perjantai 28. helmikuuta 2014

Uimahallissa

Mieleni on tehnyt näitä liikkeitä, kun olen käynyt jossakin:

Viimeksi kun olin täällä, kaikki oli hyvin.
Viimeksi kun olin täällä, hän eli sisässäni.
Muistan kuinka ihanalta tuntui, kun viimeksi olin täällä.

Kirjasto, uimahalli, kirjakauppa, laskettelukeskus, mikä vain. 

Yritän muistella niitä hetkiä. Pakkomielteisesti kaivaa esille jotakin, minkä voisin loppuelämäkseni painaa mieleeni.

Yritän muistella viimeiset tarkat liikkeet. Olivatko ne yöllä, vai kun olimme ystävillä syömässä, vai kun istuin laskettelukeskuksen kahvilassa sateenkaaripojan kanssa juomassa teetä, kun muu perhe lasketteli, vai oliko se sittenkin kotisohvalla...

Missä vaiheessa terävät liikkeet muuttuivat pehmeiksi muljahduksiksi... kuoleman kellunnaksi.

Muutama päivä ennen tapahtumaa olin eräässä iltatilaisuudessa paikassa, jossa minun on pitänyt jo kerran sen jälkeenkin käydä. Romahdin täysin, kun muistin, että vain muutama hetki sitten olin siellä, se ja se ihminen ihasteli mahaani, olin maailman ylpein, pikkuinen liikkui vilkkaasti, kaikki oli vielä hyvin (tai sitten ei, enhän voi tietää). Onkohan tuo paikka nyt iäksi "leimattu"? Toivottavasti ei, sillä siellä pitäisi toivottavasti tapahtua vielä paljon hyviä asioita elävien lasteni kanssa.

Uimahalli oli silti ehkä pahin. Käymme siellä tavallisesti usein. Nyt raskausaikana itseltäni sekin suureksi osaksi jäi, koska voin niin huonosti.  

Kuitenkin juuri muutama päivä ennen kuolemaa lähdimme uimaan. Muistan nauttineeni. Muistan hetket saunassa. Muistan nauraneeni bikinivalintaani, sillä yleensä uin hallissa kokopuvussa. Mutta se ei enää istunut, joten valitsin bikinit. Samat, joita pidin edellisessä raskaudessa. Olin lihonut joka suuntaan tavalla, josta en erityisesti tykännyt, mutta mahani oli valloittava. Se oli täydellinen. Ja se oli viikkoihin nähden hurjan iso. Koska istukka oli edessä, koska se oli jo neljäs raskauteni ja koska olen melko pieni normaalisti. Kai siksi.

Hiihtolomalla olimme taas uimassa. Tunsin oloni surkeaksi. Vesi kannatteli ja olin iloinen, että sain jälleen uida, kun vuoto oli loppunut, mutta muuten olin täysin vajavainen. Mies meni lasten kanssa, minä vain kelluin. Itkin sukelluksissa. Tuijotin pohjaa. Haaveilin sinne jäämisestä.

Samat uikkarit. Tylsä maha. Litteä mutta tavallisekseni liian iso. Nahkaa ja läskiä. Kutistuneet rinnat. Ei mitään.

Uskoin, että kaikki ihmiset huomaavat sen. 

Ei onnistu äitinä, mutta ei osaa olla nainenkaan.

torstai 27. helmikuuta 2014

Kuoli koska, no jaa

Sain epikriisin sairaalasta. Ei minun sellaista nyt pitänyt saada. Minut piti pyytää paikanpäälle, jos jotakin sellaista tutkimuksista löytyy, tai sitten keskustella vasta jälkikeskustelussa, joka on 24. huhtikuuta.

Lyhyt säälittävä - ja virheitä sisältävä - epikriisi, jonka on kirjoittanut lääkäri, jota en ole koskaan edes nähnyt.

Ei obduktiotuloksia, ei kromosomeista mitään. Vain silmämääräisiä huomioita ja verikokeideni tuloksia.

Mitään ei selitetä. Kerrotaan, että sikiön kasvoissa mahdollisesti jotakin vähäistä poikkeavuutta. Mutta todennäköisesti kuitenkaan ei, sillä se saattaa selittyä sillä ja tällä. Nimittäin turvotuksella tai sillä, että meillä nyt vaan on sellaiset pienet korvat, koko perheellä!

Aivan samalta hän näytti, kasvonpiirteiltään, kuin muutkin lapsemme. 

Istukka ok (tosin en tiedä, mitä siitä oli tutkittu) mutta napanuora poikkeuksellisen pitkä. Yleensä kai liian lyhyestä on vaivaa. Liian pitkä, miksi? Kuristunut?

Verikokeista ei mitään, kaikki ok. (tosin esim. hyytymispakettihan otetaan vasta 2 kk raskauden jälkeen, joten minulla on vielä kokeita jäljellä)

Mitä ihminen saa tästä? Mitä tästä pitäisi päätellä?

Olen tehnyt sata google-hakua kaikesta mistä voin. Tulos: paljonkin tai ei mitään. Todennäköisesti ei mitään.

Jälkikeskustelun tarkoitus on nimenomaan saada vastauksia, saada kysyä, saada tietää, nähdä ihminen. Miksi sain tällaisen lappusen kotiini nyt? Luulin, että HUS muistaa minua taas jollakin laskulla...

Suuntauduin hetkeksi aurinkoa kohti. Kävin ulkoilemassa, siivosin, söin, luin. Kirjoitin jopa miehelle töihin, että kyllä me selvitään.

Nyt tipahdin taas. Näin pienestä? Eihän mitään selvinnyt. Vai juuri siksi?

---

Edit 1.

Kuulin (ystävältä), että kyseessä oli sikiön ulkoisen tarkastelun ja silmämääräisen avauksen tulokset ja että mikroskooppitutkimuksissa (joissa selviää mm. tulehdukset yleensä) ja kromosomitutkimuksissa kestää kauemmin.

Edit 2.

Löysin sen mitä etsin. Poikkeuksellisen pitkä napanuora voi kertoa äidin systeemisairaudesta. BINGO, you fucking baby murderer. 

Etiäinen?

Viime päivinä ollut puhetta taas yliluonnollisuuksista, etiäisistä, merkeistä, niiden tulkinnasta ja ylitulkinnasta surun keskellä. Kirjaan tähän tuon yhden omani, jonka jo kommenttiosioonkin kirjoitin.

Vain muutama päivä ennen tytön kuolemaa 3-vuotias sateenkaaripoika kertoi minulle, että vauva kuolee.

Olimme syömässä kahdestaan keittiössä. Juttelimme niitä näitä. Poika kysyi jotakin vauvasta, en muista enää mitä, jotakin tavallista.

Sen jälkeen katsoi minua ja totesi rauhallisesti "Tiiti-vauva kuolee äidistä."

Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin.

Poika ei osaa sanoa k-kirjainta, vaan sanoo sen t-kirjaimena. Niinpä aavistelin ääneen toiveikkaana, josko hän olisi tarkoittanut, että Tiiti-vauva TULEE äidistä? Mutta ei. Hän toisti uudelleen, selvästi: Tiiti-vauva kuolee äidistä.

Kauhistuin. Pidin itseni kuitenkin kasassa ja selitin, että ei vauva kuole. Vauva elelee vielä masussa ja kasvaa siellä ja sitten syntyy ja sateenkaaripoika saa pikkusiskon. Että kaikki vauvat syntyvät niin.

Vaikka pojalla onkin selvästi menossa kausi, jossa muun muassa isompien poikien pyssyleikit kovasti kiehtoisivat, ei hän kuolemasta mitään tiedä. Tai luulin, että ei tiedä. Ainakaan ymmärrä. Totta kai on koko elämänsä käynyt hautausmaalla, vienyt kukkia, kynttilöitä ja leluja, katsonut äidin itkevän siellä ym. ja asiasta on puhuttu, mutta olen luullut, että ei hän asiaa oikein ole ymmärtänyt.

Ymmärsikö sittenkin? Onko hänelle yhtä yleistä, että vauva kuolee kuin että se syntyy? Meidän perheessähän he useammin ovat kuolleet kuin syntyneet. 

Oliko kyseessä sattuma vai aistiko lapsi jotakin...?

Joka tapauksessa pelästyin itse niin paljon, etten edes uskaltanut sanoa asiasta miehelle. Pois sanoista, pois olemasta.

Kerroin vasta myöhemmin. Sitten kun jo tiesimme, että kannan pientä kuollutta.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kalju

Noin kolme kuukautta kaksospoikien kuoleman jälkeen, kun olin juuri tehnyt uuden positiivisen raskaustestin, hiukset alkoivat tippua urakalla. Mietin, että jaa, totta kai ne tippuvat, kuten normaalistikin raskauden jälkeen. Eräänä aamuna ihmettelin, että jakaukseni menevät aivan päin honkia, väärään suuntaan. Ikään kuin pyörteetkin olisivat vaihtaneet paikkaa. Sieltä se sitten iski. Kokonaan kalju ison kolikon kokoinen läntti. Pälvikalju.

Marssin samantien yksityiselle ihotautilääkärille. Hän totesi ongelman, sanoi sen johtuvan sekä kovista hormonaalisista muutoksista (äkillisesti päättynyt monisikiöraskaus, pian alkanut uusi raskaus) että stressistä ja surusta. "Elämässäni on niin vaikeaa, että hiuksetkin tippuu päästä." Sain käteeni pullollisen vahvaa kortisonia, jolla jaksoin läträtä muutaman päivän. Arvelin, että en välittäisi moisia myrkkyjä käyttää, kun ei niistä mitään varsinaista apua kuitenkaan ole.

