tiistai 30. joulukuuta 2014

Taistelijan selfie

kuva

Hautausmaalla oli jouluaattona rauhallista. Kävimme siellä valoisaan aikaan, lumimyräkkä oli jo melkoinen eikä ihmisiä läheskään yhtä paljon kuin tavallisina aattoina. Laittelimme kolme kynttiläämme, juttelimme muutamat sanat, lunta satoi pitkin poskia, vaatteet kastuivat läpimäriksi, kynttilöitä oli vaikea saada syttymään.

Otin puhelimella valokuvia, kuten yleensä aina. Teistä, puista, lapsista, kynttilöistä, kivestä.

Ja jostain syystä myös itsestäni. En missään nimessä voi sanoa säännöllisesti harrastavani selfie-kuvaamista, mutta nyt otin sellaisen. Vasten hautakiveä ja taustalla näkyviä perheenjäseniä. Joulun kunniaksi. Enpä minä muuten koskaan kuviin tallennu, koska kuvaan yleensä aina itse.

Äsken tyhjensin puhelimesta viikon aikana kuvatut otokset. Kuva tarttui välittömästi silmiini.

Minulla on musta paksu myssy, täynnä lunta ja jo vedeksi muuttuneita pisaroita. Valkoinen iso kaulahuivi lämmittämässä. Hymyilen. Hymyilen hyvin rauhallista ja miltei onnellisen näköistä hymyä.

En sellaista, ettenkö (itse) heti tunnistaisi ja muistaisi, mitä on tapahtunut. Ei, tuska näkyy. Se näkyy paitsi väsymyksenä, tummina varjoina, uurteina, myös surun eräänlaisena vakiintumisena. Olen täysin muuttunut ihmisenä, miksen siis hymykuvissanikin. Vaikka tietynlaisen melankolian olen toki tunnistanut kuvissani jo päiväkoti-iässä.

Mutta siitä huolimatta: kuvassa hymyilee rauhallisen ja jopa onnellisen näköinen nainen. Kolmen oman lapsensa haudalla. Jouluaattona, herran vuonna 2014. Alle vuosi edellisestä hautaamisesta, viisi vuotta toisesta. 

En minä niin siitä onnesta - en varsinaisesti taida uskoa siihen - mutta se rauha. RAUHA. Tuo sana, jota toistelen välillä niin kovaa, että päässäni on sen vastakohta, pitkittynyt asemasota.

En tiedä, ymmärtääkö kukaan muu tämän merkitystä - tai voiko sitä edes ymmärtää kukaan muu.

Mutta itselleni se jotakin aiheutti. Hieman nolouttakin siitä, että sain kyyneleet silmiini katsoessani omaa kuvaani.

Jumankauta, mikä selviytyjä! Jos näen rauhan edes pikaisesti otetussa selfiessä, ehkä se muuallekin joskus tiensä löytää.

Olen kasvanut vuoden aikana enemmän kuin koskaan aiemmin. Mennyt myös kasaan ja pienentynyt, mutta myös kasvanut. Tunnen ja tiedän asioita, joita en ennen tuntenut enkä tiennyt - tai joista en oikeastaan edes välittänyt. Kykenen usein jo siirtymään tuskan ulkopuolelle. Hyvin yksinkertaisilla asioilla, kuten hengittämisen avulla.

Yritän olla miettimättä vaatimuksia, pakkoja, sitä mikä puuttuu, sitä mitä täytyy, sitä mikä loppuu. Keskityn mieluummin yksittäisiin hetkiin: tähän kahvikuppiin tässä, siihen että saan toisen ihmisen iloiseksi, siihen että en räjähtelisi niin usein.

Tulevana vuonna aion mennä vielä paljon eteenpäin. Aion saada haamujani esiin, jotta voin motata ne maahan. Aion keskittyä enemmän itseeni ja siihen, mistä saan hyvän olon. En aio murehtia asioista, joihin en voi vaikuttaa. Yritän vihata vähemmän, koska edelleenkin tiedän, että se on pahin ja turmiollisin tunne ihmisessä.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Rauhallista joulua!


 Miten toissapäiväinen musta voi olla nyt niin kaunis! Saimme valkoisen joulun viime tingassa.


Toivotan kaikille lukijoille oikein rauhallista joulua ja lämpöä sydämiin! Kiitos kommenteista, myötäelämisestä, kannustuksista ja lohdutuksista - kiitos, että olette.


Itselläni on takana elämäni vaikein vuosi, mutta jouluun hiljentyminen tuntuu silti lähes sanoinkuvaamattoman hyvältä. 


Aion nauttia yksittäisistä hetkistä, jotka tulevat ja menevät kuin tahtovat, levosta ja pienten hymyistä, hangista ja lauluista, kirkonpenkeistä, hautausmaan valomerestä, hyvästä ruoasta ja tärkeiden ihmisten seurasta. 


Himlen i min famn

Är du en av tusen små?
Är du han dom väntar på?
Du mitt lilla barn,
en ängel givit namn.


Är du jordens dolda skatt?
Jag fått skydda denna natt.
Är det själva himlen
som jag gungar i min famn.


Vem har väckt den rädslan, som lät ditt hjärta gråta?
Varför tar din hand så hårt ett grepp om mammas hår?
Runt oss dansar skuggor, nu är ängeln borta
han sa så mycket vackert, mycket mer än jag förstår. 

(C. Häggkvist & E. Hillestad




perjantai 19. joulukuuta 2014

Alamäki

Pienet enkelipalleroiseni

Menee huonosti. Terapia-asiat (edell. kirjoitus), vuosipäivät, koko tämä aika, kaikki.

On niin kammottava ikävä pieniä taivaan lentäjiäni, sydän pusertuu kasaan. Voi hyvä Luoja, miten kova ikävä minulla on.

Poikien muistelu avasi hanat tytön muistelulle. Tulevat viikot pelottavat todella paljon. Vuosi. Kohta yksi vuosi kulunut. Ja katsokaa minua!

Melkein joka päivä katson taas valokuvia, luen papereita, annan mielen matkustaa noihin päiviin, muistelen. Olen uudella otteella surussa kiinni. Olen lukenut blogini vaikeimmat kirjoitukset. Olen tärissyt omien tekstieni parissa.

Haistan nenässäni sairaalan tuoksun, muistan miltä huoneen ovi tuntui, millainen ääni wc:stä tuli, miltä saippua tuoksui. Muistan lakanan kovuuden, kuinka lääkkeet jäivät kurkkuun. Kellon. Molemmilla kerroilla se kello... se kävi... edellisellä kerralla kauan, jälkimmäisellä ei niinkään. Kello seinällä oli ainoa vihjeeni siitä, että elämä todella menee eteenpäin.

Edellisellä kerralla olin kuin ansaan jäänyt eläin, joka on luovuttanut. Yritin olla ihan hiljaa, jotta vääjäämätön ei tapahtuisi. En suostunut ottamaan kivunlievitystä, koska halusin kärsiä ja tuntea jokaisen hetken juuri sellaisena.

Toisella kerralla kaikki meni niin paljon nopeampaa. Paniikki tuli vasta juuri ennen. Katselin yhä kiristyvää pakkasta, ylöspäin nousevia sairaalan piippujen savupylväitä. Kävelin edestakaisin, istuin lattialla, tulikuuma patteri alaselässäni. Minä ja mies, toinen todellisuus. Lapsemme syntyi klo 16:37. Tiedän, koska tarkistin sen vasta. Muuten olisin luullut, että hän syntyi myöhemmin. Kaksosten kellonaikoja en ole koskaan hetkeksikään unohtanut.

Sydänäidiltä saatu enkeli

Olen pelästynyt sitä, miten vähän muistan tytöstä. Suurin osa on pyyhkiytynyt pois, on vain muistiinpanot kellonaikoineen. Kaksosten syntymän muistan paljon paremmin, kaikkineen. Ja toisesta on yli viisi vuotta, toisesta vasta vajaa 11 kuukautta!

Miten edes voisin kirjoittaa synnytyskertomusta, kun en muista mitään?

