torstai 15. joulukuuta 2016

Gretelin kyyneleet


Aloitin tämän blogin reilu viikko sen jälkeen, kun olin synnyttänyt kolmannen pikkuenkelini, tytön, tammikuussa 2014. Blogi muotoutui heti lähes elintärkeäksi - se ohjasi rytmittämisellään pahimman yli, tarjosi yhteyden vertaisiin ja auttoi purkamaan pahaa oloa. En kyennyt hallitsemaan tuskaa, surua ja yhä kasvavaa ahdistusta millään muulla keinolla kuin kirjoittamalla.

Oikeastaan tuntui, etten kyennyt silläkään - mutta se oli ainoa asia, jota pystyin tekemään.

Tytön ja joulukuussa 2009 kuolleiden kaksospoikieni asia tuli blogin kantavaksi teemaksi, mutta sinne mahtui väläyksiä myös muista traumoistani, kuten äidin menettämisestä 12-vuotiaana, ja erilaisista lukuisista elämäni ikävistä käänteistä. Koska en voinut kirjoitella kaikesta avoimesti, jouduin tasapainoilemaan "sanomisen" ja "ei-sanomisen" välillä.

Blogin sekavatkin teemat heijastelivat sitä, mitä tapahtui pääni sisällä. Olin tavalla tai toisella onnistunut "selviytymään" kaikesta elämääni mahtuneesta ikävästä - kunnes sitten nyt tuntui, että todellakin riitti, en pysty enää.




Tipahdin oman elämäni syvimpään kuoppaan. Elämäni näyttäytyi sarjana toinen toistaan seuraavia katastrofeja, järjettömiä sattumia, huonoa onnea, selittämätöntä pahaa, ikävää ja tuskaisaa. Se hyvä, mistä yritin raivoissani olla kiitollinen - kaksi elävää lasta - alkoi tuottaa enemmän pelkoa kuin iloa: mitä jos menetän heidätkin. Niin kauan kuin muistan, olen elänyt pelossa, mutta nyt se ensi kertaa tarrasi niin kovaa kiinni, että henkitorvi tuntui menevän tukkoon. Se vallitsi elämässäni kaikessa. Samaan aikaan omassa fyysisessäkin terveydessäni alkoi olla yhä enemmän ongelmia.

Kesä 2014 näyttäytyy muistoissani pahimpana ajanjaksona. Perhe-elämäämme ravisteli vain muutama kuukausi tytön kuoleman jälkeen uusi, elävää elämää koskeva kriisi, joka vei kaiken lopun energiani.




Katkeruus ja viha kasvoivat sisälläni yhä suuremmiksi. Olin näköalaton ja vihainen, ahdistunut ja niin kyllästynyt. Näin itseni uhrina, jonka elämää elää joku muu. Joku, joka ilmiselvästi vihaa minua.

Joulukuussa 2014 - siis melkein vuosi tytön kuoleman jälkeen - pääsin aloittamaan psykoterapian, ensimmäistä kertaa elämässäni. Alku oli karmea, ja uskoin, etten koskaan selviä. Minusta ei koskaan voisi tulla onnellista ja rauhallista ihmistä. Samaan aikaan blogin kirjoittaminen alkoi vähentyä - ensisijaisesti siksi, että terapia oli niin rankkaa, ettei minusta ollut enää ruotimaan asioita toistamiseen. Toisekseen sitten siksi, että vähitelleen menetin sen logiikan - en tajunnut, mitä oikein alkoi tapahtua.

Kesä 2015 oli edelliseen verrattuna aivan eri maailmasta. Keräilin pieniä onnen tunteita sieltä täältä enkä voinut uskoa todeksi, että näin on nyt. Olisin voinut kirjoitella kukista ja perhosista ja sadepisaroista - ainakin toisinaan.




Nautin kaikista eniten hetkistä, jolloin en - ensimmäistä kertaa elämässäni - juurikaan ajatellut. En pohtinut tai analysoinut, valmistellut tai ennakoinut, järjestänyt tai kontrolloinut, en esiintynyt, kysynyt, vastannut tai auttanut. Opettelin keskittymään itseeni ja käsillä olevaan hetkeen. Blogissakin useaan kertaan kuvattu oivallus siitä, että "minä haluan juoda nyt kahvia" kertoi enemmän kuin äkkiseltään vaikutti. Aloin löytää jonkinlaisen yhteyden minän, halujeni, tarpeideni ja elämäni välille. Minä päätän, onhan tämä minun elämäni.