Sittemmin olen ymmärtänyt, että minut olisi pitänyt laittaa samantien jatkotutkimuksiin. Jo edellisen raskauden aikana kilpirauhaseni vihoitteli. Löytyi yllättävää anemiaa, vaikka tavallisesti hemppani on yli 140. Jatkuvia pieniä virusinfektioita, hiivatulehduksia ympäri kroppaa. Jopa allergioita, mitä minulla ei ollut koskaan ollut.  Ja perinnöllinen alttiuskin on: äitini oli saanut samassa iässä, heti syntymäni jälkeen, hengenvaarallisen autoimmuunitaudin, Addisonin taudin, johon söi kortisonia lopun ikäänsä. Joka sitten mahdollisesti aiheutti ennenaikaisen kuoleman (vaikka tätä lääketiede ei siihen aikaan osannutkaan tutkia).

AUTOIMMUUNITAUDIT. Vieläkin niin kovin vähän tunnettu asia! Kasvavat hurjaa vauhtia, allergioista diabetekseen, kilpirauhasen aiheuttamista kansansairauksista väsähtäneisiin lisämunuaisiin ym. ym. 

the Office on Women’s Health in the Office of the Assistant Secretary for Health at the U.S. Department of Health and Human Services

Sittemmin minulta on löytynyt gluteenin yliherkkyyttä eli vähitellen kehittyvä keliakian muoto ja yhä kasvava määrä erilaisia veemäisiä pieniä oireita ympäri elimistöä.

Viime viikolla sain uudelleen pälvikaljun. Kuukausi synnytyksestä. Oire-listani alkaa olla muutenkin aika hämmentävä.

Samalla asiantuntemukseni aiheesta on kasvanut samassa suhteessa. Olen erityisesti tässä viime viikkojen aikana perehdyttänyt itseäni lukemalla kymmeniä ja kymmeniä tutkimuksia.

Tiesittekö, että autoimmuunisairauksien - etenkin piilossa sairastettavien - yhteys lapsettomuuteen, toistuviin keskenmenoihin, myöhäisiin keskenmenoihin ja kohtukuolemiin on todettu lukuisissa tutkimuksissa? Kilpirauhasen häiriöiden yhteyden lisääntymiseen tietävät varmaan useimmat, mutta että ongelmia, paljon vakavampiakin, on todettu lukuisten muidenkin autoimmuunitautien kohdalla.

Peruslääketiede - tai ainakin perusterveydenhuolto - lähestyy näitä asioita usein irrallisesti. Keliakia on vain keliakia. Pälvikalju on vain pälvikalju. Kilpirauhanen laitetaan kuriin tyroksiinilla ja jos sattuisi tosi huonosti käymään - puhkeaisi ms-tauti, diabetes, addison tai sarkoidoosi vaikkapa - mietitään asiaa sitten uudelleen.

Surullista. 

Katkeraksi tässä vetää se, että olen elänyt aina erittäin tai melko terveellisesti. En ole mikään elintasomöhkäle, joka elää transrasvahiilari-eineksillä tv:n edessä. Oikeastaan täysin päinvastoin.

Geeneilleni en voi mitään. Enkä huonolle onnelleni.

Miten tämä sitten liittyy tähän? No, juuri niin.

Kuoliko pieni, koska olen viallinen? 


kuva täältä

maanantai 24. helmikuuta 2014

Minä, itkuni ja blogini



Ajatukseni näinä muutamina viikkoina, jotka olen tätä blogia kirjoittanut, ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Miksi teen tätä?

Aiemmin olen kirjoittanut menetyksistäni vain itselleni, suljetuissa vertaistukiryhmissä, sähköpostitse vertaisille ja läheisimmille ystäville. Olen toki blogannut aiemminkin, mutta en henkilökohtaisuuksista.

Tarpeeni kertoa on aina ollut hyvin vahva. Olen ollut valmis kertomaan hyvinkin vieraille ihmisille - joillekin maininnan oloisesti, toisille laajemmin. Kirjoittaminen on ollut minulle aina, kaikissa muodoissaan, luontevaa ja suoraan sanoen elinehto. Ajattelen usein kirjallisesti, siis kierrätän päässäni valmiita lauseita ja virkkeitä, mietin adjektiivien sävyjä, jopa välimerkkejä. Käyn asioita läpi verbaalisesti, ne hahmottuvat minulle niin. Parhaimmillani olen siinä aika hyväkin - joskin tämän blogin tarkoituksena on tuottaa vain päiväkirjamaista kerrontaa, ei korkeatasoista kielitaidetta.

Silti nyt tuntuu erilaiselta. Välillä hyvin pahalta. Ensimmäistä kertaa en tiedä kenelle tekstini menevät. En näe reaktiota, en voi muokata jatkoa vastaanottajan kyvyt, halut tai voimat huomioon ottaen. Teksti menee... ulos, periaatteessa kaikkien saataville. Ja mikä teksti - minun tärkeimpäni!

Mitä kirjoittajan (aidon, oikean ihmisen) identiteetille tapahtuu, kun hänen elämänsä merkittävimpiä kohtia uusinnetaan julkisin sanoin? Haluanko minä todella, että te kaikki näette minun tuskani? En kuitenkaan, parhaimmillanikaan, pysty sanoittamaan sitä riittävästi. Sanat eivät ole yhtä tunteeni kanssa. Tunteeni ei ole yhtä tapahtuneiden kanssa.

En voisi kirjoittaa enää henkilökohtaisemmin. Omat, poismenneet rakkaani. Saisiko heistä edes kirjoittaa? Enhän minä heitä omista.

Ja mitä jos joku ymmärtää väärin? 

Ei minua varsinaisesti pelota, että joku tunnistaa minut. Onhan se mahdollista. Toivon, että saisin asiasta tiedon ja tunnistaja varjelisi anonymiteettiäni. Aion jossakin vaiheessa kertoa joillekin ystäville tästä blogista, lukekoot tai eivät. Mutta en vielä.

Ennemminkin tuntuu, että altistan rakkaimpani julkisuudelle. Väärille katseille, väärille tulkinnoille. Herätän tunteita, joita en halua. Ehkä liiallista sääliä, pelkoa. Huh, tuonne en enää klikkaa, tulee kamala olo. Ja totta, niin toivonkin. Älköön kukaan sellainen lukeko näitä blogeja, joiden ei tarvitse! Se, että itse luin raskauden ollessa mallillaan jo valmiiksi kaikkea kamalaa, kertoo vain siitä, missä tilassa olin. Keskellä pelkoa. Mutta ei lukeminen siinä vaiheessa auta.

Ja sitten taas toisaalta. Tietysti toivon, että sellainenkin ihminen, jonka ei tarvitse, lukisi. Jotta tietäisi. Ehkä vähän enemmän ymmärtäisi. Osaisi ehkä joskus auttaa jotakuta. En ole täällä opetus- tai valistustarkoituksessa, mutta voihan tekstejä ehkä siitäkin perspektiivistä katsoa.

Pelkään lisäksi, että minulta halutaan kysyä kysymyksiä, joihin en halua vastata. Jotka loukkaavat. Joku kyseenalaistaa tunteeni, oikeutukseni suruun, vihaan, katkeruuteen, iloon, kiitollisuuteen, mihin vain. Kyseenalaistaa mielenterveyteni, läheisteni mielenterveyden, kykyni, tekoni, tulevaisuuteni. Tiedän, että monet blogin pitäjät - tässäkin genressä - saavat karmeita kommentteja. Se on netin riski, likoonhan tässä tietyllä tapaa itsensä laittaa.

Tuntuu järjettömän vaikealta kertoa vaikeimmista asioista, kuvata tapahtumia. Liittää mukaan tärkeimpiä kuvia. En halua olla liian surkea enkä liian vähän surkea. En halua olla liian dramaattinen mutta en voi valehdella, että tämä olisi missään mielessä laimeaa. En halua esittää liian vahvaa, mutta olenhan minä, kiveä! Ja kuitenkin haluan, että tekstistä välittyy heikkouteni. Se, että en oikeasti tiedä. En oikeasti tiedä selviänkö ja mitä se tarkoittaa.

Ja silti koen, että näin on tehtävä. En osaa selittää täysin miksi.

Vertaistuki. Se on ollut itselleni kaikkein tärkeintä. Sen arvoa ei mitenkään voi ylikorostaa. Tiedän, että näitä asioita tapahtuu monille. Netti on tuonut sen kaiken lähelle, muutamien klikkauksien päähän. Siltikin, asiat, joita olen itse käynyt läpi - lapsiin ja muuhunkin tuskaan liittyen - ovat edelleen tabu. Haluan kertoa omaa tarinaani. Itseni takia ja jos se jotakuta joskus auttaisi.

Tällä hetkellä tuntuu hullulta, että joku voisi saada näistä surkeista, tulevaisuudettomista, itsesäälisistä ja vihaisista ajatuksistani jotakin lohtua. Mutta tiedän, että niin on. Itsekin saan ja olen saanut muiden vastaavista. 

Enkä minä aina ole näin surkea. Enhän? Olen vasta (jälleen) alussa.