Miten voisin kirjoittaa synnytyskertomusta, kun en edes ole raskaana? Kun kirjoitin kaksosista, sateenkaaripoika oli jo kuukauden ikäinen. Missä on nyt toivo, valo, tuki?

Ehkä muistikuvat tulevat, jos aktiivisesti alan niitä sisältäni raastaa. En voi ikinä antaa anteeksi, jos olen ne hukannut iäksi. 

Katselen neuvolakortteja, ultrakuvia. Miten surullista. Miten helvetin epäreilua paskaa kuvottavaa kivuliasta mahdotonta uskoa hyväksyä.

Miten jumankauta toiset vaan kuolee ja toiset ei, miksi, miksi on niin? Miksi minun pitää tähänkin alistua? Kolmeen kuolleeseen!! Miksi, eihän siinä ole mitään mieltä!

EN HYVÄKSY TÄTÄ, EN HYVÄKSY TÄTÄ. EN HYVÄKSY TÄTÄ.

Joulun toivelahja, muovinen raskaus (helppo koota)

Ja taas - pitkän kevyemmän kauden jälkeen - näyttää päivänselvältä, etten kykene tuohon enää koskaan. En mitenkään pystyisi kestämään mitään raskauteen kuuluvaa. En pahoinvointia, en neuvolakäyntejä, en ultran jännittämistä, en liikkeiden kuulostelua, en mitään. 

Olen viime päivinä ajatellut adoptiota. Ihan vain ajatellut. En ole edes sanonut ääneen mitään. Enkä varmaan sanokaan. Mutta. Olen ajatellut.

Vaikka eipä tällainen ihmisraunio tietenkään adoptiolastakaan saisi. Jotakin rajaa sentään siinäkin.

torstai 18. joulukuuta 2014

Tuskan kehollisuus

kuva

Takana on jo neljäs terapiaistunto. Menen kerta kerran jälkeen huonompaan  kuntoon, vaikka emme käytännössä tee vielä mitään. Kerron vain elämäni kaaren tapahtumia. Etenemisvauhti on ollut nopeaa; eilen kerroin jotakin ikävuosista 13-29.

Kun palasin kadulle terapian jälkeen, ehdin miettiä noin kolme minuuttia, että no jaah, nyt ei tule mitään, ei paha lainkaan, kyl se tästä. Juoksin bussipysäkille ja mietin arkisia asioita, kuten että mitäs ruokaa kotona on vai onko mitään.

Vaan sitten. Ensin alkoi sydänkipu ja rytmihäiriöt - jotka ovat viime viikkoina vaivanneet taas monen vuoden jälkeen. Sitten puutui koko käsi. Alkoi ahdistaa todella kovaa. Toisessa bussissa olin jo kuin kissa pistoksissa, odotin vain että matka loppuu, tuntui siltä, että happi loppuu ja tukehdun. Pyörin penkissä, nielin kyyneleitä, naputin kaoottisessa tilassa puhelinta. Minulla ei ole ikinä eikä koskaan ollut minkäänlaisia paniikkikohtauksia tai muuta, mutta nyt sellainen taisi olla aika lähellä.

Onneksi matka lopulta loppui. Olin soittanut miehen hakemaan sateenkaaripojan päiväkodista, koska olin niin heikossa kunnossa. Kotiin päästyäni seurasi välitön tipahdus. Iltaa kohden niskani puutui ja jäykistyi sellaiseksi, etten pystynyt kääntämään päätäni. Päänsärky kuului tietysti kuvaan. Ruokahaluni loppui kokonaan ja kun kuitenkin pakotin itseni syömään, meinasin oksentaa.

Kuten eräs ihana ja viisas minua eilen lohdutti, tuska ei tule puhumisesta, vaan siitä, että ne asiat nyt tulevat ulos. On suuri ihme, että ne ovat näin kauan pysyneet piilossa. Olen kuitenkin elänyt näennäisesti "normaalia" elämää, opiskellut, käynyt töissä, perustanut perheen, saanut (eläviäkin) lapsia, joiden kanssa kaikki on mennyt hyvin.

Ja kaikki tämä on ollut koko ajan sisälläni. 

Eikä edes se riitä, vaan pahaa on tullut koko ajan lisää!

Kun ihminen on yli 30 vuotta opetellut kantamaan taakkojaan ja suojelemaan sisintään niiden vaikutukselta, saattaa niiden aukeaminen tuntua romahduttavalta - koko minuus murenee. Pelko on mieletöntä. Samaan aikaan kuitenkin olen vakuuttunut, että tämä on oikea (ja ainoa) tie: minä kohtaan asiat, selvitän ne ja elän vielä joskus rauhassa. En tiedä kauanko siihen menee, mutta joskus näin tapahtuu.

En silti voi kieltää, etteikö katkeruus olisi hirvittävissä mittasuhteissa yhä edelleen. Tänä aamuna olen ilkkunut itselleni siitä, että enpä saanut vauvaa, mutta sain psykoterapiasuhteen! Meinasin laittaa tuon tosiasian tämän tekstin otsikoksikin, mutta onneksi sisäinen moderaattorini osaa jo hieman hellittää. Vaikka tottahan se on.

Jos tyttö ei olisi kuollut, minä tuskin olisin nyt psykoterapiassa. Se on erittäin totta. Vaikka ehkä eläisin ihanaa vauva-aikaa, möhkäleeni sen kun keräisivät voimaa iskeäkseen joskus myöhemmin.

Toinen katkeruuteni liittyy muihin ihmisiin. Heihin, joilla olisi ollut velvollisuus auttaa tai tehdä toisin ja heihin, joiden ei olisi koskaan pitänyt osua tielleni.

Bussissa täristessäni huusin heille mielessäni: katsokaa, katsokaa saatana, tätä on nyt minun elämäni, tätä! Olen niin helvetin katkera siitä, että minä joudun tekemään tällaista, tonkimaan itseäni, voimaan huonosti, KÄRSIMÄÄN.

Mutta niin, sitten taas kerään itseni. Kuten aina. Toimin, liikun, puhun, olen, kuten muut, kuten kuuluu.

Mutta se sydänkipu ja puutuminen ei loppunut. Kehoani minä en hallitse, se elää ne tunteet, joita psyyke ei uskalla.

Enpä tiedä vaikka kaksosten kuoleman jälkeen alkaneet autoimmuuniongelmatkin olisivat alunperin pääni aikaansaannoksia...

maanantai 15. joulukuuta 2014

Viisi vuotta


Viisi vuotta sitten tänään olin syönyt sairaala-aamiaista, hyvästellyt huonetoverini, keskustellut lääkärin kanssa. Koko yön olin silitellyt vatsaani, katsellut huoneen katossa ilmavirrassa huojuvia pölypalleroita, itkenyt vain, no eipä sille voi olla sanoja.

Hissi vei meidät alemmaksi, kuolemanosastolle. Sain ensimmäiset cytotecit ja valmistauduin siihen, mihin kenenkään ei koskaan pitäisi valmistautua.


Suuri ihme oli tapahtunut jossakin turkoosin ja sinisen välillä, valkoisten ja viileiden hotellilakanoiden välissä, rakkauden ja intohimon lahjana. Tsygootti rakasti lämpöä ja merta, vuoria ja korkeuksia ja päätti jakautua kahdeksi - silkasta kiitoksesta ja elämänilosta ehkä.


Olin plussastani niin onnellinen! Kädet ristissä eteenpäin, lähes heti alkanutta ja nopeasti voimistuvaa pahoinvointia ihmetellen... Uusi elämä kasvaa sisälläni, kuinka loistavaa, kuinka täydellisen ihanaa elämä voi olla. NYT! Katse kauas horisonttiin...


Pian muistikuvat vähenevät. Elämä alkoi pyöriä sohvan, sängyn ja wc:n välistä rataa. Lähes neljä viikkoa myöhemmin alku-ultrassa kuulen, mikä on poikkeuksellisen pahoinvointini syy.


Kesä jää taakse, syksy saapuu, tummia pilviä. Vatsa kasvaa, huoli kasvaa, pelko on lähes tappavaa.