Taivaaseen kiirehtineitä pikkuisiani ei parempi oloni tietenkään unohtanut. Selvä muutos kaipuussa ja surussa kuitenkin oli siinä, että ne olivat yhä vähemmän ahdistavia ja katkeroittavia. 

Kliseenkin uhalla, elämä alkoi siis vähitellen uudelleen. Monet ongelmat eivät poistuneet, mutta suhtauduin niihin jo usein eri tavalla. Aloin vähitellen arvostaa itseäni. Aloin ymmärtää, että se, mistä olen selvinnyt, on tehnyt minusta erityisen vahvan ja poikkeuksellisen. Ja että vaikka mitään ei saa pois pyyhityksi, voin tulla kaiken kanssa sinuiksi. Eikä se vaadi raivopäistä duunia, vaan kevyttä, rauhallista kuulostelua ja anteeksi antamista. Paljon anteeksi antamista, hyvin monelle ihmiselle. Ja itselleni.

Samalla aloin nähdä ihmisiä myös muussa valossa kuin siinä, ovatko he tehneet minulle oikein vai väärin. Tai oliko heillä vauvoja vai ei.

Tänään ja huomenna on kaksospoikien vuosipäivä - seitsemän vuotta on noista tapahtumista, jotka olen kuvannut blogiini edellisessä kirjoituksessa (ja lukuisissa sitä ennen). Blogi on ollut vuoden ajan hiljaa.

Tänne palaaminen on vaikeaa, edelleen. En mielelläni lue omia kirjoituksiani, koska ne väkisinkin muistuttavat siitä hirveästä tuskasta, josta en nähnyt mitään ulospääsyä. Tuska oli kuin linko, joka vain pyöritti ja pyöritti, vaihtoi vain suuntaa välillä. Mukaan heitettiin yhä uusia asioita, syvältä kaivettiin yhä vanhempia juttuja - ja tuloksena oli iso pyörivä mytty, jossa ei ollut alkua eikä loppua.




Käyn edelleen psykoterapiassa - juuri nyt on alkamassa siis kolmas vuosi. En edelleenkään ymmärrä prosessia enkä saa siitä kiinni kuten toivoisin, mutta pidän seurauksista. Terapia on ollut todella erilaista kuin aluksi kuvittelin, mutta pääasiassa pidän siitä todella paljon. En osaa sanoa, mikä on terapian osuus hyvinvointini lisääntymisessä - varmasti kuitenkin merkittävä.

Blogin lukijoita kiinnostaa varmasti myös se, mitä tapahtui raskaus- ja vauvahaaveilleni. Vielä viimeisissä kirjoituksissani tänne en tainnut edes kyetä kuvittelemaan, mitä tapahtuisi, jos ei vielä...

Mutta ei. Elämä meni nyt näin. En olisi kyennyt enää uskaltamaan. Kolmen kuolleen jälkeen en olisi selvinnyt henkisesti raskaudesta. En ehkä fyysisestikään. Kaikki olisi voinut mennä hyvin. Tai sitten ei. Mitä olisi sitten tapahtunut?

Minun pitää pitää itsestäni hyvää huolta. Ja läheisistäni. Meidän elämäämme ei enää sopinut edes yrittää.

Vaikka saan tämän ehkä kuulostamaan helpolta, se on ollut yksi vaikeimmista päätöksistä, joita olen koskaan tehnyt. En usko, että sitä voi täysin ymmärtää kuin vastaavan päätöksen tehnyt. En mielelläni puhu siitä edes kuin terapeuttini kanssa. Pala on kurkussa edelleen.

Eniten tässäkin asiassa kamppailin katkeruuteni kanssa. Miksen saa, vaikka niin haluan. Miksi tuo mutta en minä. Miksi kaiken maailman kyvyttömät mutta minä en. Kolme kuollutta, ei voi olla totta, eihän se ole mahdollista. Miksi minua lyödään. Miksi miksi miksi minä minä minä.



Mutta voitin sen, selätin lähes koko katkeruuden. Ja silloin kun tuntuu, että se nousee, otan sen lämmöllä vastaan - tutkiskelen ja katselen sitä ja lähetän sitten tiehensä. Muistutan sitä siitä kaikesta suuresta, mitä minulla on.

Toisekseen tiedän - siis järjellä - että (onnistunut) raskaus olisi ollut aidan alta menemistä. Olisin taas "korjannut" tapahtuneet vääryydet ja muuttanut sisäiset haavani onnellisen ja hyvän äidin olemukseen. Tottakai olisin ollut onnellinen - elävästä lapsesta, vielä! - mutta ajattelin, että en voi pelata tämän varaan. En voi laittaa epäselvän raskauden ja syntymättömän lapsen taakaksi sitä, että minä selviän.