Vaikka käyn tässä blogissa osin läpi vanhojakin asioita, ovat ne kaikki silti osa tätä minun käynnissä olevaa surutyötäni. Tai en edes kutsuisi sitä surutyöksi vaan - elämäksi. Olen nyt, raskauteni jälleen päätyttyä pikkuiseni kuolemaan, taas uuden edellä. En tiedä mitä huominen tuo. Pelkään, mutta yritän selviytyä. Teen tätä itselleni. Kirjoitan tänne juuri sitä, mitä haluan. En osaa ajatella lukijakuntaa, en vielä sensuroi itseäni, en edes osaa hillitä henkilökohtaisimpia tuntojani. Joko kirjoitan näin - tai en kirjoita lainkaan. En tiedä kauanko jatkan. Tai jaksan. Hyvin uuvuttavaahan tämä on. Ja silti, kuten muistaakseni ensimmäisessä tekstissäni sanoin, välttämätöntä.

Kirjoitan, koska se on nyt välttämätöntä. Ehkä tämä on nyt riittävä vastaus.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Kaksospoikien syntymä, osa 2



Kello 18:25 ei enää liikkeitä. Supistukset tulevat toispuoleisina, molemmille pienille omansa kai. Puristuivatko he kuoliaiksi? Mikä heidät tappoi? Mikä vitun kapasiteetti?! Ettekö voi ymmärtää, että minä haluan tietää?! Minä uskon enkeleihin ja uskoihin ja toivoihin ja neitsyt mariaan, mutta jos minä haluan tietää, mikä sen elämän lopettaa, kertokaa. Jos ette osaa sitä pelastaa, kertokaa edes miten sen tuhoatte!

Makaan hiljaa, yhä hiljempaa. Kipu on kammottavaa, mutta en uskalla liikkua, sillä pelkään, että tämä loppuu. Vaikka haluan vain, että tämä loppuu. Jos liikahdan, he ehkä syntyvät.

Kohta saan nähdä pienet rakkaani. Saan pidellä heitä, elottomia, pieniä, punaisia poikiani. Tiedän miltä noin pienet näyttävät. Olen valmistautunut. Minulla on ollut vain aikaa, kaikki edeltävät kuukaudet.

Olen minä onneakin kokenut. Kerran äitienpäivän iltana joitakin vuosia sitten, kun esikoinen syntyi. Nyt on erilaista. Nyt eivät ikkunan takana liehu liput äideille, siellä on vain surullinen joulukuusi. Omassa kodissa voimme laittaa lipun puolitankoon. 

Mies nukkuu vieressäni, lapsivetisellä sängyllä. En halunnut, että vaihtavat lakanaa. 

Vessassa on metallinen ämpäri, portatiivi, jonka kone-Marjatta lausui port-a-tii-vi, ja kuvitteli, että ymmärrän, mikä se on. Niin kuin se olisi jokapäiväistä, että käyn ponnistamassa kuolleita metallisiin sankoihin. Minun pitäisi kuulemma käydä pissallakin tuossa laitteessa. En varmasti käy! Eikö kukaan välittänyt ajatella, miltä tuntuu synnyttää lapsia omaan pissaansa? Minä en todellakaan tee niin. 

Tärisen. Yritän pysäyttää jokaisen soluni sisältä päin. Näen itseni ulkopuolelta ja näky itkettää. Olen surkea, täysin surkea. Hyvin yksinäinen. Uskon kuolevani. Olen ihan yksin, mieskään ei ole tässä, hän nukkuu. Ensimmäistä kertaa elämässäni alan tosissani pelätä, että kuolen, juuri nyt. En tiedä mihin, ehkä verenvuotoon. Minulle tulee paniikki. Alan hyvästellä mielessäni ihmisiä. Kun ymmärrän, että lapseni jää yksin, lävitseni ajaa täydellinen puristava kipu. Samaan aikaan ymmärrän, että jos liikahdankin, minun pitää ponnistaa. Me kuolemme kaikki!

En halua! Ei vielä! En halua ponnistaa, enkö voisi pitää heitä vielä. En aio painaa nappia, haluan maata tässä. Ollaan hiljaa, ei saa liikkua! Älä, rakas mies, älä vaan nyt liikahda.

Minun on pakko nousta kävelemään, sattuu niin saatanasti. Pyörryttää. Välittömästi tunnen painetta. Jotakin tulee. Ei hyvänen aika, jotakin oikeasti tulee!

Kello 21:10 ponnistan kalvoja. Itken ja huudan. Mitä sieltä tulee, mitä se on? "Vain kalvoja", sanoo hoitaja. Ihana pieni nuori hoitaja, jonka silmiä, hiusten jakausta ja ääntä en unohda koskaan.

Pitäisikö ottaa lääkettä, sattuuko minuun niin etten kestä. En erota fyysistä kipua henkisestä. En tiedä sattuuko ruumiiseen liikaa. Toisaalta en edes välitä. Ei ole morfiinia, joka helpottaisi kuolleiden lastensa kohtaamista. 

Laittavat tipan, eivät saa sitä paikoilleen. Vaihtavat kättä. Verenpaine laskee, lämpö nousee, heikottaa. "Tilataanko punasoluja?", vanhempi kätilö kysyy toiselta. "Haluatko mehua?", kysyy toinen minulta. Miksei tämä lopu, miksi tämä kestää näin kauan? Kuume tekee kaikesta pehmeämpää, äänet jäävät soimaan ilmaan. Ympärilläni onkin monta ihmistä.

Kun tämä on ohi, aion. Kun tästä pääsen, lupaan. Rakas Jumala, anna selvitä tästä, niin. He ovat jo kuolleet, enkö nyt saa ajatella jo itseäni. Selviänhän?

MINÄ VIHAAN MAAILMAA, JOKA TEKEE NÄIN.

Ponnistuksen tarve lakkaa. Hetki hiljenee.

Makaan, tuijotan tuolin ristikkoa. Hipaisen miehen kättä, mutta se siirtyy alta pois. Yritän tuntea varpaitani, mutta supistuskipu on muuttanut jalkani tunnottomiksi. En pysty katsomaan mahaani. Se on hautausmaa. Syntyivät ja kuolivat, tatuoidaan napaan. Vammainen istukka, vammainen nainen. Tappaja.

Kaksi tuntia kuluu. Tuijotan kelloa, viisarit liikkuvat, mutta kaikki muu on pysähtynyt. 

Sitten minun on pakko päästää huulieni välistä: paina nappia.

Portatiivi kannetaan vessasta sänkyni viereen. Istun siihen, itken. Mies on takanani, nojaan häneen. Kätilö edessäni. Olen hautausmaa, ruumishuone, kapasiteetin poistaja. Sattuu. Ei tule mitään. Ponnistan. Sattuu!! Haluan kipulääkettä!! Ei, ei sittenkään, en ehdi. Nyt tulee.

Hysteeristä. 

Tunnen kuinka pieni liukuu minusta ulos.

Yksi on siellä, poijista suurempi. Vuorokausi vaihtui, kello on minuutin yli puolenyön. A on juuri syntynyt, kuollut, tippunut, tuonne vereen, syvään astiaan, kadonnut. Minä näen hänet, jos lasken pääni alas. Siellä on pimeää, verta verta verta.

"Älä katso sinne nyt. Ei vielä. Nyt keskity, keskity."

Toinen ei tule. Ei ei ei. Miksi ei tule. Itken, ottakaa pois. Repikää se minusta pois! IRTI MINUSTA! Vaihdetaan asentoa, ei ole enää supistuksia. Hiljaisuus taas. 

Makaan taas sängyllä.

Nyt! 

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin toinen eloton möykky irtoaa minusta. Poijistani pienempi, hiljaisempi, surullisempi.

Nyt olette menneet. Olen pahoillani. Äiti rakastaa teitä. Anteeksi, etten voinut pitää teistä huolta. Anteeksi, että ette saaneet elää. 

Istukka, koko surullisen tarinan pääosanesittäjä, päättää vielä vittuilla, halolla päähän, tyhmä nainen, mene hirteen. 

Ei se tule pois. Kätilöitä tulee lisää.


Minä siirryn sängylle, veriset napanuorat roikkuvat minussa, kaksi veristä letkua seuraa, iskevät jalkoihini, heiluvat. Joku kutsuu lääkärin. Vuotaa! Verta tulee ja tulee.

Tumma hahmo astuu sisään pari minuuttia myöhemmin. Hänellä on kiire, mihin on kiire, en ymmärrä.

Kuolleet lapset juuri synnyttänyt nainen raiskataan medikaalisesti. Itken ja huudan, puristan hoitajan kättä, anelen mieheltä loppua tälle kaikelle. Lääkäri repii, painaa, repii ja painaa. Sattuu enemmän kuin mikään koskaan. 

Hyvä pahantekijä saa istukan pois. Itken hysteerisesti, en tajua mitään, kaikkialla on vain verta. Onko ohi? Hoen ja huudan. Onko nyt ohi, oooonkoooo?!!

On, nyt on ohi. Joku silittää päätäni, joku kättäni.

Muita ääniä kuuluu. Olen taas ulkopuolellani. 

Makaa sinä siinä veressä ja eritteessä, me viedään nuo ruumiit tuossa potassa pois ja tuodaan heidät kohta takaisin - ensimmäistä ja viimeistä kertaa - ja tuo raiskaaja menee vessan lavuaarille tutkailemaan tuota istukkaa, että jottako olisi kokonainen. Huh, miten iso istukka, ja silti niin surkea! Miten voit tehdä noin surkean istukan!