Näen pieniäni ultraruudulla usein. Kauan pojat eivät enää mahtuneet samaan kuvaan.


Sitten näytti pahalta.

Viikon päästä vielä pahemmalta. Vielä pahemmalta... ... Joka kerran kokoero oli suurempi. Veden määrä toisella puolella valtava, toinen lähes kuiva. Pienempi ei enää jaksanut edes liikkua.

Makasin kylkiasennossa, söin proteiinilisää, rukoilin, puhuin puhelimessa, kirjoitin sähköpostia. "Don't give up, Gretel! Many little ones have survived even when TTTS is much worse than yours!" Vain muutama viikko ja sitten Saksaan laserhoitoon, kaiken on mentävä hyvin.


Mikään ei mennyt hyvin. 11. joulukuuta 2009 olin oikeastaan luovuttanut. Olin saanut puhelun lääkäriltä. Inhottavan ja väärää informaatiota sisältävän puhelun (jota sairaala pahoitteli neljä kuukautta myöhemmin).

12. joulukuuta lähdin ulos. Päätin mennä katsomaan esikoisen majaa, johon minua oli koko syksy pyydetty, mutta en ollut jaksanut mennä. Ehdin kävellä alle 100 metriä, kun lapsivesien hyöky kasteli jalkani kauttaaltaan.

Nyt rajalla viimeisen taivaan
ja rajalla kuoleman maan
minä vapisen enää hiljaa
ja rukoilen, rukoilen vaan.

Saima Harmaja


Tuli kova pakkanen, ensilumi satoi. Makasin osastolla, kävin edelleen ultrassa. Pelasin Afrikan tähteä miehen ja esikoisen kanssa. Olin tipassa, antibiootit tippuivat, söin ruoan sängylläni, en halunnut liikkua muiden pariin. Kohtuni kesti hyvin, kunnes sitten ei enää kestänyt.

ja nyt
tällä tähdellä
tällä polulla kohdatessamme
sielumme samaa sukua
löysivät levon toisissaan.
 

Maaria Leinonen

15. päivä siirryimme odottavien osastolta kuolemanosastolle. Synnytys kesti koko päivän. Kun vuorokausi vaihtui, pojat syntyivät. A kello 00:01 ja B kello 00:20.

Suruliputus 16.12.2009
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

Edith Södergran

Itkua, toivottomuutta, mustaa. Kukkia, kortteja, muistosanoja. Joulu oli tulossa liian kovaa. Muistan tuoksun, värit, sen sohvan nurkan, johon käperryin.

Surevan itku ja kuolaus ja huuto, hapettomuuden tunne, läähätys. Katse peiliin ja pako, uudelleen. En voi ymmärtää, miten sellaisesta voi nousta. Tulla uusi päivä, tulla uusi hetki, tulla jotakin muuta kuin silkkaa helvettiä!


Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalle ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

Eino Leino


Lauloin varpusista, juttelin pappien kanssa, lunta satoi aina vain lisää, aivan hirveästi lisää, lähes tauotta. Koko maa oli kuin iso valkea hauta. 

Vuorokaudet kestivät kuukausia, mutta en muista niistä enää mitään.


On allain avaruus ja tähtipolku kauas vie
On toinen maailma on hämäräinen tie
On tähtiaika uus ja taivaansini määränpää
kun pilven portaisiin vain kevyt jälki jää

Niin kovin kaukainen on pieni kylä päällä maan
Sen tiet ja talot puut on lumipuvussaan

Joku jää katsomaan, kuka lentää noin
Itsekin hämmästyn kun lentää voin

On jäätä avaruus ja selkääni mä siivet sain
On kuu niin sininen mun lentomatkallain

Kuutamoon liukenee portaat pilvien
Liukenen itsekin ja leijailen

On aikaa avaruus ja tuhat vuotta hetkinen
On tähdet kotimaa ja nähdä saan mä sen.
 

Tarleena Sammalkorpi (Walking in the air)


Tuli siunaus, tuhkaus, hautaan lasku. Pienet rinnakkain, melkein kuin halisivat toisiaan. Aina yhdessä. Äidin ja isin pienet rakkaat pojat, pienet varpuset, lapsikullat.


Lensimme taivaan poikki Pariisiin. Itkimme, huusimme, riitelimme, rakastimme, joimme liikaa punaviiniä. Näimme yhden kevätpäivän ja sitten taas kylmän.

 
Jää jäljelle ees hiven
sinusta: muistos jää.
Kuin kalliin jalokiven
sen tahdon säilyttää.

Kaarlo Sarkia


Viisi vuotta myöhemmin tuntuu kuin olisin pudonnut alkuun. Ja niinhän oikeastaan olenkin. Seuraavaan vuosipäivään vain hieman yli kuukausi. 

On tämä elämä niin ihmeellistä. Tapahtuiko tämä kaikki oikeasti? 

Hautausmaa 14.12.2014

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

1. terapiakäynti


Kirjoitin ennen terapiaistuntoa näin:

En tiedä, kiinnostaako tällainen välttämättä lukijoita, mutta itseäni aktivoidakseni ja jonkinlaista kirjaa pitääkseni ajattelin laittaa ylös jokaisen käynnin tai jokaisen viikon pääkohdat tai tunteet tai fiiliksen muuten, sikäli kuin nämä pysyvät blogiavoimuuden rajoissa. En kuitenkaan päiväkirjaa yhtä säännöllisesti jaksaisi täyttää, joten uskon tämän olevan itselleni parempi vaihtoehto. Olen  tutkijakoulutuksen saanut lista- ja excel-ihminen, joten saattaa olla, että innostun laskemaan tunnuslukuja ja piirtämään graafeja edistymisestäni (tai takapakista; kai senkin mahdollisuus on otettava huomioon). Yleisesti tällainen idea kertoo luonteestani jotakin: olen perusteellinen ja tarkka, joten miksen sitten tämänkin asian kanssa - lisäksi tällainen antaa minulle kokemusta elämänhallinnasta. Kaikkihan menee hallitusti ja kaavan mukaan, kun siitä on mustaa valkoisella!

Lisäksi tässä on yleinen informatiivinen ajatus taustalla: ei ole liiemmin näistä asioista tietoa tai kokemuksia tarjolla edes netissä. Miten pitkä psykoterapia etenee käytännössä, miten suhde terapeuttiin kehittyy, mitä minulle tapahtuu? En aio mennä asioihin sen syvemmälle kuin täällä blogissa muutenkaan, mutta yleisesti saatan kertoa, mihin kyseinen 45 minuuttia käytettiin.


Terapian jälkeen kirjoitin näin:

Äsh, eihän tuollaisesta blogiin raportoinnista mitään tule! Prosessi tulee olemaan aivan liian moniulotteinen laitettavaksi tuollaisiin raameihin. Vaikka kaiken sisältöpuolen pitäisin omana tietonani, jo pelkästään tunnetilojen paljastaminen tuntuisi liian äärimmäiseltä ja paljastavalta. En siis aio raportoida terapiakäynneistä aiemmin aikomallani tavalla. Tietyin väliajoin tietysti kerron kuulumisia ja ehkä muutakin, mutta muuten on vain hyväksyttävä: tätä asiaa ei saa pakettiin.

Tämä pitää elää. Elämästä voi sitten raportoida, kuten tähänkin asti.


Yön nukuttuani kirjoitin näin:

Taivaalla on sinistä, kuin sadan vuoden jälkeen, valo melkein häikäisee syvintäni, kaikki kuplii, vaikka on kylmä. Kierrän katuja, haluan olla ovella tasan 10:58, otan koko ympäristön itseeni. Käteni palelevat ja ovat verettömät, sormukset heiluvat kuten aina kun tunnen näin. Ei hyvä, ei huono, mutta niin auki, että puut ja kivetkin näkisivät sisääni, jos viitsisivät katsoa.

Huoneen pöydällä palaa kynttilä. Tule tänne, saavu tänne turvaan, sohva pyytää. Tunnelma on kodikas, mutta mietin kaikkia niitä surullisia ja masentuneita ja pettyneitä ja hukkuneita, jotka ovat tässä huoneessa yrittäneet löytää kadottamansa. Kättelevä käteni on jääkylmä, naisen katseessa jo jotakin tuttua. Pelkkä päätökseni sinetöi paljon, on oltava tuttu jo, vaikka ei tunnekaan.