Minun on selvittävä joka tapauksessa. Kaikesta huolimatta. NYT.  

Elämäni meni näin, tähän saakka. En saa sitä muutettua taistelemalla vastaan tai tekemällä kauppaa. En ole vielä sinut enkä hyväksy kaikkea. Olen välillä katkera ja vihainen ja kiivas. Pelkään edelleen välillä aivan hirveästi.

Olisin halunnut enemmän lapsia. Minulla on viisi plus yksi. Mutta silti ei ole, kyllähän te tiedätte. 



Mutta koko ajan enemmän voin hyvin. Elämä tuntuu hyvältä, olen oikeasti kiitollinen. On kiva olla Gretel. Kyyneleitä tulee, mutta pyyhitään ne. Myös ilosta pillitän usein, yleensä bussissa, kun katselen horisonttia ja taivaanrantaa.

Tulevaisuudesta en tiedä sen tarkemmin. Toivon sen olevan hyvä. Toivon olevani tasapainoinen, rauhallinen ja hyväksynyt. Kiitollinen ja sopivasti ylpeä. 

Kiitos kaikille lukijoille ja ystäville. Tämä blogi ei häviä eikä ehkä lopukaan, mutta nyt se on virallisesti hiljaa.












keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kuusi vuotta


 Mies oli lähtenyt myöhään yöllä, ehkä noin kello 03, kotiin. Bussilla. Pakkanen oli todella kova, reippaasti päälle -20 astetta. Hän oli liukastellut pitkin Meilahtea etsiessään oikeaa pysäkkiä. Lunta oli paljon. Mutta ei vielä mitään siihen verrattuna, mitä tulisi olemaan seuraavat viikot ja kuukaudet. Aina vain lisää, lisää, lisää.



Minä yritin nukkua, kai. En muista nukuinko. Olin heikko, tipassa, makasin jähmettyneenä verisillä lakanoilla. Pojat olivat syntyneet joitakin tunteja aiemmin.

Kohdun muisto
supistus
kipu katkoo 
sinutkin
pois minusta
minutkin
pois maailmasta.

Jossain vaiheessa torkahdin. Unesta havahtuminen, kun paha on tapahtunut, on hirvittävintä, mitä ihmisen tietoisuudelle voi tapahtua. Se. On. Totta.



En muista itkinkö, huusinko. Todennäköisesti en. Makasin ehkä hiljaa. Kätilön kirjoittamassa raportissa lukee, että "ei suostu menemään suihkuun eikä vaihtamaan puhdasta päälle".



Mies tuli pian takaisin. Hän oli kai nukkunut kotona muutaman tunnin. Sain eteeni aamupalaa, mutta en saanut alas mitään muuta kuin kahvia ja mehua.

Aamu valkeni ulkona, joulukuusen kynttilät alkoivat haalistua. Osasto oli täysin hiljainen. En tiedä, oliko siellä edes ketään muita kuin me.

Katselin puhelintani. Monia tekstiviestejä. Sanoja, joita en jotenkin ymmärtänyt.



Sairaalapappi tuli juttelemaan. En jutellut, itkin vain. Mies puristi kättäni ja itki. Huoneessa leijui joulukuun kirkkaus, pakkasen hiljaisuus. Valtavat ikkunat hohkasivat kylmää. En sijainnut itsessäni, itse ei sijainnut siellä.

Seuraava muistikuva on osaston käytävältä, kun olemme lähdössä. On hämärää, käytävällä ei ole valoja. En edes tunnista paikkaa samaksi, jota pitkin olen edellisen päivän aamuna saapunut. Tuntuu, että olen ollut täällä ikuisuuden, ainakin vuosia. Tosiasiassa olen ollut sairaalassa viisi päivää, tällä osastolla vain hieman yli vuorokauden.

Pitkä musta untuvatakki antaa minulle suojaa. Kätilöt ja hoitajat hääräävät toimistossaan, siellä on valot. Odotamme jotakin paperia vielä.


Yhtäkkiä tunnen takkini alla jotakin. Rintani kovettuvat ja heruminen alkaa. Alan huutaa. "En ole saanut sitä toista tablettia!!" Synnytyksen alussa mukana ollut kätilö - aamuvuoroon jälleen tullut - juoksee luokseni ja tuo uuden tabletin. Seison pimeällä käytävällä, itken ja valun kaikkialta.