Tervetuloa tähän todellisuuteen, te olette nyt kuolleiden lasten vanhempia, pahoittelut ja osanotot nyt ja aina. Te vielä toivotte, että jäisitte tänne, sillä tuo maailma tuolla ulkona, se on vielä julmempi. Me täällä, me tiedämme, me olemme hiljaa. Mutta nuo tuolla, ne menevät karkuun, eivät katso teitä, säälivät mutta hämmästelevät salaa. Ja olettekohan te edes virallisesti vanhempia, hehän olivat niin pieniä!

Eikä se oikeastaan lopu. Tästä se kaikki vasta alkaa.

Siis, tässä ovat pienokaisenne, kaarimaljoille aseteltuina, pienet peitot päällään. 25 senttiä ja 19 senttiä, hirvittävä kokoero - kai nyt näet, eivät he olisi voineet selvitä. Silitä punaista ihoa, kosketa varpaita, pienet pojat, enkeleinä jo puolimatkassa. Silti niin kauniit, kauneimmat. Rakkaat pienet, joiden jälkeen elämä ei koskaan ole sama. Tämän muistat lopun ikääsi, jokaisen kohdan. Kuolema on määrittänyt syntymän.

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa.

365 päivää myöhemmin tukka pystyssä istun aamukahvilla. Muutaman viikon ikäinen sateenkaarivauva istuu sitterissään pöydän päällä. Väsynyt valvomisesta, sama ihminen. Herkkä näistä päivistä, tuosta suuresta lumesta ja kylmyydestä, joka vuosi sitten ja aina muistuttaa minua Eerosta ja Leosta, herkkä viimeisten viikkojen tapahtumista. Neljän pojan äiti.

Vauva hymyilee minulle. Ensimmäistä kertaa, ensimmäinen hymy! Heti aamulla. Äiti hei, katso, olen pieni rakkaasi. Minua ei olisi, jos isoveljeni eivät olisi lentäneet taivaaseen. Tämä on hyvä päivä.

Äiti, hymy, katso minua! Ehkä suupielissä oli viestit kauempaakin. Paljon kauempaa kuin vuoden takaa. Toiveiden, uskon, rakkauden viestejä.

Heilutan taivaaseen, itken, sytytän kynttilän.

Uskon, kiitän ja rakastan. Jälleen.

torstai 20. helmikuuta 2014

Kauan sitten mutta kuin äsken



Kauan sitten tänään, 20. helmikuuta, äitini kuoli yllättäen. Vain vähän yli 40-vuotiaana.
Heräsin yöllä kuolonkorahduksiin, hän ei ollut enää tajuissaan.
Odotin ambulanssia pihassa. Päässäni vastalaitetut kreppikiharat - olihan tulossa koulukuvauspäivä.
Elvytysyritykset alkoivat sängyssämme.
Jatkuivat ensiavussa.

Hänen tilansa on se, että hän on kuollut,
vastasi lääkäri mummoni kysymykseen, meidät ensin käteltyään.

Yöllä takaisin kotiin, auto ajaa hiljaa kaupungin pimeitä katuja.
Liikennevalot loistivat epätoivoa, kaikki jatkuu vaikka mikään ei.

Kotona kaikki häntä ja minua. Meidän kahden koti.
Juuri hetki sitten hän oli täällä. Katsoimme elokuvaa vierekkäin nojatuolissa.

Menin kouluun kello 9. Pidin esitelmän gerbiileistä.
Osallistuin englannin kokeeseen.
Kävin valokuvattavana.  
Käsityön tunneille en enää jaksanut.
Opettaja sanoi, että saan mennä. 

Kävelin kotiin,
tiet olivat täynnä upottavaa sohjoa.


---

Hei hei äiti, siellä jossakin. Pidäthän huolta kolmesta enkelistäni. 


kuva Lamminpään hautausmaa
täältä

tiistai 18. helmikuuta 2014

Fetofetaalitransfuusio ja kaksospoikien syntymä, osa 1

Ennen kuvattua tapahtumaa, 19. raskausviikolla, olin ollut sairaalassa odottavien osastolla neljä päivää. Lapsivedet olivat menneet, sain antibioottia suoneen tulehdusta estämään. Muuta ei tapahtunut, ei supistuksia tms. Kaksosten olot olivat surkeat: B-sikiö (joka oli ns. "antaja" fetofetaalitransfuusiossa sekä jolla oli vain 1/4 istukasta) kuihtui eikä juuri liikkunut, A-sikiö ("saaja", 3/4 istukasta) paisui ja alkoi kärsiä useimmista syndrooman oireista.

Juuri kukaan ei tiennyt mistään mitään, mitä tapahtuu ja milloin. Minua ultrattiin usein, muuten en liikkunut sängystäni. Pelasin esikoisen ja miehen kanssa Afrikan tähteä noin 100 erää. Lopulta tilanne oli niin lohduton, että mitään ei ollut tehtävissä poikien hyväksi eivätkä he ikinä selviytyisi, mutta minun kohtunikin oli vaarassa. Keskusteltuani pitkään ja perinpohjaisesti asiaan perehtyneen lääkärin kanssa synnytys päätettiin käynnistää - tai kuten virallisissa papereissa lukee, saattaa loppuun.
 
Epätasainen istukan jakautuminen selvisi vasta patologisissa tutkimuksissa, sitä ei voi raskauden aikana määrittää. Kaksosemme kuolivat sekä tästä että fetofetaalitransfuusiosta johtuviin ongelmiin. 

Fetofetaalitransfuusio on lievänä yleinen monokoriaalisilla eli yhteisen istukan jakavilla identtisillä kaksosilla (kaikilla identtisillä kaksosilla ei ole yhteistä istukkaa). Juuri sen vuoksi elävät identtiset kaksosetkin ovat usein jonkin verran eri kokoisia. Yleensä ongelmat istukassa kuitenkin alkavat paljon myöhemmin ja akuutisti, 30 raskausviikon jälkeen, jolloin syndroomaa on helpompaa hoitaa ja lievittää raskauden aikana tai tilanteen ollessa pahempi synnytys voidaan käynnistää ja vauvoja hoitaa kohdun ulkopuolella keskosina. Kaikkia monokoriaalisia kaksosraskauksia seurataan tarkasti. Kaikki kaksosraskaudet ovat riskiraskauksia, mutta monokoriaalisissa riskejä on merkittävästi enemmän. Fetofetaalitransfuusiota ei voi etukäteen estää, se ei ole perinnöllistä eikä se johdu mistään, mitä äiti tekee tai jättää tekemättä, mutta on olemassa joitakin keinoja, esimerkiksi ravitsemuksellisia, joilla syndroomaa voidaan mahdollisesti lievittää. Meidän tapauksessamme ne eivät auttaneet. Erimunaisille kaksosille (suurin osa kaksosista) ei voi tulla fetofetaalitransfuusiota.

Ns. mono-mono-raskaudessa (n. 1% kaksosraskauksista) istukan ja suonikalvon lisäksi sikiöillä on myös yhteinen vesipussi, siis vauvat ovat samassa pussissa. Nämä raskaudet, jatkuessaan, käynnistetään yleensä pian 30 raskausviikon jälkeen, koska riski esim. napanuorien sotkeutumiseen on niin suuri. Jostakin syystä mono-mono-raskaudessa fetofetaalitransfuusion riski on pienempi, vaikka muut riskit ovat vielä suurempia. 

Ylipäätänsä tässä puhutaan hyvin pienistä todennäköisyyksistä. Kaksosuus, samamunaisuus. Samaistukkaisuus, fetofetaalitransfuusio. Raskauden päättyminen.

Saatan joskus kirjoittaa oman postauksen ko. syndroomasta, sillä tietoa suomeksi on hyvin niukalti. 

Lue fetofetaalitransfuusiosta täältä tai lyhyesti suomeksi täältä

Synnytyskertomus on kirjoitettu joulukuussa 2010, tasan vuosi tapahtuman jälkeen. Nimet muutettu. Nyt lisätyt selventävät kohdat laitoin hakasulkeiden sisään. Pääasiassa teksti on pääni sisällön kuvaamista, ajatusmöhkäleiden sanoittamista. Ei silti ehkä heikkohermoisimmille. 


-------------------------------------------------------------------------------------

VUOSI

Taivaalla samat kuviot, sinistä, pilviharsoa, enkeleitä, onko heitä. Joulun valoa, kyynelkajoa.

Menin osastolle 30, huoneeseen kuusi, kahden oven taakse, kello 11:40. Vihdoinkin täällä, en halunnut, mutta nyt on pakko. Parempi nyt kuin huomenna, tänään pienempiä kuin huomenna. Onko suru pienempi, kun vauvat ovat pienempiä?

Kylmälle erkkerille, laitan posken lasia vasten. Miten kaunis huone, 1930-luvun arkkitehtuuria, katto korkealla, valtava ikkuna. Tänne lapseni kuolevat.

Joku on lukenut matkalehtiä, niitä on kasassa jalkojeni alla. Mieli matkustaa ohi tästä, pois näistä hetkistä. Jos tästä selviän. Jos tästä selviän. Minne matkustetaan, muutetaanko johonkin kauas?

Mustaa. Turvaa jostakin, ulkona on niin kaunista. "Otatko jotakin syötävää? Nestemäistä vain saat. Tai ehkä mehua?"