Jos kolme vuotta tässä. Jos kolme vuotta kahdesti viikossa. Tärisen, kylmää ja muuten. Nainen on rohkeampi kuin edellisellä kerralla, puhuu enemmän. Näperrän villatakin nappeja, välillä hän katsoo.

Hän sanoo, että olen kuin jotakin särkyvää lasista pientä, jota pitää käsitellä varoen, suojella. Jos näin ei tehdä, hajoan palasiksi. Lupaan kertoa heti, jos puhumme asioista, joista en vielä voi. Lupaan, etten valehtele. Hän sanoo, että etenemme hyvin hitaasti. Olen tänään kaikkea muuta, mitä olen ennen ollut. Haluan palautua sellaiseksi mitä koskaan en vielä ollutkaan.


Puhumme nykyhetkestä. Sitten palaamme kauas taakse. Otan raportointiminän esille ja kuvaan tarkasti päiviä. Muistan hajut, maut, äänet, sanat, lattian jalkojen alla, tumman taivaan, liikennevalot. Mutta en sitä miltä se tuntui.

Katson vasemmalle kun puhun, en silti näe mitään. Ääneni ja käyttämäni sanat muuttuvat erilaisiksi. Olen nämä samat asiat sanonut miljoona kertaa, eri ihmisille, ei niitä ole juuri tarpeen muuttaa. Raportti on pettämätön. Paitsi ne tunteet: taisin itkeä, en ole varma.

Aika loppuu aivan liian nopeasti. Tarvitsen tukea porraskäytävän seinästä. Kadulla taivaan sini taas pyyhkii takaisin tähän olemiseen. Ja kylmyys.

Ei hyvä, ei huono, mutta pakko mennä jouluostoksille. Tämä oli tarkkaan suunniteltu. Kukaan ei kykene tavaratalon muovi- ja lumppuhelveteissä olemaan auki, virittyneenä hengen asteelle.

Kotiin kävellessä syntyy päässäni muutama vuoropuhelu ihmisten kanssa, joista puhuin. Toinen on hiljaa, kuten aina, toinen ei ole, vaikka pitäisi. Etkö sinä käsitä... Yritä nyt ymmärtää... Ajattele edes vähän muita! Mutta pian on koti ja lapset ja paljon paketoitavaa, rauhaisaa joulua, pipareita varastelevat kakarat, pari hermonmenetystä. Katosin arkielämään tullakseni taas.

Illalla yritän olla ajattelematta terapiaa, en halua tehdä tästä numeroa, en halua muuttua "terapeuttini sanoi, että"-ihmiseksi. Luen kemikaalien vaaroista, Tarua sormusten herrasta (esikoiseni vaatimuksesta; minä ja fantasia emme tule toimeen), juon aukiolta ostamaani senchaa ja olen liian väsynyt jo klo 21.

Peiton alla tuntuu aivan samalta kuin muinakin iltoina, ei hyvä, ei huono, mutta en jaksa nyt ajatella.






tiistai 2. joulukuuta 2014

Välitila ja joulukuusta

Ei, en edelleenkään ole päässyt aloittamaan terapiaa. Toiset laskee öitä jouluun, minä johonkin muuhun... Eikä mikään muukaan ole edennyt minnekään.

Bloginkin suhteen on eräänlainen välitila. Ei oikein kiinnostaisi nyt. Eikä ole mitään sanottavaa (kun se terapiakaan ei ole käynnistynyt). Muutama läheiseksi tullut ihminen on lopettanut tai lopettelemassa bloggaamista. Ymmärrän sen, mutta silti riepoo. Ehkä itsekin tarvitsisin lomaa tästä... Lisäksi leijun autuaasti naapuritontin vauvaelämän ansiosta, eikä tee mieli napista omista saavuttamattomista unelmista.

Lisäksi olen saanut tietää, että blogiani lukee ihminen, jonka sitä ei pitäisi tehdä. Vapaa maa ja vapaa blogi, mitäpä sitä lupia kyselemään. Ensireaktioni oli, että voihan hevon...ttu, nyt kyllä riitti, mutta jo muutaman sekunnin päästä ymmärsin toisin. Ylpeä välinpitämättömyys syöksi esiin: Jos eräässä ei ole miestä/naista edes minulle asiasta sanomaan, ei kai ongelma ole todellakaan minun? Toisekseen, en minä ole mitään väärää tehnyt. Päinvastoin.

Ja olenhan muistaakseni uhannut tämän joku päivä ihan omalla nimellänikin tehdä: siinä kalpenee kyllä Knausgårdin tarinoiden aiheet, kun alan omaa autofiktiotani systemaattisemmin kirjailla. Olikohan tuo nyt uhkaus toisille vai kannuste itselleni?

Jo pitkään tässä blogatessa on minua häirinnyt, että voin kertoa niin vähän. Eikö ole hassu ajatus, että itsenään voisi kertoa enemmän?

Joka tapauksessa, nyt on joulukuu. Viisi vuotta sitten tähän aikaan elelin edellisen elämäni viimeisiä viikkoja, pienet kaksoset vatsassani. Ensimmäisen kunnon pakkasen myötä he sitten lähtivät, jättivät jälkeensä hohtavan maan, korkeat hanget ja nietokset.


Viikkokausia laahustin metsässä, kävelin pienillä poluilla, aamuhämärissä, päivähämärissä ja iltahämärissä. Tuo joulukuun valo, se tarraa yhä kiinni, vaikka lunta ei ole juuri näkynyt, pakkasta ei senkään vertaa.

Lähetin joulukortit tuonakin jouluna. Ne oli valmiiksi tehty. Ajattelin, että en lähetä, mutta kun ne oli jo tehty ja kuorissaan. Vein ne postiin. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! 

Poltimme hautakynttilöitä etupihalla ja takapihalla, kaiuttimissa soi virret. Pöydät notkuivat kukkia ja kynttilöitä.

Jostain käsittämättömästä syystä (rakkaudesta joululauluihin?) lähdin vain muutamia päiviä kotiintulon jälkeen laulamaan kauneimpia joululauluja pieneen punaiseen kyläkirkkoon. En minä mitään laulanut, itkin alusta loppuun, mutta silti.

Varpunen jouluaamuna... pieni veljesi... tulin taivahasta...

Ja tämä sopraanon laulamana, kirkko-orkesterin säestämänä, minä valuen alaspäin penkissäni, puristaen yhä kovempaa esikoisen ja miehen käsiä:



Ja sitten kotiin. Tein jäälyhtyjä ainakin kymmenen. Leivoin pipareita. Ja siitähän se sitten taas lähti.

Ihan niin kuin nytkin.

Joulukuu, tammikuu...

Kaksi peräkkäistä muistokuukautta.

Ja löytyy toki siitä helmikuustakin traagista muisteltavaa. 

Joten ei, en voi lopettaa bloggaamista! Taukoa saatan hieman pitää, kunnes taas nousen.



keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Pari hyvää

 
Yksi ihana on synnyttämässä ja jakaa hetkiä kanssani, toisen ihanan kanssa olin reilun parin tunnin lounaalla. Kummastakaan en tietäisi mitään, jos tyttö ei olisi kuollut ja jos en olisi aloittanut kirjaamaan Gretelin kyyneleitä ylös...

Jos tyttö ei olisi kuollut, en olisi aloittamassa terapiaa, jonka avulla toivottavasti saan vuosien kuluessa sieluuni kivuttomuutta, mieleeni hyväksynnän ja ympärilleni rauhaa.

Kun on saanut näin paljon voimaa - siksi, että muilla ihmisillä menee hyvin ja he selviävät - ei voi vähätellä itseäänkään. Kun seison tuolla ulkona ja liimaudun hetkiin, kun olen läsnä niin kovaa, että sattuu läpikotaisin vihloo kuumottaa iskee, elämä tuntuu kannattelevan ja saatan kokea olevani vahvin ja haavoittumattomin. Olen päässyt näin pitkälle, olen jo tässä iässä näin auki ja kokenut ja tiedän. Ei tätä voida minulta pois ottaa.

