torstai 15. joulukuuta 2016

Gretelin kyyneleet


Aloitin tämän blogin reilu viikko sen jälkeen, kun olin synnyttänyt kolmannen pikkuenkelini, tytön, tammikuussa 2014. Blogi muotoutui heti lähes elintärkeäksi - se ohjasi rytmittämisellään pahimman yli, tarjosi yhteyden vertaisiin ja auttoi purkamaan pahaa oloa. En kyennyt hallitsemaan tuskaa, surua ja yhä kasvavaa ahdistusta millään muulla keinolla kuin kirjoittamalla.

Oikeastaan tuntui, etten kyennyt silläkään - mutta se oli ainoa asia, jota pystyin tekemään.

Tytön ja joulukuussa 2009 kuolleiden kaksospoikieni asia tuli blogin kantavaksi teemaksi, mutta sinne mahtui väläyksiä myös muista traumoistani, kuten äidin menettämisestä 12-vuotiaana, ja erilaisista lukuisista elämäni ikävistä käänteistä. Koska en voinut kirjoitella kaikesta avoimesti, jouduin tasapainoilemaan "sanomisen" ja "ei-sanomisen" välillä.

Blogin sekavatkin teemat heijastelivat sitä, mitä tapahtui pääni sisällä. Olin tavalla tai toisella onnistunut "selviytymään" kaikesta elämääni mahtuneesta ikävästä - kunnes sitten nyt tuntui, että todellakin riitti, en pysty enää.




Tipahdin oman elämäni syvimpään kuoppaan. Elämäni näyttäytyi sarjana toinen toistaan seuraavia katastrofeja, järjettömiä sattumia, huonoa onnea, selittämätöntä pahaa, ikävää ja tuskaisaa. Se hyvä, mistä yritin raivoissani olla kiitollinen - kaksi elävää lasta - alkoi tuottaa enemmän pelkoa kuin iloa: mitä jos menetän heidätkin. Niin kauan kuin muistan, olen elänyt pelossa, mutta nyt se ensi kertaa tarrasi niin kovaa kiinni, että henkitorvi tuntui menevän tukkoon. Se vallitsi elämässäni kaikessa. Samaan aikaan omassa fyysisessäkin terveydessäni alkoi olla yhä enemmän ongelmia.

Kesä 2014 näyttäytyy muistoissani pahimpana ajanjaksona. Perhe-elämäämme ravisteli vain muutama kuukausi tytön kuoleman jälkeen uusi, elävää elämää koskeva kriisi, joka vei kaiken lopun energiani.




Katkeruus ja viha kasvoivat sisälläni yhä suuremmiksi. Olin näköalaton ja vihainen, ahdistunut ja niin kyllästynyt. Näin itseni uhrina, jonka elämää elää joku muu. Joku, joka ilmiselvästi vihaa minua.

Joulukuussa 2014 - siis melkein vuosi tytön kuoleman jälkeen - pääsin aloittamaan psykoterapian, ensimmäistä kertaa elämässäni. Alku oli karmea, ja uskoin, etten koskaan selviä. Minusta ei koskaan voisi tulla onnellista ja rauhallista ihmistä. Samaan aikaan blogin kirjoittaminen alkoi vähentyä - ensisijaisesti siksi, että terapia oli niin rankkaa, ettei minusta ollut enää ruotimaan asioita toistamiseen. Toisekseen sitten siksi, että vähitelleen menetin sen logiikan - en tajunnut, mitä oikein alkoi tapahtua.

Kesä 2015 oli edelliseen verrattuna aivan eri maailmasta. Keräilin pieniä onnen tunteita sieltä täältä enkä voinut uskoa todeksi, että näin on nyt. Olisin voinut kirjoitella kukista ja perhosista ja sadepisaroista - ainakin toisinaan.




Nautin kaikista eniten hetkistä, jolloin en - ensimmäistä kertaa elämässäni - juurikaan ajatellut. En pohtinut tai analysoinut, valmistellut tai ennakoinut, järjestänyt tai kontrolloinut, en esiintynyt, kysynyt, vastannut tai auttanut. Opettelin keskittymään itseeni ja käsillä olevaan hetkeen. Blogissakin useaan kertaan kuvattu oivallus siitä, että "minä haluan juoda nyt kahvia" kertoi enemmän kuin äkkiseltään vaikutti. Aloin löytää jonkinlaisen yhteyden minän, halujeni, tarpeideni ja elämäni välille. Minä päätän, onhan tämä minun elämäni.