Mahassa liikkuu. Kaksi liikkuu. "B on kyllä lähes staattisessa tilassa", kertoi eräs. Kaksossalatieteilijä. Sadannen ultran jälkeen. Keltaisen yöpaidan läpi sivelen laskeutunutta kumpuani, lapsivettä on tullut litrakaupalla, monta päivää, sitä kehittyy toiselle puolelle koko ajan liikaa. Te kuolette. Tämä maailma repii teidät sieltä. Se tappaa teidät ennen kuin synnytte.

Missä vaiheessa he kuolevat, minun pitää saada tietää. "Kyllä he kuolevat, ei heidän kapasiteetti kestä", vastaa Marjatta. Kätilö, jonka silmät seisovat päässä ja joka hymyilee väärään aikaan, hoitajakone.

Näin on pakko. Se pitää. Onhan se vaikeaa, mutta. Ja saat kyllä kaiken haluamasi kivunlievityksen. Henkistä kipua emme voi lievittää, mutta fyysistä ei tarvitse kärsiä. Pääset saliin, jos haluat. Voit olla täällä, jos haluat. Jos haluat kovia kivunlievityksiä, pitää mennä saliin.

Haistakaa paska. Minä en lievitä itseäni yhtään millään. Minun lapseni kuolevat!

Miksi lääkäri Salmi sanoi perjantaina, että mitään ei ole tehtävissä? Miksi uskoin? Miksi lähdin lauantaina metsään katsomaan poikien majaa enkä maannut vasemmalla kyljelläni ja syönyt proteiinilisää? Lapsivedet tulivat 5 minuutin kävelyn jälkeen.

Olisiko jotakin voitu tehdä vielä? Lääkäri Thomson [TTTS Foundation, yhdysvaltalainen fetofetaalitransfuusiosta tiedottamiseen, sen tutkimiseen sekä vertaistukeen keskittynyt järjestö, josta sain paljon apua] sanoi, että peliä ei ole menetetty. Lepää ja usko hyvään. Pääsette laser-toimenpiteeseen [Toimenpide, jossa istukasta poltetaan laserilla suoniyhteyksiä, video täällä. Googlaamalla löytää kertomuksia suomalaisistakin kaksosista, jotka on molemmat onnistuttu laseroinnilla pelastamaan. Usein kuitenkin synnytys käynnistyy toimenpiteen jälkeen. Joskus toinen kaksonen jää henkiin. Suomesta potilaat lähetetään toimenpiteeseen joko Ouluun, jossa sitä tekee ymmärtääkseni yksi lääkäri, tai, kuten pääkaupunkiseudun HUS-alueen potilaat, Saksan Hampuriin, jossa toimenpide on yleisempi (ja onnistumisprosentti korkeampi). Olen myös kuullut, että toimenpiteessä olisi käyty Kööpenhaminassa ja toisaalta, että Oulussa laserointi olisi kokonaan lopetettu.]

Gretel, don't give up!  Your babies are healthy and even in the worst stage of TTTS, all can get better.  Don't listen to anything negative a doctor tells you. Gretel, believe!

Ei auttanut, nyt mennään. Mitään ei voi enää perua. Koko loppuelämä on aikaa ajatella, olisiko voinut tehdä jotakin toisin.

Lapseni, rakkaat. Pienet rakkaat poikani. He ovat minussa kiinni, he ovat minua. Saivat alkunsa etelän lämmössä, huumaannuttavan turkoosin meren rannalla. Kaksoset, kaksoset, kaksoset - miten minua voi kohdata niin suunnaton onni, että saan kaksoset! 

[Kun kärsin erittäin pahasta pahoinvoinnista jo muutama viikko ennen varhaisultraa, sanoi ystäväni, tällä hetkellä naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, että älä vaan odota kaksosia. En voinut kuvitellakaan - miksi ihmeessä minä odottaisin kaksosia!]

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.

Kello 12:45 pilleri suuhun. Olen ollut tässä talossa melkein neljä päivää. Nyt he antavat minulle tuon pillerin, jonka olisivat voineet antaa lauantaina. Tätä raskautta on kestänyt kuukausia. Miksi?

Maata sängyssä, odottaa lastensa kuolemaa.

Istua ikkunalaudalla, odottaa lastensa kuolemaa.



Räjähtääkö sitten tuo joulukuusi, näkyykö taivaalla leiskuntaa, kuuluuko harpun ääntä. Ei tietenkään, kuolema ei manifestoi mitään, se on kuolemaa. Tyhjää, sanatonta, pohjatonta, loputonta. Vain se yksi hetki, jota ennen oli Elämä, jälkeen - ei mitään. Sen jälkeen meidän kaksospoikiamme ei enää ole. Ja nyt odotamme.

"Onko tuntemuksia?" "Tästä lisää pilleriä." Marjatta-kone lähti kotiin, vuoronvaihto, hyvä. Hyvää yötä, nähdään aamulla. Kai tämä aamulla on ohi...?

Aloitetaan Cytotec-induktio. Kello 15:09. Hämärtää. Painan otsaa lasiin. En ole mitään, en mitään.

Otan Buranaa. Jos tämän pääkivun saisi edes pois. 

Kello 15:40 alkaa lumisade. Kaikki alkaa muuttua valkoiseksi.

Kello 15:45 supistukset tuntuvat selvästi. En välitä. Makaan hiljaa, täysin liikkumattomana. Vähemmän minua sattuu kuin heitä. Sitten kun heitä ei enää satu, minua sattuu niin ettei kivunlievitys auta. Sattuu koko maailman, elämän, avaruuden. Vuoden ja kaikki sen jälkeen.

Ehkä tämä on kohta ohi. P-o-i-s. Haluan kotiin. Haluan esikoisen luo, hän on joulujuhlassa. Mitä minä olen tehnyt väärin? Olenko ollut näin paha? Minä minä minä, helvetin minä. Odotinko liikaa, olinko liian ylpeä? Auttakaa!

Kello 16:45. Liikkeitä, paljon! Nyt he ovat hädissään. Eikö heidän pitänyt jo kuolla?! Miksi he liikkuvat noin kovaa, sattuuko heitä nyt? Eikö voida antaa heille kivunlievitystä? Vatsani liikkuu, hypähtelee puolelta toiselle. Voi rakkaat pojat, antakaa anteeksi. Viekää taivaaseen terveisiä tutuille. Tulkaa äitiä ja isiä vastaan sitten, kun tulemme sinne. Älkää unohtako meitä. Äiti rakastaa teitä niin paljon.

Jatkavat asioiden laittamista kieleni alle ja sisääni. Tappamisasioiden. Miksei tämä jo lopu? Tämän piti olla nopeaa.

En enää nouse ikkunalaudalle. En enää katsele isejä, jotka tulevat kukkien kanssa katsomaan äitejä ja vauvojaan. He menevät viidenteen ja kuudenteen kerrokseen. Tämä on kolmonen, jonne pääsemistä odotin neljännessä. Ruumishuone kerros nolla. Toivo hiipuu, alemmaksi mennään.

Onkohan siellä monia pieniä, ruumishuoneella? Tässä talossa ei muunlaisia ruumiita kai olekaan. Vai onko siellä naisiakin, äitejä ja muita. Naistenklinikka. Naisten ja syntymättömien kuolleiden ruumishuone? Tiedän yhden naisen, joka kuoli esikoisen synnytykseen. Ja onhan täällä syöpäpotilaitakin, kuolevatko he tässä talossa vai tehdäänkö täällä vain toimenpiteitä? Ei-toivottujen raskauksien abortteja täällä ei ainakaan tehdä, sen varmistin jo! En helvetti kestäisi, jos naapurihuoneessa joku pukkaisi ulos ei-toivottua solumöykkyä!

Ei, nyt et ajattele sitä! Ei nyt! Nyt on ruumishuone tässä! Loppuelämä on aikaa miettiä, vihata ja olla katkera. 

maanantai 17. helmikuuta 2014

Loppuivat sanojen tulvat



Loppuivat sanojen tulvat.
Ehtyivät kyyneleet.
Kuivuivat kapinan huudot,
uupuivat askeleet.

Mikään ei ole poissa.
Mikään ei ole hävinnyt.
Kysy en enää mitään.
Suru on ystävä nyt.

Suru nyt minussa asuu.
Huoneensa sillä on.
Matkalla mukana kulkee
ikävä sanaton.

Anna-Mari Kaskinen, Lohdutuksen polulla, 2013.
kuva täältä

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Yksinäisen lounas

Jaksoinpa! Pavut eivät menneet roskiin.





Kurpitsapapupihvit jogurttikastikkeella. Kaalipinaattilisuke. Salaatti. Vesi.
Ruokaseurana Suru ja Youtube. 

Whoever thought the sun would come crashing down
My life in flames, my tears concrete the pain
We feel the end, the darkest, deepest riverbed
My book of life ain't complete without you here.

Can you take my breath away?
Can you give him life today?
Is everything gonna be okay?
I'll be your strength
I'll be here when you wake up.

I never thought my heart would miss a single beat
Caress your hands, as I watch you while you sleep
So sweet, I weep as I search within
To find a cure, to bring you back again
And the sun will rise, open up your eyes
Surprise, just a blink of an eye
I try, I try to be positive
You're a fighter, so fight, wake up and live.