Kyllä elämä toimii. Vaali edes yhtä hyvää, aitoa, vapaata, suurta ajatusta, ja se vie sinut mukanaan. Lennättää kattojen päälle, näet kaikkialle, laittaa kätesi toiseen, puhaltaa tuulen silittämään hiuksiasi, marraskuun harmaan asfaltin kiiltelemään. Ei täällä olla yksin.

Kaipaan niin monta, mutta silti aion elää.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Muistikuvia helmikuulta

Laitan saarekkeelle kynttilöitä (yleensä kolme kappaletta) palamaan heti noustuani. Olen ollut hereillä tuntikausia, pyörinyt peiton alla, mutta en pääse ylös. Juon kahvia. Teen lapsille aamupalaa. Toimin sykäyksittäin: leipä -- voi -- omena -- ota lautanen -- keitä puuro -- nyt se on valmis.

En jaksa pestä hampaita, en harjata hiuksia. Olen pöhöttynyt ja turvoksissa, huuleni ovat rakoilla, sieraimeni vuotavat visvaa. Haistan sairaalaa kaikkialla. Vuodan verta edelleen paljon. Käytän sairaalasta ottamiani siteitä, ja ne tuntuvat epämiellyttäviltä, muistuttaen konkreettisesti joka hetki siitä, mitä on ja mitä ei ole. Fyysinen olotilani on lähes jatkuvasti kuvottava, haluaisin raapia ihoani tai nyhtää mahaläskit irti.

Muut heräävät. Huomenta. Syöpä nyt. Puepa nyt. Pesepä nyt hampaat. Tuijotan keittiön lasiin, josta näkyvä hahmo on yhä lytymmässä, yhä harmaampi, yhä näkymättömämpi. Saatan vilkuilla lehteä, tuskin kuitenkaan jaksan keskittyä edes lyhimpiin uutisiin.

Reppu yy kaa, toinen koo nee. Hyvää koulupäivää! Mukavaa päivää! Suuks suuks, hal hal.

Miehen kanssa halaus eteisessä. Ei sanoja. Lasken sekunteja. Kohta syöksyy... en jaksa enää. Menkää!!

Ovi kiinni. PAM. Kaikki ovat lähteneet.

Valot pois, makuuhuoneeseen. Ovi kiinni. Sukellan peiton alle. Kolme sekuntia, yritän niellä, etsiä viimeisen jonkun. En löydä.

Huutava parku alkaa, vatsa vavahtelee, meinaan oksentaa. Tungen tyynyä suuhuni, potkin jaloilla patjaa, revin peittoa, huudan suoraa huutoa. Kun en enää jaksa, alan vaikertaa. Vaikerran ja ulisen kuin haavoittunut eläin. Kavahdan omaa ääntäni, siirryn vähitellen ulkopuolelle, säälin tuota ihmistä, en pysty pysymään tuossa ihmisessä. Olen lopulta kokonaan ulkopuolella, ehkä huoneen katossa. Sääli vaihtuu vihaksi; tuollainen, tuollainen paskakasa, lapsentappaja, epäonnistuja.

Nukahdan lopulta. Herään ehkä kahden tunnin päästä. Juoksen paniikissa puhelimen luo, onkohan se ollut äänettömällä, eihän päiväkodista tai koulusta ole soitettu! Ei ole. Kukaan ei ole soittanut. Painan sähköpostia, viestejä tippuu kansioihin. Luen ja hyväksyn blogikommentit.

Ainoa minua tässä hetkessä kiinni pitävä asia on blogini. Kirjoitan sinne joka päivä, joskus useamman kerran päivässä. Kirjoitan tekstejä valmiiksi, osaa en koskaan julkaise. Kun en kirjoita, mietin mitä seuraavaksi kirjoitan.

Syön suklaata. Rivin, toisen, kolmannen, ehkä vielä lisää. Voin entistä huonommin. Juon kahvia ja yritän uutta alkua. Ehkä käyn suihkussakin.

Musiikkia en uskalla kuunnella, en runoja lukea. Luen blogeja, roikun vertaispalstoilla. Tungen suuhuni suklaata ja hikoilen. En jaksa itkeä. Pitää vain lukea kaikki, mitä voi lukea. Olen aikapäiviä sitten siirtynyt jo englanninkieliselle vertaispuolelle - siellä onneksi riittää kokemuksia. En oikeastaan saa lohtua, mutta mitään muuta en voisi kuvitellakaan tekeväni.

Perjantai-iltana kuuntelen musiikkia, juon punaviiniä ja itken. Sinne asti pitää jaksaa.

Vaihdan miehen kanssa muutaman sähköpostin. Ne käsittelevät todennäköisesti pappia, sairaalaa, hautajaisia, hautausmaata, värssyä, runoa tai laboratoriota. 

Pian kello on paljon ja lähden kävelemään esikoista vastaan.

Helmikuun aikana olen todistetusti (sähköposti, kalenteri, blogi) tehnyt seuraavaa, tytön siunaukseen osallistumisen lisäksi (siunaus ja tuhkan hautaanlasku olivat siis eri kuukausina):

- kirjoittanut 49 blogitekstiä, joista olen julkaissut 29

- kirjoittanut ainakin 37 sähköpostiviestiä (osa poistettu), joista miehelle 19 kappaletta

- saanut ystäviltä/tuttavilta 23 sähköpostiviestiä (tekstareita ei ole tallessa, koska puhelin vaihtui keväällä)

- saanut maksumuistutuksen Kestovaippayhdistykseltä ja huomautuskirjeen kolmesta kirjastosta

- kahvitellut kotona kolmen ystävän kanssa (muistan missä istuin kenenkin kanssa: keittiön pöydän ääressä, sohvalla, olohuoneen lattialla)

- tilannut ruokaa netistä kolme kertaa (kävin myös ruokakaupassa, kuten ennenkin) (saatoin myös käydä kirjastossa)

- aloittanut (ja lopettanut) sokerilakon kolmesti

- tehnyt 2023 googlehakua (pääasiassa lääketieteestä ja raskauksista)

- käynyt Jorvin sairaalassa Espoossa viidesti, saanut sairaalasta kahdesti postia

- käynyt Helsingin keskustassa (huh huh, miten ihmeessä tämä onnistui)

- käynyt sateenkaaripojan kanssa puheterapeutilla (sää oli talven pahimpia lumiloskapyryjä) ja esikoisen kanssa siedätyshoidossa

- käynyt esikoisen kanssa pääsykokeissa ja antanut ihmisten pällistellä itseäni (mihin tuon maha on hävinnyt, apua, karkuun!) - vain reilu kaksi viikkoa aiemmin muistan, miten ihanan hyppelyelämöinnin pikkuiseni piti mahassa samassa paikassa ensimmäistä kertaa käydessämme

- valmistellut esikoista koulun discoon samana päivänä kun olimme tytön siunaustilaisuudessa

- huomannut putkirikon eteisen katossa, keskustellut putkimiehen kanssa

- muistellut äitiä vuosipäivänä

- hiihtolomaillut lasten ja miehen kanssa viikon (en muista mitään muuta kuin lähes tauotonta tuskaa)

- käynyt uimahallissa ja laskettelukeskuksessa (siis mitä?!) 


12. helmikuuta, klo 15:25:

Hei rakkahin,

Ajattelin että kirjoitan jotain, vaikka ei ole varsinaisesti mitään.
Päivä on sujunut hyvin vaihtelevasti. Välillä olen käynyt vessassa
yksin istumassa, välillä saanut jotain töitä tehdyksi.

Päivän ehdoton valopilkku on ollut aamulla sulta tullut viesti. Se on
kantanut tähän asti :)))

Mennäänkö tänään jonnekin illalla? Vaikka edes rakettipuistoon ja
maitokauppaan, eli kävelylle.

Ja toivottavasti [esikoisella] on mennyt siirtymät ok -- oli se niin raasu, kun
aamulla jäi kirkolle kävelemään...