Hissimatka alas on lyhyt, vain elävän vauvan synnyttäneet tulevat yläkerroksista. Menemme autoon.

Valkoinen, jäätävä, hiljainen Meilahti on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Mies ajoi hiljaa, kauniimpaa reittiä, meren vierestä. Itkin ja katselin maailmaa.

Aivan toisenlainen kuin ennen.




perjantai 4. joulukuuta 2015

Valoja alhaalta

Välillä tuntuu, että pitäisi kuopata tämä koko blogi. Koska tässähän tämä nyt oli. Ei minusta taida olla enää kirjoittelemaan edellä käsitellyistä asioista sillä intensiteetillä kuin mielekäs bloggaaminen vaatisi. Toisaalta mitään muutakaan ei ole kirjoitettavana.

Sydänalaa silti kouraisee aina, kun katson, millä hakusanoilla blogiin tullaan. Niin, sitä tapahtuu, kuolemaa, koko ajan. Keskenmenoja, kohtukuolemia, kaksosia. Pelkoa, pelon toteutumista. Hautajaisia, arkkuja, pieni tytön tylleröinen ja pieni pojan palleroinen.

Muutama päivä sitten havahduin aivan yhtäkkiä kahvitauolla. Näin auringon, joka paistoi tietystä kulmasta, hyvin alhaalta. Se valo! Se on se valo, että minä tiedän, mitä on tulossa. Ensin vajaa kahden viikon päästä kaksosten päivä, sitten tammikuun lopulla tytön. Se on maailman kaunein, lohduttavin ja armeliain valo. Vaikka maailman surullisin.

Siinä valossa on minun pienokaiseni. Jokaisessa vuodenkierrossa, kaikissa auringonsäteissä, jotka osuvat maahan ja minun havaintoihini. Vaikka kyyneleet valuivat, koin suurta kiitollisuutta. Siitä, mitä minulla on elävinä ja siitä, mitä minulla on taivaissa.

Terapiaa on takana vuosi. Naureskelin, kun luin mitä olin kirjoitellut vuosi sitten. Suunnittelin jopa, että alan pitää kirjaa prosessista. Että kirjoitan aina, mitä olen saavuttanut, mitä tuntenut. Hah! Joutui rationaalinen kontrolli-ihminen pettymään: asia ei menekään niin! En pysty kertomaan, en kuvailemaan - asiat toimivat pääasiassa ihan muulla tasolla kuin sillä, jonka onnistun kahlitsemaan.

Asiani ovat kuten ovat. Olen puutteellinen. Mutta silti voin ehkä paremmin kuin vuosiin. En tiedä, onko syy terapiassa, ajan kulumisessa vai omassa työskentelyssäni. Todennäköisesti niissä kaikissa.

Olen kiitollinen, usein jopa onnellinen. Harvoin koen vihaa tai katkeruutta, kateutta tai pakenemisen tarvetta. Vaikka ihan alussa silti vasta.

En olisi kyllä uskonut. Mutta niin on vain ihminen kestävä. Mikä korjaantumispotentiaali!

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Ajankulusta



Minun sateenkaarivauvani täyttää pian viisi vuotta.

Kun esikoiseni täytti viisi vuotta, kaksospojat oli haudattu ja sateenkaarivauva oli masussani. Muistan syntymäpäivät, joissa moni tuttava ja sukulainen huomasi pyöristyneen vatsanseutuni.

Ikäeroksi poikien välille tuli viisi ja puoli vuotta. Nykystandardeilla siis aika paljon, mutta meidän tapauksessamme täydellinen määrä. Eikä me ihan niillä standardeilla olla muutenkaan tässä lastenteossa menty...

Kun odotin tyttöä, ikäeroksi sateenkaaripoikaan oli tulossa kolme ja puoli vuotta eli se psykologisesti lapsen kehityksen kannalta ihanteellisimmaksi väitetty. No, ei tullut. Eikä sitä mitään ikäeroja sitä ennenkään ollut jaksanut ajatella... (mutta tulipa mieleen tämäkin)

Nyt ei ole uutta sateenkaarilasta matkalla, vaikka edellinen elävä täyttää jo viisi. Ei ole missään. Kuukausi kuukaudelta tuntuu epätodennäköisemmältä, että koskaan olisikaan. Vaikka haave ei muutu, se on, aina vaan.

Minä vanhenen. Vanhin lapseni täyttää seuraavaksi 11 vuotta. Minulla on jo kaksi omaa elävää ja yksi bonus.