I'd give my life to only see you breathe again
Hand in hand as we walk on the white sands
To hear your voice, rejoice as you rise and say
This is the day that I wake, and pray, okay?
Tears in silence, as time just moves on
You can't hear it though, but I'm playin' my favorite songs
I miss you much, I wish you'd come back to me
You see I'd wait a lifetime, cuz you're my destiny




lauantai 15. helmikuuta 2014

Tytön siunaus




Viimeisin voimin taas eteesi käyn, 
ilta laskeutuu kaupunkiin. 
Viimeisin voimin taas eteesi käyn,
olen kulkenut uuvuksiin.

Minä huudan varjoista maan,
panen toivoni Lunastajaan.
Käsiisi suuriin, oi Jumalani, 
tahdon antaa nyt henkeni.     

Viimeisin voimin taas luoksesi tuon
päivän jokaisen askeleen.
Viimeisin voimin taas luoksesi tuon
pienen ihmisen särkyneen. 

(Pekka Simojoki, Anna-Mari Kaskinen)

perjantai 14. helmikuuta 2014

Ystäville 14.2.



Ehkä juuri silloin kun sanon, että en välitä, haluaisin kuulla teistä jotakin. Odotan, että kysytte, vaikka en jaksa vastata.

Ehkä juuri silloin kun sanon, että en jaksa, haluan vain kuulla, että ei tarvitsekaan.

Kun sanon, että millään ei ole väliä, on paljonkin millä on. Mutta ei ole sinun tehtäväsi sitä minulle teroittaa. 

Kun vastaan, että ihan hyvää, saatan toivoa, että et tyydy vastaukseen. 

Ehkä juuri silloin kun en puhu tai puhunkin arkipäiväisistä, haluaisin kertoa pienistä varpaista, kulmakarvoista ja siitä, miltä nuo pienet tuntuivat sylissä. Uskallatko kuunnella?

Kyllä, taas. Ja taas. Ja taas. Vuodenkin päästä. Yli neljänkin vuoden päästä

Mutta jotta asia ei olisi liian yksinkertainen: aina minä en halua puhua siitä. Joskus haluan vapaata surusta ja muistoista. Ehkä haluankin tanssia ja juoda skumppaa! Ja sekin sinun pitäisi käsittää.

Ehkä juuri silloin kun en pysty sanomaan sinulle "kerro millaista oli ultrassa!", minä vain pelkään. Pelkään liikaa, omia tunteitani, särkymistä. Kyllä minä olen onnellinen sinun puolestasi. Tietysti olen!

Ehkä silloin kun jo nauran ja hassuttelen, haluaisin, että keskeyttäisit ja pyytäisit kertomaan taas siitä, kun he syntyivät.

Äläkä kysy, miten voin, jos et kestä kuulla.

Äläkä kysy, meneekö jo paremmin tai onko jo valoisampaa, jos et muuta vastausta suostu kuulemaan.

Etkö osaa tai pysty tai voi kuvitella? Mutta minä elän tätä. Minun on pakko. En pyytänyt tätä, en minäkään haluaisi voida edes kuvitella.  

Muistaisitko myös, että kaikki eivät nouse. Kaikki eivät jalostu ja vahvistu - tai edes selviydy. Minusta tuskin tulee parempaa ihmistä. Minusta saattaa tulla heikompi, itsekeskeisempi, kyynisempi, surullisempi, pelokkaampi - huonoa seuraa, huonompi ystävä. Mutta tämä olen minä, minun elämäni on tällainen.

Jokainen kosketus ja halaus jää mieleeni ja painautuu sydämeeni. Jokainen lämmin katse, ei siihen tarvitse sanoja. 



Päivän kunniaksi myös terveiset taivaisille metsämaille kauan sitten siirtyneelle koiraystävälleni, jolla olisi ollut eilen syntymäpäivä. Hän todellakin tietää, mitä minun suruni on. Sain hänet muutamia viikkoja äitini kuoleman jälkeen, ja tuohon turkkiin vuodatin paljon. Myös iloa. Rakas koirani eli melkein 17 vuotta.

torstai 13. helmikuuta 2014

Arki

Illalla päätän, että herään seitsemän tunnin päästä. En herää. Herään vasta kun on pakko. Uni on kamalaa, katkonaista, hullua, mutta silti huojentavaa. En näe unia tapahtuneesta - en edes kaksosten kuolemasta neljän vuoden takaa - sillä uninen alitajuntani on hyvin hidas ja kaukana konkreettisesta. Näen vahvaa symboliikkaa ja kokonaisvaltaisia tunnetiloja, en niinkään kuvia. Pahimpien öiden jälkeen aamulla peilistä huomaan huulessani rakkoja. Elimistö reagoi aivojen kipuun.




Päätän, että teen hyvää ruokaa, omaa ruokaani. Useimmiten en jaksa. Syön mitä käteen osuu ja olo on entistä huonompi. Juon liikaa kahvia. Voisin elää pelkällä sokerilla.

Liotan papuja. Keitän ne huolellisesti maustetussa vedessä. Sitten en enää jaksa tehdä niillä mitään. En jaksa edes pakastaa.



Lupaan mennä ulos. Useimmiten en jaksa. Ensi viikolla aion jatkaa lenkkeilyä. Luulen kyllä, että on liian kylmä, liukasta tai nuha.

Enkä voi kohdata ihmisiä.

Ensi viikolla on pakko tsempata, koska on hiihtoloma.



Pyykkiä jaksan pestä. Laittaa kuivumaan. Viikata. Asetella kaappeihin. Itken samalla. Mietin laittavani ihan muunlaisia ja -kokoisia pyykkejä.

Raskausvaatteetkin erottelin kaapista, joten olenhan minä aika reippaanakin ollut. Mustaan jätesäkkiin. En tiedä mitä niillä teen. Tuossa säkki seisoo, säälittävänä. Osa vaatteista ihan koskemattomana. Eipä riitä relief socks antamaan helpotusta tähän vaivaan.



Tilalle kaivoin toisesta kaapista vaatteita, jotka olin siirtänyt jo pois tieltä, koska en enää niihin mahtunut. En mahdu kyllä nytkään ja jaksanko koskaan mahtuakaan. Raskaudesta jää jäljelle kilot ja suonikohjut, mutta ei vauvaa.

Selaan valokuvia. Tuntikausia. Pyörittelen papereita. Mietin voinko heittää maksetun äitiyspolin laskun roskiin vai pitäisikö se säästää muistona. Entä parkkikuitti sairaalan pihasta.

Yritän kirjoittaa viestejä ihmisille, mutta en pysty. Aloitan jollakin tekstillä, pyyhin pois, aloitan uudelleen. Minulla ei ole kenellekään mitään sanottavaa.

Palikat on hukassa. Ihmisraunio.
  




Tiedän itsekin, että sitten menee paremmin, kun syön ja nukun sopivasti ja tavalleni tyypillisesti, käyn urheilemassa, laitan ruokaa ja välitän siitä, onko sohvan alla pölypalleroita paljon vai maltillisesti. Puhun aamupalapöydässä politiikkaa ja kiroan surkeaa uutisointia.

Silti se tuntuu nyt niin järjettömältä. Pahalta. Sattuu ajatellakin, että minä voisin voida paremmin. Että minä jonakin päivänä välittäisin jostakin! Itsestäni. Maailmasta.

Puhumattakaan, jos joku muu ihminen kehtaa sitä ehdottaa. Kampaajalle? Uusia vaatteita? Kahville? Saan ajatella muita asioita? EI KOSKAAN. Antakaa minun kärsiä, en halua muuta, en mitään, en halua teitä, menkää pois!

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Pieni tytön tylleröinen

Pieni tytön tylleröinen
tietä pitkin kulki.
Saapui sinne Nukku-Matti,
silmät pienet sulki.

Kasvoi kuusi kukkalatva,
käki siinä kukkui.
Mutta tytön tylleröinen
nurmikolla nukkui.

Pieni tytön tylleröinen
sievää unta näki
että hänen ympärilleen
tuli metsän väki.

Tapio ja Tellervo
ja Sinipiika pieni,
Mustikka ja Mansikka
ja suuri metsän sieni.

Sipsutteli Sinipiika
pienen tytön luokse;
otti kiinni kädestä,
hyppeli ja juoksi.

Eipä tytön tylleröinen
ollut mitään vailla.
Hauska oli oleskella
Nukku-Matin mailla.
 
(san. Helmi Tengman)



Mies laulaa sateenkaaripojalle melkein joka ilta "Pieni pojan palleroinen" - tai välillä se pitää olla jo "ISO pojan palleroinen". Myös muita muunnoksia lauluun vaaditaan usein. Kuten että "hyppeli ja käveli", ei juossut. Yksi kauneimmista tuutulauluista, joita tiedän.

"ISI, TUU LAULAAN UNILAULU!"

Nyt - alkuperäisessä versiossaan - se on löytynyt yhdestä saamastamme surunvalittelukortista sekä siunaustilaisuuteen valitsemistamme lauluista.

22. tammikuuta: Jorvi



Astumme sisään, remontti näkyy täälläkin olevan. Käännyn äitiyspoliklinikan ovista sisään, missään ei ole ketään, pahvilaatikoita, paperilappuja ovissa ja seinissä. Tunnistan aulan silti samaksi, jossa syksyllä 2009 odotin ultraan pääsyä.