Taivaaseen kiirehtineitä pikkuisiani ei parempi oloni tietenkään unohtanut. Selvä muutos kaipuussa ja surussa kuitenkin oli siinä, että ne olivat yhä vähemmän ahdistavia ja katkeroittavia. 

Kliseenkin uhalla, elämä alkoi siis vähitellen uudelleen. Monet ongelmat eivät poistuneet, mutta suhtauduin niihin jo usein eri tavalla. Aloin vähitellen arvostaa itseäni. Aloin ymmärtää, että se, mistä olen selvinnyt, on tehnyt minusta erityisen vahvan ja poikkeuksellisen. Ja että vaikka mitään ei saa pois pyyhityksi, voin tulla kaiken kanssa sinuiksi. Eikä se vaadi raivopäistä duunia, vaan kevyttä, rauhallista kuulostelua ja anteeksi antamista. Paljon anteeksi antamista, hyvin monelle ihmiselle. Ja itselleni.

Samalla aloin nähdä ihmisiä myös muussa valossa kuin siinä, ovatko he tehneet minulle oikein vai väärin. Tai oliko heillä vauvoja vai ei.

Tänään ja huomenna on kaksospoikien vuosipäivä - seitsemän vuotta on noista tapahtumista, jotka olen kuvannut blogiini edellisessä kirjoituksessa (ja lukuisissa sitä ennen). Blogi on ollut vuoden ajan hiljaa.

Tänne palaaminen on vaikeaa, edelleen. En mielelläni lue omia kirjoituksiani, koska ne väkisinkin muistuttavat siitä hirveästä tuskasta, josta en nähnyt mitään ulospääsyä. Tuska oli kuin linko, joka vain pyöritti ja pyöritti, vaihtoi vain suuntaa välillä. Mukaan heitettiin yhä uusia asioita, syvältä kaivettiin yhä vanhempia juttuja - ja tuloksena oli iso pyörivä mytty, jossa ei ollut alkua eikä loppua.




Käyn edelleen psykoterapiassa - juuri nyt on alkamassa siis kolmas vuosi. En edelleenkään ymmärrä prosessia enkä saa siitä kiinni kuten toivoisin, mutta pidän seurauksista. Terapia on ollut todella erilaista kuin aluksi kuvittelin, mutta pääasiassa pidän siitä todella paljon. En osaa sanoa, mikä on terapian osuus hyvinvointini lisääntymisessä - varmasti kuitenkin merkittävä.

Blogin lukijoita kiinnostaa varmasti myös se, mitä tapahtui raskaus- ja vauvahaaveilleni. Vielä viimeisissä kirjoituksissani tänne en tainnut edes kyetä kuvittelemaan, mitä tapahtuisi, jos ei vielä...

Mutta ei. Elämä meni nyt näin. En olisi kyennyt enää uskaltamaan. Kolmen kuolleen jälkeen en olisi selvinnyt henkisesti raskaudesta. En ehkä fyysisestikään. Kaikki olisi voinut mennä hyvin. Tai sitten ei. Mitä olisi sitten tapahtunut?

Minun pitää pitää itsestäni hyvää huolta. Ja läheisistäni. Meidän elämäämme ei enää sopinut edes yrittää.

Vaikka saan tämän ehkä kuulostamaan helpolta, se on ollut yksi vaikeimmista päätöksistä, joita olen koskaan tehnyt. En usko, että sitä voi täysin ymmärtää kuin vastaavan päätöksen tehnyt. En mielelläni puhu siitä edes kuin terapeuttini kanssa. Pala on kurkussa edelleen.

Eniten tässäkin asiassa kamppailin katkeruuteni kanssa. Miksen saa, vaikka niin haluan. Miksi tuo mutta en minä. Miksi kaiken maailman kyvyttömät mutta minä en. Kolme kuollutta, ei voi olla totta, eihän se ole mahdollista. Miksi minua lyödään. Miksi miksi miksi minä minä minä.



Mutta voitin sen, selätin lähes koko katkeruuden. Ja silloin kun tuntuu, että se nousee, otan sen lämmöllä vastaan - tutkiskelen ja katselen sitä ja lähetän sitten tiehensä. Muistutan sitä siitä kaikesta suuresta, mitä minulla on.