No, hetki vielä täällä, ja sitten ajelen kotio. 

rs 
[mies] 
12. helmikuuta, klo 16:19:
Ihanaa, kun jaksoit kirjoittaa!!! <3 Se on mun päivän ehdoton valopilkku! Muuten päivä on ollut... no, ihan samanlainen kuin muutkin. Tänään myös fyysisesti surkea, sillä ahmin sokeria... 
Juu, selasin valokuvia, taas. Pääasiassa hautajaisia ja kuolemisia, mutta olipa siellä jokunen iloinenkin rakkauskuva. [aamuisessa viestissäni, johon mies viittaa, olin lähettänyt yhden sellaisen rakkauskuvan...] 
[Esikoista] odotellaan kohta kotiin [soittotunnilta]. Hän on aikamoisessa flunssassa, toivottavasti ei kuumetta tule. Ääni on mennyt ja nokka vuotaa valtoimenaan. Ja tuolla märissä sukissa viilettää pitkin katuja... 
Juu, kaupassahan pitäisi ainakin käydä. En oikein tiedä mihin muualle me mentäisiin...
Nyt kalaa uuniin ja pikkukakkosta odottelemaan.
Rs,
[Gretel]

Ei, minulla ei ole pienintäkään käsitystä, miten tuosta on voinut selvitä. Kuitenkin helmikuusta on kohta kulunut yhdeksän kokonaista kuukautta...

---

Yritin yli tunnin lisätä tähän lukuisia biisejä Youtubesta, mutta niistä aina osa hävisi... Siispä laitan linkkien taakse.

Soi kunniaksi Luojan (Samuli Edelmann)

Oi Herra jos mä matkamies maan (Samuli Edelmann)

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie (Maarit Hurmerinta)

Päivänsäde ja menninkäinen (Olavi Virta)

Herra kädelläsi (Jenni Vartiainen)

Hetken tie on kevyt (Laura Närhi)

Pimeä tie, mukavaa matkaa (Olavi Uusivirta & Paula Vesala)

Kyyneleet (Kirka)

Niin paljon se sattuu (Kirka)

Missä muruseni on (Jenni Vartiainen)

Ikävä (Pave Maijanen)

Pieni ja hento ote (Dave Lindholm)

Maailma palelee (Anna Eriksson)

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

10 kuukautta: Meille ei tule vauvaa


Ei tule. Ei nyt eikä koskaan.

Meille sen sijaan tulee kriisi joka kerran, kun erehdyn sanomaan sanan vauva tai raskaus tai edes halimaan ja suukottelemaan jonkun toisen vauvaa. Minä olen kuulemma epäreilu - omasta mielestäni inhimillinen, hajalla ja kaipaava. Tämä on henkistä väkivaltaa. Näin syntyvät tabut, näin teroitetaan elämien mittaisten katkeruuksisen teriä. 

Tiedän, että minussa on vikaa ja että kannamme ristejämme eri tavoin. Mutta miten minua voidaan tästäkin syyttää? Miten tämän voi jaksaa ilman tuota rakasta ihmistä samalla puolella? 


"Sitä ei ole, sitä ei ole. Leikitään kaikki yhdessä, että sitä ei ole. Kukaan ei saa puhua siitä, hyss!!"

Ja helvetti, kun se on siellä. Se ei olekaan kadonnut! Ajatelkaa, Gretel-ääliö haluaa elävän vauvan. Miten järkyttävän itsekästä ja paskaa! Silloin kun menee huonosti, hän haluaa. Silloin kun menee paremmin, hän haluaa. Silloin kun ei ole mitään tai kaikki, hän haluaa.

Ja kysymys ei edes ole siitä, että NYT. En ole haluamassa nyt yhtikäs mitään - vielä ei ole sen aika, monestakaan syystä. Minulle riittäisi toivo siitä, että joskus ehkä mahdollisesti. Se on hauras, niin monta muttaa ja pelkoa ja estettä on sen tiellä.

Mutta ei. Miten kehtaankin. Tyhmä, köyhä, itsekeskeinen.

Ja epäkelpo myös juuri siinä: kolme kuollutta. Kolme kuollutta. No, ei hän tietenkään noin sano. Vaan minä.

Jos minulla ei ole tätäkään uskoa, en herran tähden tiedä, mitä kohden menen. Valo on niin kovin vähissä, siltä ainakin tuntuu.

Ehkä menen ja vien vauvanvaatteet ja kaikki muut ensikotiin. Poltan ne, mitä en jaksa kantaa. Revin viimeiset hiukset päästäni. Lopetan typerän haihattelun.

Keskityn tähän vitun elämään sitten.

Haloo, ELÄMÄ, kuuletko, keskityn sitten sinuun!  

OK?!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Marraskuun valoja

Tänään uskon taas maailmaan hiukan enemmän.

Psykiatri oli uusi - koska se vanha oli siis sairaana. Vanhempi rouva, osaston johdosta.

Istuimme välillä ihan hiljaa, pitkäänkin. Välillä puhuimme, hiukan, sitten enemmän. Sitten taas olimme hiljaa.

Lääkäri puhui kauniisti, katsoi silmiin, käytti sanoja onni, hyvyys, anteeksianto, onnellisuus, toipuminen. Hän käytti jopa huumoria - vai mitä sanotte siitä, että hän totesi joidenkin elämän olevan aika todella kaukana Strömsöstä! Hänen katseensa ja olemuksensa oli lämmin. Siksi - ja koska tilanteeni alkaa olla nyt aika kypsä - uskalsin jopa hieman antaa mennä... Tärinä ei ole vieläkään lakannut. Tekstarissa miehelle kutsuin tilaani psykohorkaksi. Ehkä terapian edetessä keksin jonkun kuvaavamman termin.

Lääkäri tiesi tulevan terapeuttini, mikä lisäsi varmuuttani oikeasta valinnasta. Myös psykologiani hän kuvasi "erittäin sympaattiseksi", samoin psykiatrista sairaanhoitajaa, jonka kanssa aloitin. Hän puhui hyvää kaikista, kuunteli ja oli oikeasti kiinnostunut.

Olen saanut niin hyvää julkisen puolen hoitoa ja kohtelua puolisen vuotta kestäneen jaksoni aikana, että en voi melkein todeksi uskoa. Kunpa tämä olisi tapahtunut jo aiemmin! Mutta ihanaa, että se tapahtuu edes nyt! Moni ihana ammattilaisihminen on toivottanut minulle hyvää jatkoa ja kaikkea hyvää, tsemppiä, toipumista, pyytänyt jopa anteeksi sitä, etten ole aiemmin apua saanut. He ovat kätelleet kauniisti erottaessa, muutama on halannutkin.

Kyllä maailma kantaa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Pirun pienestä kii



Me, myself and I. Oman elämäni sankarilla, minulla, menee huonommin. Harha siitä, että voin elää keinotekoisen kevytmielisesti, alkaa haihtua.

Yksi syy on ehdottomasti terapian nurkan takana oleva alkaminen. Olen räpiköinyt tänne asti, nyt alkaa voimat olla vähissä. Koko syksyn tieto siitä, että olen pääsemässä terapiaan, teki minusta vahvemman ja rauhallisemman. Nyt tuntuu, että voin tipahtaa.

Toinen syy on siinä, että olen antanut tarkoituksella itselleni siimaa. Kun olisin voinut mennä kävelylle, olenkin jäänyt kotiin lukemaan. Kun olisin voinut tehdä ruokaa, kuunnella jazzia ja polttaa kynttilöitä, olenkin maannut sängyllä ja ajatellut elämääni. Viikonloppuna luin muun muassa Katriina Järvisen uuden kirjan Kaikella kunnioituksella: irtiottoja vanhempien vallasta ja se vaikutti kovasti, vaikka ei ollutkaan mikään hirvittävällä kuvauksella kuorrutettu. Sen epämääräisen ja jatkuvan pahanolon ja ahdistuksen kuvaaminen, joka meillä monilla ikäviä varhaiselämässä kokeneilla on, sai minut vollottamaan ilosta ja surusta. Ilosta siksi, että muun muassa kirjailija itse - nykyään psykoterapeutti, sosiaalipsykologi ja kulttuuriantropologi - sai avun psykoterapiasta. Surusta siksi, että olen taas niin myöhässä. Miten on mahdollista, että vaikka olen elänyt näiden tunteiden kanssa koko elämäni, ne vasta nyt romauttavat minut!