Ja kolme lintusta, perhosta, höyhenenkevyttä pilven liikettä, muistoa, ajatusta, äidin rakasta tuulen kuiskausta.

Olen viime aikoina taas törmännyt monessa yhteydessä sekopäiseen väitteeseen siitä, että jos tarpeeksi haluaa jotain, sen kyllä saa. Onkohan lausahduksen keksijä ikinä kokenut pelkoa? Lamauttavaa pelkoa? Tai edes vastoinkäymisiä? Onko hän koskaan joutunut luopumaan jostakin, mikä ihan todella todella tekee kipeää? En usko.

Mutta en minä ole juuri enää katkera. En oikeasti ole.

Aamulla kävin lapsen kanssa hammaslääkärissä. Siellä samassa paikassa kuin neuvola. Jossa viimeksi meni vähän heikosti...

Ei tunnu enää juuri missään. Vauvojen näkeminen ei aiheuta mitään. Ei mitään...

Tai no, vähän vain.

Jotakin, mitä en osaa nimetä. Alakuloa? Lohduttomuutta? Kapseloitua ikävää?

Luopumisen tuskaa?


maanantai 5. lokakuuta 2015

Olen sateenkaarilapsi itsekin

22. rv:lla tehty kohdun 
cervixin cyrclage-ommel, joka poistettu ennen synnytystä...
nyt normaali synnytys alakautta...

Minulle selvisi viime viikolla tilaamistani omista sairaalapapereistani, että äidilni oli kuollut vauva ennenaikaisen syntymän vuoksi joitakin vuosia ennen minua. Hämärä muistikuvani siitä, että olin lapsena penkoessani papereita löytänyt syntymätodistuksen, jossa oli rastitettu kohta kuoli, ei ollutkaan mieleni tepposia vaan totta. Toinen muistikuvani on, että äiti olisi joskus maininnut asiasta. 

Myös minun tieni maailmaan oli oletettavasti kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Kohdunkaula oli heikko, ja ompeleet laitettiin raskauden puolivälissä. Synnyin kuitenkin muutama päivä lasketun ajan jälkeen, napanuora kaulan ympärillä, mutta muuten kaikki hyvin.

Olen kamalan pahoillani. Hän ei olisi tarvinnut sitäkin.

Minulla voisi olla isoveli tai -siskopuoli. 

Voi miten paljon äiti olisikaan auttanut. Vertaistukenakin. 

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Ilmi

Kirjoitustauko on ollut lähes kohtuuton. Kesä oli kaunis ja ihana enkä halunnut viettää sitä koneella. Toisaalta ihmetys siitä, mitä tänne tulisi kirjoittaa, on edelleen vaivannut: En missään tapauksessa halua valittaa mistään. Toisaalta minulla ei ole sellaisia uutisia, joita haluaisin käsitellä täällä (ei siis raskautta!). Ylipäätänsä omista asioista kirjoittaminen on vähän epätyydyttävää: mieluummin pidän kiinni siitä hyvästä, elän hetkiä ja nautin kuin analysoin kaiken puhki. Lisäksi olen pannut merkille, että venkula luonteeni alkaa välittömästi vastustaa, mikäli kirjoitan siitä, miten hyvin minulla menee. Se nostaa päätänsä ja kysyy: oletkos nyt muka ihan varma? miten voit olla noin varma? vaikka sinulla ei ole sitä? eikä sitäkään? etkös vain olekin katkera? vihainen? edes vähän? no olethan?

No, yhtä kaikki. Suurempia liioittelematta voin hyvin. Ehkä paremmin kuin vuosikausiin. 

Olosuhteissa paljonkaan ei ole muuttunut, mutta tunteeni, oloni, asenteeni, mielialani ovat kuin toisesta maailmankaikkeudesta. Tottakai elämä normaalistikin vaihtelee ylös- ja alaspäin, niin nytkin, mutta jotain vahvaa ja suurta on muuttunut. Osin se on aktiivisen toiminnan tulosta: minä todellakin teen duunia itseni ja luutuneiden ajattelumallieni kanssa. Yritän olla ystävällinen ja armollinen itselleni. En ajattele ikäviä, en manaa, en maalaa piruja seinille, en huolehdi siitä, mistä ei kannata huolehtia. Suurimmaksi osaksi tämänhetkisyys on minulle silti ihme: En ymmärrä, miten näin voi olla. Mistä tämä oikein tuli?

Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaikka mitään radikaalia ei ulospäin näykään. Lähes joka päivä herään ihmettelemään tätä ihmisenä olemista. En olisi uskonut, että voin vielä kokea tällaisia tunteita ja olotiloja. 

Muutaman kerran kun olen yllättänyt itseni itsekseni hymyilemästä, olen miettinyt, että jaa, onkos tämä nyt jotakin maanisuutta sitten. Ei se ole. Tämä on jotakuinkin sitä, mitä normaali tasapainoinen ihminen kokee ollessaan kiitollinen ja luottavainen elämäänsä. Minulla tämä vain on hyvin uutta ja ihmeellistä. 

En tiedä, mikä merkitys on ajankulumisella (toisaalta ennen ajankuluminen ei auttanut), mikä terapialla (kesällä oli pitkä tauko) ja mikä vain... niin, millä? Rakkaudella, armolla? Enkelin hipaisulla? Meditaatioharjoituksilla? Metsälenkeillä? 

Onko sillä jotakin väliä? 


Vaikka minulle on tapahtunut paljon hyvin ikäviä asioita, ehkä suurin tragediani on kuitenkin tunne siitä, että minä en elä elämääni itse, vaan "joku muu" tai sattuma on ohjaksissa. Tunne on vahvistunut vähitellen, uusien pommien myötä. En väitä edelleenkään olevani ihan kuivilla tämän asian kanssa, mutta jotenkin kuitenkin luotan enemmän, itseeni ja elämään muutenkin.

Toisaalta se, että ymmärrän nyt koko takana olevan elämänkaaren ihan eri tavalla, näen sen selvemmin, on vahvistanut ajatusta siitä, että "minä" on ollut ihan hukassa. Kaikki on kasautunut - huonoista asioista ja olosuhteista seuraa huonoja valintoja ja huonoja asioita ja lisää huonoja olosuhteita. Ikävän kierre, jota liian usein tippuvat pommit edelleen vauhdittavat.


Suuria (ikäviä) asioita kokevat ihmiset käpertyvät. Se on välttämätöntä. Muu maailma ja sen "tavalliset" ihmiset eivät tunnu elävän samassa todellisuudessa. Aikansa sitä ehkä yrittää selittää, mutta sitten ei enää jaksa, vaan lopettaa ja hiljenee. Ottaa käyttöön ehkä uudet sanavarastot puhuessaan muille. Olen itse huomannut, että oikeanlaisessa selviytymisessä oleellisessa osassa on kuitenkin jonkinlainen ulostulo, käpertymisen vähentäminen. Sitä ei voi päättää eikä se tule vaatimalla. Eikä se tule samanlaisena kuin joskus ennen. Sen edellytyksenä on jonkinlainen, vaikkakin vaillinnainen, hyväksyntä siitä, mitä on tapahtunut. Itse en ole - enkä halua olla - samanlainen kuin olisin ollut ilman elämäni tragedioita, vaikka edelleenkin välillä kurotan katkeruuteni kanssa johonkin maagiseen "huolettomuuteen". Mutta eihän sellaista ole! Kenellä on? Toisaalta en jaksa enää kamppailla niin paljon muuta maailmaa vastaan, vaatien siltä jotakin. Päinvastoin, olen rauhallisempi ja ymmärrän, että avain kaikkeen on lopulta itseni sisällä. 

Ihmiset monesti luulevat, että se kun kärsii, suoranaisesti aiheuttaa sen, että ei enää jaksa välittää pikkuasioista tai valittaa "turhasta". Sehän ei pidä paikkaansa. Mitä käpertyneempi ihminen on omaan tuskaansa, sitä enemmän hän välittää kaikista (omista) asioistaan ja valittaa turhasta. Suuri kärsimys on sateenvarjo, joka vuotaa kaikkialta. Sitten ei enää tahtoisi kestää yhtään mitään.

Kun meni huonosti, tuntui, että mikään "tavallinen" tai "normaali" ei koskaan enää voi liikuttaa tai kiinnostaa. "Tavallisten" ihmisten "tavalliset" jutut joko vaivaannuttivat tai vituttivat. Ne lisäsivät omaa kiukkua ja pahaa oloa. Samalla sitten viha kasvaa ja syvenee. Tuosta tulee karmea umpikuja. Vähäisetkin "hyvät hetket" voivat sekunnissa räjähtää palasiksi, kun joku asia maailmassa (muissa ihmisissä) menee "väärin". 