Kysyn neuvoa vastaan tulevalta hoitajalta - mihin pitää mennä, käskettiin tulla päivystykseen? Hänkään ei oikein tiedä, neuvoo ensin väärään suuntaan. "Tästä ovesta sitten." Sen päällä lukee Synnytys ja Naistentautien poliklinikka.

Ilmoittautuminen. Iloinen tervehdys! Yhteystietoja, puhelinnumeroita, mikä se neuvola olikaan! "Täytätkö tästä tällaisen lapun vielä."

Ja sitten tuonne keltaiseen odotushuoneeseen, tuonne, hän viittoo suuntaan, josta saavuimme. Odottakaa siellä, niin kutsutaan.

Istun täristen sohvalle. Minuutit kuluvat. Käyn vessassa. Miestä en meinaa päästää, koska pelkään, että sisään kutsutaan juuri silloin, kun hän on poissa. En voisi olla yksin.

Ohi kävelee synnyttämästä tulleita. Kätilö työntää vastasyntynyttä kärryssä, isä ja äiti seuraavat käsikynkkää monta metriä taaempana. Toinenkin pariskunta. Nainen vilkaisee minua. Minua pyörryttää. Odotushuoneessa ei ole onneksi muita ihmisiä.

Miten paljon haluaisinkaan mennä tuonne synnyttämään. Kuten nuo muut, normaalisti. Elävää lasta.

Miksi olen tässä. Mitä tämä elämä oikein on?

Istun täällä keltaisessa odotushuoneessa. Odotan. Tuomiota.

Hoen ääneen, että en voi uskoa tätä todeksi. Miksi miksi miksi. Muut muistikuvat ovat hataria. Aikaa kuluu noin 15 minuuttia.

Viimein tilan ainoan tutkimushuoneen ovi aukeaa. Nuorehko naislääkäri kuuluttaa "Oliko Jaatinen!" ja katsoo minuun. Pudistan päätäni. "Öööh, ai ei. Siis ettekö te tosiaan ole Jaaaatinen?", hän edelleen kysyy a-kirjainta keinotekoisesti pidentäen. Ei olla, ei. Sanon nimeni.

Nainen poistuu ovelta ja palaa hetken päästä takaisin. Jotakin häikkää, hän naurahtaa. Nyt on oikeat nimet. Tulkaapa sisään.

Hoipun tuolille. Seuraa kysymystulva. Naislääkäri, jonka rinnuksilta luen "Erikoistuva" ja vanhempi naishoitaja

Ai, ennenkin ollut vähän vaikeuksia löytää sykettä?

Jaa, istukka edessä?

Niin siis monesko raskaus? 

Ja minäs vuonna se sitten oli?

Kun kerron, kuinka kauan olen tuntenut jo liikkeitä ja nyt en enää tunne kuin erilaisia muljahduksia, he nauravat. Molemmat, iloisesti. Höpsis.

Tässä taas yksi hermoheikko, neuroottinen, kuvitteleva äiti. Kehtaan tulla heidän työtään tänne häiritsemään.

No, katotaan nyt sitten. Ihan alakautta kattosin, joten ota housut pois.

Riisun vaatteet pienen sermin takana ja kiipeän tutkimuspöydälle. Mies tulee vasemmalle puolelle, monitori on oikealla, mutta en näe sitä. Mies näkee. Kiellän katsomasta. Hän katsoo, kiellän uudelleen. Katso minua!

He ottavat aluksi jonkin näytteen, muistaakseni klamydiasta, joka otetaan kaikilta potilailta. En saa jalkojani rennoiksi, sillä koko vartaloni on jännittynyt. Instrumenttia on vaikea saada sisälle. Hoitaja ottaa polvistani kiinni ja käskee rentoutumaan. "No joo, tottakai nyt jännittää, eikö niin." Hyvä, noin!

Sitten ultran aika. Huomaan heti, että lääkäri on todella epävarma.

Instrumentti sisään.

Hän tuijottaa ruutua. Ei sano mitään. Ei yhtään mitään. Ei sanaakaan.

1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10. Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi.

Tuijotan naisen naamaa, odotan sanoja. EI MITÄÄN. Rukoilen mielessäni, sano kiltti jotakin, sano minulle jotakin. Odotan lausetta, joka alkaa "Valitettavasti..." tai että "Olen pahoillani mutta..."

Katson miestä, puristan hänen kättään niin niin kovaa. Hän katsoo ruutua. Sitten minua. Ja taas ruutua.

Hän päästää suustaan suuren, purskahtavan, voimattoman äänen, sen kun itku syöksyy ulos, kun sitä ei voi pidättää, mieskään. Kyyneleet alkavat valua silmistäni yhä kovempaa, en näe mitään.

Lääkäri ei sano edelleenkään mitään, hän tuijottaa vain ruutua. Aikaa on kulunut ainakin 5 minuuttia. Hän ottaa instrumentin pois sisältäni ja kertoo katsovansa seuraavaksi mahan päältä. Mitään muuta hän ei sano!

Vaikerran, soperran ja itken. "Mä tapan itseni. Mä tapan itseni. Nyt mä tapan itseni.", hoen miehelle, kun lääkäri ultraa vatsan päältä.

Eikä se saatana sano edelleenkään mitään. Ja vielä kerran hän vaihtaa vaginaaliseen instrumenttiin.

Minäkin olen jo nostanut päätäni ja nähnyt säälittävän näkymän ultraruudulla.

Pieni lepää, nukkuu nukkuu nurmilintu. Kaunis, pikkuinen tyttö, erotan hienon selkärangan ja pienen nenän. Ei liiku käsi, ei syki sydän.

Muljahdukset vatsassani ovat muutaman päivän ajan olleet kuolleen sikiön kelluntaa. Hiljaisilla aalloilla, äidin liikkeiden mukaan.

Lääkärin ultraamisen alusta on aikaa kulunut nyt ainakin 10 minuuttia. Hän avaa suunsa, katse edelleen monitorissa: "Mä en siellä kyllä mitään näe, mutta pyydetään vielä toinen lääkäri." Meihin päin hän ei vilkaisekaan, poistuu kutsumaan toista lääkäriä.

Tärisen paljaana hoitopöydällä, jalat edelleen auki. Roikun miehen kaulassa. 

Lääkäri tulee muutamassa minuutissa. Vanhempi nainen, erikoistunut. Esittelee itsensä, tulee luokseni.

Erikoistuva papukaija alkaa ripittäytyä: "Niinku en mä tiedä, että abdominaalisesti vai tuolta vaginaalisesti vai missä... ja en mä nää... mulla on vaan niitä aiempia, pienemmillä viikoilla... en mä ole näitä... en mä tiedä miten..." Siinä se kälättää, kun isi ja äiti itkevät vieressä.

"Trans-abdominaalisesti", toteaa vanhempi lääkäri, ottaa laitteen ja siirtää vatsalleni. Viisi sekuntia ja... hän kääntyy puoleeni.

"Olen pahoillani, hän on menehtynyt."

Annan suurimman itkun tulla. Sen kaikkein suurimman, joka on varattu taivaaseen lentäneiden pienten vanhemmille. Huudan ja ulisen tuskaa, vaikerran. 

Tunnen suurta lohtua tästä paikalle tulleesta lääkäristä, hän ottaa heti minusta kiinni, pahoittelee. Pyytää  nousemaan istumaan, tuo nenäliinoja. Papukaija menee jonnekin muualle siitä kaakattamaan (opettelemaan hoitajan kanssa ilmeisesti osastolle ottamiseen vaadittavien papereiden tekemistä). 

En muista paljonkaan seuraavista minuuteista. Lääkäri kyselee, vastaan, hän kertoilee. Kaikki on helppoa, tiedänhän jo mitä on edessä.

Kerron, että haluan Naistenklinikalle, koska se on tuttu paikka ja siellä olen enkeleitä ennenkin synnyttänyt. Lääkäri valittelee, että sinne ei pääse, sillä "nämä tapaukset" on nyt siirretty kokonaan Kätilöopistolle meneillään olevan remontin takia. Joko siis jäätte Jorviin tai menette Kättärille? Jään tänne, sanon. 

Sitten hän pyytää minua vielä makaamaan. Hän jatkaa ultraamista, kertoo koko ajan mitä näkee. Olen puoli-istuvassa asennossa, katselen pientäni ruudulla. Olen reipas. En halua, että mikään fakta menee ohitseni. Haluan tietää kaiken sen vähän, mitä voidaan nyt tietää.

Kaikki näyttää normaalilta. Mitat ovat kaikki kunnossa, kuolema on tapahtunut vasta. Lapsivettä on vielä normaalisti, lääkäri sanoo. Vaikka itse kyllä tiedän, että sitä oli enemmän. Huomasin jo edellisenä päivänä vatsani pienentyneen.

Vietämme huoneessa vielä ehkä 15 minuuttia. Lohduttava ja asiansa osaava lääkäri poistuu ja erikoistuva jää hoitajan kanssa hoitamaan papereita. Meidät ohjataan viereiseen huoneeseen, jossa istun keinutuoliin. Meille kerrotaan, että labra tulee kohta ottamaan kokeita ja minulle kerrotaan huomisesta lisää. Jäämme miehen kanssa kahden. Silittelen masuani, itken hiljaa.

Lähetän viestejä. Kuollut. En jaksa kirjoittaa mitään muuta.

Labra ei tullut kohta. Eikä meille kerrottu lisää huomisesta kohta. Odotimme ehkä 45 minuuttia. Luulin välillä, että meidät on unohdettu sinne.