Lisäksi luin holokaustista ja 1700-luvun kidutuskäytännöistä. Kevyttä on, heheh. 

Kolmas syy on (lapseen liittyvät) arkiasiat. Ne ovat vaikeita. Kun yksi askel otetaan eteen, tulee monesti kaksi taakse. Vaikka tiedämme tekevämme oikein ja että oikeaan suuntaan mennään, on kaikki niin turhauttavaa. Miksi asiat eivät etene nopeampaa? Miksei joku asia voisi mennä itsestään ja hyvin? Eikö saisi hetkeksi hengähtää? Itseviha tässäkin asiassa on melkoista: pitäisikö tehdä vielä enemmän, pitäisikö vain pystyä. Lisäksi en edelleenkään ole päässyt siitä valtavasta vihasta, joka asiaan liittyy. Miten helvetin väärin on tehty, miten saatanan vitun väärin joku voi tehdä - ja ymmärtämättä asiaa, lainkaan, vieläkään! Ja nyt asia on (sataprosenttisesti) meidän vastuullamme: hoitakaa, korjatkaa, kestäkää.

Ja tämä siksi, että eräs ei enää jaksanut. Oikeasti, maailma universumi tähdet kuu, kertokaa pliis, miksi toiset vain ilmoittavat, että eivät jaksa, mutta toisten täytyy jaksaa, täytyy jaksaa, täytyy jaksaa. Kaikki! 

Elä sitten tällaisen asian kanssa! Tässä tilanteessa. Tänä vuonna tapahtuneiden asioiden värittämässä todellisuudessa! Minä vihaan, minä vihaan, minä vihaan, olen katkera, niin helvetin katkera.

Ja kaikki tuo viha ja katkeruus syö minua, itseäni. Se pahentaa asiaa, se ei tuo mitään hyvää. Silti en voi päästää siitä irti. Tuntuu siltä, että jos tekisin niin, hyväksyisinkin asian. Enkä hyväksy! En voi hyväksyä tuollaista vääryyttä, välinpitämättömyyttä, itsekeskeisyyttä!

Yhtenä hetkenä on helppo tarrata uskoon, että jonakin päivänä kaikki on hyvin. Kaikki tämä tulee itsestään, pungertamatta, väkisin murjomatta. Olisi tasaista, ei tarvitsisi pelätä. Mutta sitten taas toisena hetkenä. Kun yksi asia menee pieleen, toinenkin, kolmaskin. Kun mitään edistystä ei tulekaan. Silloin vajoamme miehen kanssa vuorotellen syvimpään alhoon: vittu tästä mitään tuu. Onneksi yleensä emme ole tuossa alhossa samaan aikaan. Aina on toisen tehtävä hokea ne sangen kuluneet kliseet: on vaan pakko uskoa, kyllä kaikki järjestyy, kaikki on oikeasti hyvin.

Kaikki on oikeasti hyvin. Olen hokenut tuota jo monta kuukautta. Sokeako olen, hullu, idiootti! Kaikki ei ole oikeasti hyvin. Hirveän moni asia on ihan päin helvettiä.

Niin. Että siksi menee Gretelillä huonommin.

Ja tietysti: moni asia ei ole päin helvettiä. Hienoa, kiitti kiitti. Mutta kun moni asia on. Liian moni asia. Siitä huolimatta, että on täysin mahdollista, että vielä paljon useampikin asia olisi päin helvettiä.

Neljäs syy on ehkä tuo pimeys. En tiedä vaikuttaako se oikeasti vai onko vain tavanomaisuuden vahvistusta. Mutta eihän tuo nyt, hyvänen aika, kenellekään voi hyväksi olla! Olen aloittanut jälleen haaveilun Uuteen-Seelantiin muuttamisesta. Menisin ja sukeltelisin ja kävisin Farmers' Market'issa ostamassa tomaateille maistuvia tomaatteja. (Vaikka näkyy sielläkin olevan tänään sadetta ja 12 astetta. Se ei siis eroa käsillä olevasta kuin kuudella asteella.)

Viides syy on se, että minusta tuntuu, että kukaan ei enää usko minuun, miehenikään. Minusta tuntuu, että aiheutan vain pettymyksiä kaikille. Minun pitäisi pystyä ja kyetä ja osata, mutta en pysty, kykene enkä osaa. Hetkittäin uskon edelleen, että kyse todella on vain jostakin päätöksestä. Jos minä vain yrittäisin enemmän, keksisin muuta tekemistä ja ajateltavaa, paha menisi pois. Jos minä vain onnistuisin jossakin, paha olisi hiljaa. Minä vain olen laiska, vääränlainen, itsekeskeinen, jotenkin vinossa, puhun (kirjoitan) liikaa.

Kun minulla menee huonommin, olen ajatusteni vanki. Ensimmäiseksi mietin ikäviä em. arkielämään liittyvistä asioista. Sen jälkeen etenen yleensä töihin ja talouteen ja niin - raskauteen, sen mahdollisuuteen ja mahdottomuuteen. Sen jälkeen paukutan fyysisen terveyteni, ulkonäköni ja muut (pintapuoliset) vääränlaisuuteni. Tämä riittää sellaiseen perusalhoon. Mikäli vielä olisi puhtia syvempään, siirtyy ajatteluni vääriin ihmisiin. Heitä on ykkössarjassa kolme. Lisää löytyy helposti, jos nuo kolme jostain syystä eivät saisi minua jo henkihieveriin.

Tässä vaiheessa olen jo siinä jamassa, että on hyvin yksinkertaista siirtyä muistelemaan pienokaisiani. Tuskassa. Alho on tässä vaiheessa kuitenkin vielä enemmän surua, toivottomuutta ja pelkoa kuin aivot puhkovaa ahdistusta.

Ahdistus lyö itsensä täyteen terään, jos alan ajatella menneisyyttä kauempaa. Jos päästän mieleen mitä ikinä muistikuvia tietyiltä ajoilta tai tietyistä tapahtumista, lähtee syöksy, jota olen täällä blogissa kuvannut kai jo liian usein. Tällainen on pahan dynamiikka. Dominoefekti kaataa koko rakennelman. En ole koskaan vielä katsonut, mitä tapahtuu sitten, kun kaikki palikat ovat kaatuneet.

Ja kuinka ollakaan. Juuri nyt sain puhelun sairaalasta, että tämänpäiväinen aika on peruttu lääkärin sairastumisen vuoksi.

Joten ei muuta kuin palikoita taas kasaan, yksi kerrallaan... ihan itse.

Kyllä nyt ei tule yhtään valoa eikä keinovaloa.

Olisi pitänyt julkaista Leinon runo jo viime viikolla, sillä nyt se on auttamatta jo myöhässä:


Tiedän, tunnenhan tarkalleen,
ett' tää on vaan välirauhaa,
hetkisen virtaa vierivää.
Taas kohta jo kosket pauhaa.

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.

Eino Leino

torstai 13. marraskuuta 2014

Minän moni mutka


Olen löytänyt itselleni terapeutin. Prosessi ei ollut kovin vaikea, ja toimin vahvasti intuition perusteella. En jaksanut alkaa kiertää paikasta toiseen, joten otin oikeastaan ensimmäisen, joka vaikutti hyvältä myös muun kuin papereiden perusteella. Toivon todella paljon, että tämä suhde kantaa hedelmää.

Terapian voin aloittaa heti, kun saan lääkärinlausunnon, toivottavasti jo ensi viikolla. Kela korvaa siis takautuvasti siitä, kun lausunto on saatu.