Toisekseen tiedän - siis järjellä - että (onnistunut) raskaus olisi ollut aidan alta menemistä. Olisin taas "korjannut" tapahtuneet vääryydet ja muuttanut sisäiset haavani onnellisen ja hyvän äidin olemukseen. Tottakai olisin ollut onnellinen - elävästä lapsesta, vielä! - mutta ajattelin, että en voi pelata tämän varaan. En voi laittaa epäselvän raskauden ja syntymättömän lapsen taakaksi sitä, että minä selviän.

Minun on selvittävä joka tapauksessa. Kaikesta huolimatta. NYT.  

Elämäni meni näin, tähän saakka. En saa sitä muutettua taistelemalla vastaan tai tekemällä kauppaa. En ole vielä sinut enkä hyväksy kaikkea. Olen välillä katkera ja vihainen ja kiivas. Pelkään edelleen välillä aivan hirveästi.

Olisin halunnut enemmän lapsia. Minulla on viisi plus yksi. Mutta silti ei ole, kyllähän te tiedätte. 



Mutta koko ajan enemmän voin hyvin. Elämä tuntuu hyvältä, olen oikeasti kiitollinen. On kiva olla Gretel. Kyyneleitä tulee, mutta pyyhitään ne. Myös ilosta pillitän usein, yleensä bussissa, kun katselen horisonttia ja taivaanrantaa.

Tulevaisuudesta en tiedä sen tarkemmin. Toivon sen olevan hyvä. Toivon olevani tasapainoinen, rauhallinen ja hyväksynyt. Kiitollinen ja sopivasti ylpeä. 

Kiitos kaikille lukijoille ja ystäville. Tämä blogi ei häviä eikä ehkä lopukaan, mutta nyt se on virallisesti hiljaa.












9 kommenttia:

  1. Gretel, täältä etäältä seurattuani blogiasi olen kokenut vahvana sen, että sinulla on viisi lasta edelleenkin, kaikesta huolimatta. Olet upea. Ja ihanaa, että blogisi on olemassa, hiljaiseloa viettäen.

    AM

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, AM. Olen sinua ja viestejäsi vuosien varrella miettinyt niin useasti. Toivottavasti sinulle kuuluu hyvää <3

      Poista
  2. Olen käynyt täällä silloin tällöin katsomassa onko uutta. Nyt olikin :)
    Tästä blogista yksi asia on auttanut eteenpäin omassa taistelussani. Että asia, jonka luulin olevan vain vaihe elämässäni, onkin elämäni pituinen. Otin ja hyväksyin sen. Kipeää se tekee... mutta... kuitenkin...

    VastaaPoista
  3. Hieno testiviesti lähti, nämä anonyyminä lähettämiset ovat joskus ihan arpapeliä. Saanko kumminkin pyytää että jos tämä viestini jostain syystä tulee omalla nimelläni, et julkaisisi sitä?
    Olen miettinyt sua paljon, miten sulla menee. Käynyt katsomassa kuulumisia, kiva, kun niitä nyt oli. Kiva kun elämä rullailee, raskaan päätöksen olet tehnyt.
    Itselleni ei kuulu mitään. Vuoden ovat hoidot olleet tauolla kohtapuoliin, en vaan jaksa, eikä kiinnosta. Muut saavat lapsia ympärillä, viimeksi lauantaina syntyi sukuun uusi vauva. Olen kylmä, kyyninen, en ota vauvoja syliin, varsinkaan niitä, joiden vanhemmat eivät merkkaa minulle nobodyä enempää.
    Elämä yhden kanssa on hyvää, välillä raskasta sekin, niinkuin nyt kun lapsi hyvin sairaana. Aina mietin, miten jaksaisin vaikkapa kahden sairaan kanssa. Olen hyvin lähellä tehdä sen päätöksen, että yksi lapsi on riittävä, johan tässä ikäkin on pian esteenä. Elämä on helppoa ja hyvää näinkin. Rakkautta ja haleja, Maisa Viinimarja.

    VastaaPoista
  4. Minäkin käyn tänne sanomassa, että olen tämän tekstin lukenut muutamaankin kertaan. Lämpimiä ajatuksia! <3

    VastaaPoista
  5. Ihanat ihmiset, anonyymi, Maisa, Verona ja Ulpukka, kiitos viesteistänne <3

    VastaaPoista