Nyt olen paljon immuunimpi. En jaksa kamalasti vauhkota. Olen käpertynyt, mutta hyvin eri tavalla - eihän luontaisesta introverttiydestä ole tarkoitus irti päästää. Olen huomannut maailman kauniita sävyjä ja yhteenkuuluvaisuuksia, sitä mitä hyvää seuraa hyvästä. Keskityn hyviin ja kauniisiin asioihin, yritän vähentää kontrollointia ja antaa hetkien viedä. En jatkuvasti mieti sitä, mitä minulla ei ole tai minkä olen menettänyt, vaan sitä, mitä minulla ON, juuri nyt. Ja sitä on paljon ja se on taivaallisen ihanaa! Minulla on NIIN paljon hyvää ja ihanaa ja kiitollisuutta aiheuttavaa! 

Osin kyse on myös itsearvostuksesta. Siitä, että vähitellen tajuaa, miten ainutlaatuinen ja tärkeä onkaan. Kaikesta huolimatta. Vaikka terapiassa tätä tankataan potenssiin miljoona ja vaikka ymmärrän, että vakiintuneista ajatusmalleista on jumalattoman vaikea irrottaa (ne ovat syntyneet vuosikymmenien aikana ja paljolti lapsuudessa), on ehkä suurin ymmärrys kuitenkin tullut omien havaintojen kautta: minä en saa kertakaikkiaan mitään hyvää siitä, että ajattelen pahaa. Koska olen looginen ihminen, on kai syytä lopettaa toiminta, joka on hyödytöntä tai negatiivista! 

En kaipaa aplodeja. Muutokset eivät tapahdu tsiptsap näin ja noin, kuten elämänhallintaoppaissa ja somen before and after -selityksissä. Ainakin itselläni kysymys on ihan pienistä askeleista ja osin jopa valinnoista. Käännän katsetta muihin asioihin, teen asioita, joista pidän, siirryn pois ikävästä tilanteesta, ajattelen hyviä asioita. Mutta se, mitä tästä kaikesta on seurannut, on huikeaa ja jättimäistä: yksi elämä, joka tuntuu taas elämältä! 



Tunnen nykyään paljon kärsineitä ihmisiä ja seuraan usein läheltä sitä, miten haavat arpeutuvat, miten niihin taas yhtäkkiä koskee pitkänkin ajan jälkeen tai toisaalta myös sitä, miten uskomattoman hyvältä elämä voi silti joskus tuntua. Kaikkia selvinneitä ihmisiä yhdistää se, että tapahtumien epäreiluutta tai elämän katkeraa suolaa ei enää jatkuvasti pyöritetä mukana, vaan katse on käännetty eteenpäin tai kohti hyvää. Tätä ei vain kukaan ulkopuolinen voi koskaan opettaa tai oikeastaan edes ymmärtää, sillä jokaisen pitää se tehdä itse. Ja aikaa se vaatii...

Olen juuri vasta aloittanut oman matkani.


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Täyteen ilmaa

Laskeskelen, että tätä kesää on nyt kestänyt reilun viikon. Olen jo nyt kartuttanut positiivisia kesämuistoja enemmän kuin viime kesänä yhteensä. Viime kesäni oli maailmani hirvein, kauhein, romahdus, ahdistus, tuska-aamusta tuskailtaan, lyhytkestoisia helpotuksia tarjosi lähinnä vain valkoviini. En halua muistella sitä!

Tänä kesänä moni sama konkreettinen ongelma odottaa yhä ratkaisuaan. Ei ole tullut lottovoittoja millään elämän osa-alueella. Moni asia on hyvin, mutta pettymyksiäkin tippuu kohtuullisuutta runsaammin. Ja silti.


Nautin tuoksuista, väreistä, valoista. Imen metsää, hyppelen poluilla, lähden kiipeämään tuntemattomia vuorenseiniä, juoksen vähän kauemmaksi. Haluan pyöräillä sille ja tuolle rannalle, en peitä korviani lasten riemulta, tuijotan vesiä, annan tuulen puhaltaa. Siristän silmiä, mutta katson ylös ja kauas. Jään seisomaan pellon laitaan ja usein saan vedet silmiin ilolla, en surulla tai kaipauksella tai epätoivolla. Iltaisin en malta mennä nukkumaan, vaihtelen kymmenen kirjan välillä, jotka kaikki voisin lukea kerralla loppuun. Tuijotan metsänlaitaa, vihreät kymmenessä sävyssä, pelkkää vihreää, kaikki on vihreää. Huumaavaa, keskikesä silti vielä edessä.