Toiveeni siitä, että käyntejä olisi vain kerran viikossa, ei tule pidemmän päälle onnistumaan. Kerran viikossa onnistuu "tutustelu", mutta kun mennään asiaan - tapauksissani asiaa on paljon ja ne ovat vaikeita - ei yksi viikkokerta riitä mihinkään. Kaikki terapeutit, joiden kanssa olen keskustellut, ovat samaa mieltä. Yksi käynti kestää vain 45 minuuttia, joten se on yksi kärpäsen lento. Joillakin terapeuteilla onnistuu kerralla kahden istunnon pitäminen, mutta ymmärtääkseni ei tällä, jonka valitsin.

Tämä matka, joka joskus kesällä alkoi, edelleen hämmentää minua. Olen koko elämäni vaatinut itseäni pärjäämään, sättinyt itseäni siitä, jos/kun en pärjää, vaatinut itseltäni mahdottomia - en todellakaan ole ollut itselleni armollinen sen vuoksi, mitä olen kokenut vaan päinvastoin: koska olen kokenut niin kovia, minun pitäisi itsenikin olla kovempi ja pärjättävä kaikessa. Tätä purtta ei pikkutuulet kaada!

(saanko kunniamaininnan hautakiveen?)


Nyt olen kuullut niin monen ihmisen suusta, että se on ihme, miten olen selvinnyt tänne asti! Miten on mahdollista, että elämäni on ollut näinkin stabiilia kokemani jälkeen!

Tuntuu vaikealta uskoa, että minun on pitänyt kuulla se muiden suusta - olet kyllä kokenut tosi kovia tai että olet poikkeuksellinen yksilö kestokyvyltäsi - hyväksyäkseni toisenlaisen tulokulman. Olen ikään kuin joutunut tekemään kuperkeikan uskomusteni kanssa. En tietenkään ole vielä valmis tämän kanssa, vasta alussa, mutta jotakin olen ymmärtänyt. Ei terapiaa kai voi aloittaa ilman tämän ymmärtämistä. Ellei sitten ole aivan patologinen napansa ronkkija.


Terapiasta tulee kamalaa. Pelkästään alkuhaastattelun jälkeen hoipertelin pitkin kaupungin katuja, kyyneleet poskilla, melkoisessa horkassa, täysin irrallani kaikista ja kaikesta. Tunne siitä, että yhtäkkiä kävelen taas kadulla, ruuhkaisella kadulla Töölössä, kun hetki sitten olen istunut tuolissa, jossa minun tulee vuodattaa ytimeni, on absurdi. Sittenkö menen kotiin, paistan jauhelihakastiketta ja imuroin, kysyn lapsilta, onko läksyt tehty? Toistaiseksi en todellakaan tiedä, miten se käytännössä alkaa mennä. Tarvitseeko aina terapian jälkeen pari päivää sairauslomaa? Taksin hakemaan kotiin? Vai jääkö "työt" sinne urbaanisesteettisen kivitalon sisään ja vain "minä" menen kotiin?

Tilanne ei missään nimessä ollut nytkään yksinomaan surullinen. Ei lain! Tunteisiin liittyi hyvääkin, toivovaa, odottavaa. Tunsin itseni valloittajaksi, itseni voittajaksi. Ja sitten taas, pieneksi linnuksi. Tunne on niin täyttä, niin syvää, että jopa kaltaiseni herkkis on tärisemässä. 

Minulle on myös jo valjennut muutama asia tästä vuodesta. Kauhukseni huomasin, että olen menettänyt muistini. En pysty kertomaan juuri mitään asioita tytön kuoleman jälkeisiltä viikoilta, ehkä kuukausiltakaan. En muista! Jos muistankin jotain, on se täysin sekoittunut viikkoihin kaksosten kuoleman jälkeen. Kaikki näistä on mennyt sekaisin, en pysty erottamaan niitä. Tältä vuodelta minulla on muistissani viikkokausien tyhjiä aikoja - en muista mitään. Kalenterista voin tarkistaa, jos sinne on merkitty jotakin (aika vähän mitään), sähköposteja lukea (niitäkin on aika vähän; onneksi sentään muutamia kullanarvoisten vertaisten kanssa) - ja sitten täältä blogista ja muutamalta foorumilta. Juuri mitään muuta ei ole tarjolla. Tammikuusta on ikuisuus.

Enkä minä blogitekstejäni kykene lukemaan.


Toinen seikka, josta minulle on huomauttanut jo useampi henkilö - terapeutti ja ei-terapeutti - liittyy siihen, miten kerron asioista. Minussa on raportoiva minä; suorasanainen, avoin, peittelemätön minä, joka luo lähes kliinisiä narratiiveja omasta elämästään. Mutta sitten se toinen puoli. Kun minulta kysytään, miltä se tuntui, en osaa sanoa mitään. En tiedä. Pahalta. Kai. Tunne on hyvin vahvasti irrallaan kokemuksista. En uskalla tarttua tunteeseen, sillä raportoivassa tyylissä pysyminen on harvoja jäljellä olevia suojakeinojani. Tunne vie mukanaan, tuhoon. Terapiassa toivottavasti tasapainoon, joskus, sitten aikaisintaan kolmen vuoden päästä.


Lisäksi kun minulta kysytään, mitä teit tai mitä ajattelit, alan kertoa, mitä tapahtui tai mitä muut tekivät. Kun minulta kysytään, mitä minä ajattelen, annan punnitun vastauksen siitä, mitä voidaan ajatella ja mitä eri tahot tai osapuolet ajattelevat. Kun minulta uudelleen kysytään, että mitä SINÄ ajattelet, aloitan polveutuvan yhtäältä-toisaalta-lorun. Minulla ei ole yhteyttä siihen, mitä minä - se syvin ydin - ajattelee, tekee tai haluaa. Tai miten paljon minää on sattunut.

Minä on surullinen ja rikki.

Vaikka sen lisäksi minä on myös hieman ylpeä itsestään. Olen vähentänyt stressaamista, kontrollintarvetta ja kaikkitietämisen/-voimisen ehtojani. Käännän monia kurjia asioita positiivisiksi. Hermostun harvemmin. Elämäni on hyvin pienimuotoista edelliseen verrattuna - vaikka nyt reilu neljä kuukautta jatkunut uusi arkemme on monin osin edelleen erittäin suurimuotoista, siis hyvin vaativaa. En toki ole rauhallinen, mutta ainakin vähän rauhallisempi. Kun mieli karkaa isoihin kysymyksiin, otan siitä niskaotteen ja taltutan maahan - nonni Gretel, katsottaisko mieluummin mitä uutta siinä ruokablogissa on eikä mietittäisi sitä raskausasiaa, siis lainkaan. Kun ei se miettimällä parane. Tai sitten niin että älä oikeesti kulta viitti sättiä itseäsi, kun siitä ei ole mitään hyötyä - mitä jos menisit kahville, jooko?


Elämäni on siis niin monimutkaista, että minusta on välttämättä tultava yksinkertaisempi mahtuakseni mukaan.

Kohta ehkä halaan puita ja alan haalia isoja kivenlohkareita pihaan. Kuuntelen taustasäteilyn aiheuttamaa neuromantraa kivistä ja hymyilen unissanikin. Hullun ja alistuneen ero on hiuksenhieno!


Sitten vielä lapsista. Maanpäällinen vauvani täytti neljä vuotta. Kai se on myönnettävä, että hän ei ole enää vauva. Eilen iltapalalla sateenkaaripoika taas kysyi siitä vauvasta. Että menikö hän tuohon meidän taivaaseen vai johonkin muuhun taivaaseen. Vastasin ei-ekumeenisessa ja epähumanistisfilosofisessa hengessä, että tietty tohon meidän taivaaseen. 

Lisäksi hän sanoi *hengenahdistusta* että meille ei koskaan tule vauvaa. Koska en kestä tällaisia lausumia lapsen(kaan) suusta, kysyin vielä tarkentavan kysymyksen: Niin, tarkoitatko, että ei tule Tiiti-vauvaa?

"Niin, ei tule Tiiti-vauvaa."

Huh, helpotus.
We've still got hope, totuudenpuhujani.

Mutta ensin kahville ja tralla lalla, jotakin yksinkertaista ja kaunista.