Haluaisin unohtua viileään ja hiljaiseen kirjastoon selailemaan satunnaista kirjaa, tyhjään kahvilaan katselemaan ohi käveleviä, matkustaa IC-junassa kaupungista toiseen heilutellen sandaaleita varpaideni avulla. Käydä tuhatmiljoonalla piknikillä onnellisena siitä, että saan syödä appelsiineja ja hiukan myös mansikoita.

Kaikki vielä edessä!


Ei, en suostu ajattelemaan, että kaikki on väliaikaista ja syksy taas saapuu. Jos on yhdeksäs kesäkuuta, syksy on niin kaukana, että sitä hädin tuskin on olemassa ilman, että se syntyy uudelleen.

Muutamia vauva-asioita viime ajoilta.

Lapsikaverin synttäreillä muutama viikko sitten oli olohuoneen nurkassa turvakaukalo, josta 20 sekuntia sisään astumisen jälkeen bongasin jotain hyvin pientä. Yllättäen ja yhtäkkiä. En edelleenkään kykene näihin tilanteisiin ilman ylimääräisiä puuskutuksia. Jossakin vaiheessa huomasin joutuneeni saarretuksi samaan nurkkaan tuon turvakaukalo-olion kanssa, jolloin olin velvoitettu vilkaisemaan sinne.

PÖÖÖ!

Livahdin pian viereiseen tyhjään huoneeseen antamaan maailmankaikkeudelle muutaman kyyneleen.

Tuntia myöhemmin kun turvakaukaloperhe (ikävän mukavia ihmisiä) oli poistumassa ja turvakaukalo oli kannettu eteiseen, huomasin järkytyksekseni, että olion pieni valkoinen lakki oli tippunut olohuoneen nurkkaan. Jos minä en sitä sieltä nyt noukkisi, se jäisi sinne. Mietin strategiaa kaksi sekuntia. Päätin olla reipas ja aikuismainen. Noukin tuon symbolisen vaatekappaleen, roikotin sitä kahden sormeni välissä kuin myrkytettyä nakkia ja marssin rohkeasti olion luo. Oikeasti ajattelin, että MINÄ olen myrkytetty, kuin huono karma - nainen, jonka ei missään nimessä pitäisi saada koskea teidän armaan olionne lakkiin. Täältä varmaan tippui tämä, sanoin olion vanhemmille nostamatta katsettani olion tasolta ja yrittäen muuntaa ääneni jopa teeskennellyn välinpitämättömäksi. Asettelin lakin kaukalon yläreunalle. Ja sitten pian luikkien karkuun keittiöön.


Lauantaina päiväkodin metsäretkellä. Maha! Tuolla naisella on maha! Päiväkoti yleensäkin on silkkaa kidutusta kaltaiselleni tuskassa ja kieltäymyksessä elävälle ihmiselle, mutta tämä oli jo liikaa, koska ympäristö ei ollut enää päiväkoti, vaan minun metsäni. Eikä siinä kaikki. Tuo mahan omistanut yksilö joi PepsiMaxia, jota toinen, mahaton ihminen hänelle tarjosi, kovaan ääneen kuuluttaen: Vauva tahtoo PepsiMaxia! Suupieleni valahtivat jos mahdollista vieläkin alemmaksi eikä edes grillattu siika saanut minua enää rentoutumaan.

Yksi bloggaaja sai vauvan, toisensa. Täydellisesti, täydellisen elämänsä täydelliseksi kruunuksi. Aivan aidosti ja rehellisesti olen hänen puolestaan onnellinen, sillä hän on sympaattinen ihminen. En silti kyennyt onnittelemaan, vaikka joskus muuten jotain kommentoinkin. Pystyisin muuten, mutta en kestä, että ne muut onnittelijat eivät tiedä mistään mitään - en voi olla heidän joukossaan, muka tässä vain näin onnitellen, sujuvasti, vaaleansinistä köh köh onnea.



En pysty luopumaan toiveesta. Miksi pitäisi? Siksikö, että "saat sen mistä luovut" tai muuta diipadaapaa? Kyllä ihmeitä tapahtuu!

Päiväkodissa on eräs hoitaja, joka eli suruamme taannoin aika lähellä. Nyt hän on toisessa ryhmässä, joten emme kanssakäy tervehdystä enempää. Säälin itseäni, kun hän katsoo minua. Hän katsoo aina vatsaani. Ja kääntää pään sitten pois. Niin. Ei mitään, ei vieläkään. Kohta 17 kuukautta kulunut eikä vieläkään. Mitään.

Otan sateenkaaripojan syliin ja juoksemme kotiin.