Lääkäri taisi tulla ensin. Hän oli selvästi tsempannut ja painanut mieleensä lääkiksen peruskurssin potilaan kohtaamisen ohjeistusta: katso silmiin. Hän katsoi silmiin. Ja kertoi, että minun tulee mennä aamulla osastolle K3, klo 10. Hän ei edelleenkään pahoitellut, ei sanallakaan. Lähellä se saattoi olla, sillä hän tuijotti minua silmiin useamman sekunnin sanomatta sanaakaan. Sitten hän lähti.

Hoitaja tuli seuraavaksi. Häneltä sain mifepristonia, jonka kulautin alas samantien. Ohjeet huomiselle. "Teitä on kohdannut odottamaton suru"-lapun. Labralähetteitä. "Lääkkeellinen hoito, raskausviikot 18-22". Olen pahoillani.

Jollain tapaa kai pääsimme uloskin sieltä, en muista siitä mitään. Pakkanen oli kova enkä tiennyt tärisinkö kylmästäkin vai ainoastaan surusta, kauhusta, tuskasta ja ahdistuksesta.

Tapahtumasta on juuri nyt, näillä kellonlyömillä, tasan kolme viikkoa. Esikoisen soittotunti päättyy juuri. Silloin haimme hänet juna-asemalta. "No, miten kävi?", huolestunut ääni kysyi. Äiti joutui kertomaan isoveljelle, että huonosti, huonosti kävi. Itkimme yhdessä, halasimme. Sitten nousimme autoon. Ajoimme päiväkodille. Sateenkaaripoika juoksi syliin, aloin itkeä, hoitaja otti minut halaukseen. "Minulla on kuollut pieni tyttö täällä mahassani. Hän on kuollut!"

Enkelipilvet



Kaksi enkelipilveä taivaalla joitakin tunteja ennen kuin rakkaat pikkuiset poikani kuolivat.

maanantai 10. helmikuuta 2014

22. tammikuuta: neuvola

Kävelen neuvolaan. Aurinko paistaa. Pakkanen tuntuu pitkän harmaan ja lämpimän kauden jälkeen niin hyvältä. Kävelen todella nopeasti. Havahdun siihen, että en tunne pahaa oloa.

Rauhallinen oloni jatkuu. Olen vakuuttunut, että kaikki on hyvin. Mietin, miten hyvän olon saan ihan muutaman minuutin kuluttua. Miltä se huojennus tuntuu. Lupaan itselleni, että nyt lopetan stressaamasta. En voi taas koko raskausaikaa viettää tässä paniikissa. Pääni ei kestä tätä, tulen hulluksi. Ja nyt kun pahoinvointi alkaa vihdoin selvästi helpottaa, alkavat asiat luistaa. Pääsen takaisin töihin, vielä on hyvää aikaa ennen pikkuisen syntymää. Ihanaa, kevät on tulossa.

Olen vähän etuajassa. Menen vieressä olevaan kirjastoon. Päättäväisesti astun lehtienlukupuolelle ja otan Kaksplussan käteeni. Ensimmäinen vauvalehti vuosikausiin. Se näkyy olevan uusi numero, juuri tänään ilmestynyt. Olen ihan varma, että tunnen muljahduksia mahassani, yhä enemmän. Ei selviä, teräviä liikkeitä, kuten ennen, mutta muljahduksia. Istukka taitaa tehdä tuon, tunnen liikkeet niin kuin sisälle päin.

Lähden kävelemään neuvolaa kohti, vain sata metriä, hiukan yli.

"Moi, saako tulla?"

Asettuessani makaamaan hoitopöydälle olen ihan varma, että kohta kuulen ihanan jumputuksen. Tietysti.

Istukan äänet kuuluvat heti.

Sikiötä etsitään. Niin etsittiin viimeksikin. Kyllä se löytyy.

Etsitään.

Etsitään.

Etsitään.

Doppler ottaa häiriötä kännykästä, suljetaan. En ole rasvannut mahaa suihkun jälkeen, pitäisi kuulua paremmin.

Sanon, että tunnen muljahduksia vasemmalla. "Hyvä, että tunnet liikkeitä."

On se varmasti siellä, jossakin kolossa. Piilossa. Niin kuin viimeksikin. Istukka on niin kovaääninen.

Tule ääni sieltä, tule sydän, tule. TULE

Välillä laitetaan laite pois päältä. "Aloitan sitten tuolta ylhäältä seuraavaksi." Terkka juttelee taas siitä yhdestä naisesta, jonka vauvan ääniä hän etsi melkein puoli tuntia. Tarina on kyllä vähän erilainen kuin viimeksi...

Minulla alkaa hiki tulla, tärisen. Nostan kädet pään alle.

Pyyhitään geeli välillä pois. Aloitetaan alusta.

Etsitään.

Kauan. Sammutetaan, laitetaan päälle. Aloitetaan uudesta kohdasta. Säädetään.

Etsitään.

Ainakin 20 minuuttia. 

Ja sitten.

"En nyt kyllä valitettavasti saa niitä kuulumaan..."

"Mutta laitan sinulle heti lähetteen ultraan. Pääsethän sinne...? Heti...? Harmi, että täällä ei ole ultraa... " Loput menevät ohi. Terkka puhuu siitä, kuinka jossakin toisessa neuvolassa siellä tai täällä on ultra ja se on niin helppoa ja kätevää ja...

En meinaa pysyä pystyssä, kun nousen pöydältä. Ääneni on hävinnyt, muuttunut pieneksi piipitykseksi. Terkka alkaa kirjoittaa lähetettä, hän on selvästi hermostunut. Laitan viestin miehelle. Hän lähtee heti töistä. Terkka kysyy muutaman ihmeellisen kysymyksen. Vastaan.

Olenko tässä edes? Onko tämä unta?

Minäkin kysyn: "Mitä sinä luulet...? Uskotko, että....?" Ääneni särkyy.

"Kyllä, olen toiveikas. Olen toiveikas. Istukka kuului niin terävästi."

Roikun katseessa. Mutta se ei enää katso minuun. Ääneni on kuin lapsen. Auttakaa minua, auttakaa.

Lähden. Neuvolakortti jää epähuomiossa sinne, saan mukaani vain kannet. Kävelen kotiin, hoen Jumalaa. Olen kuin unessa. Toivon, että tämä on painajainen, josta kohta herään. Esikoinen on lähdössä soittotunnille, hän odottaa minua kotona, pakko mennä. Terkka soittaa puhelimeeni. Se on äänettömällä. Tulee viesti: neuvolakortti jäi tänne. Vastaan: mieheni hakee sen kohta.

Tuntuu kuin tietoisuuteni häilyisi. Näen itseni ulkopuolelta. Nainen kumarassa kävelee kovaa vauhtia, itkee. Minua säälittää kovasti tuo näky. Auttakaa nyt, hyvänen aika, tuota naista. Auttakaa joku. Ei tätä voi näin jatkaa. Miksei kukaan tee mitään?

Jumala, näinkö teet, näinkö todellakin teet? 

Postilaatikossa on Kaksplussan näytenumero. Se sama, jota luin äsken kirjastossa. 

Esikoinen on välipalalla. Hän pelästyy. En itke, mutta en voi puhua, tärisen, kävelen edestakaisin. Etsin hänelle matkakorttia, pakkaan nuotteja, missä avaimet, onko avaimet. Meidän pitää lähteä Jorviin ultraan. Oliko hyvä koulupäivä? Vauvan sydän ei kuulunut, pitää mennä. Kävelethän varovasti. Laita puhelin äänelle. Soitan sitten. Tärisen, hampaat kalisevat.

Mies tulee. Kukaan ei sano mitään. Nousen autoon. Ei kosketuksia. Ikuinen tämä hetki.

"Voiko se johtua siitä istukasta...? Mitä se sanoi? Voiko?"
"Mmm."
"No sitten on niin, siihen uskotaan."

Pitkiä kilometrejä. Ei sanoja. Muutama viesti sitä odottaville: ei löytynyt sykettä.

Raskaana oleva ystävä vastaa: ei oo todellista, tää ei tapahdu, mä teen mitä vaan, annan vaikka tän mun vauvan  jotta sä saat pitää omas!

Olen käynyt vain kerran Jorvissa. Kaksosten niskaturvotusultrassa kuulemassa, että B:llä on turvotusta. Ja että ovat erikokoisia. Tervemenoa sikiötutkimusyksikköön. Ei hyviä muistoja.

En meinaa suostua sisälle. Alan pihassa itkeä. En pysty, en voi tulla. En tule sisään.

Käsi kädessä kävelemme sisään. En voi uskoa, että tämä hetki on taas. Haluan kuolla, tappakaa minua, helvetti, tappakaa minut. Tiedän, että kannan ruumista sydämeni alla. Kuollutta pientä vauvaani. Pientä murusta, pientä rakasta lastani.

Tästä alkaa taas tie, jota en halua kulkea.

Paina nämä mieleesi, kaikki. Nämä ovat ainoa, mitä sinulle on.

En edes ehtinyt hyvästellä.

21. ja 22. tammikuuta

Olin vauhkonnut liikkeiden suhteen jo jonkin aikaa. Aloin tuntea niitä todella aikaisin (niin aikaisin, että moni sanoo, että pah, mahdotonta), joten kuulostelu ja tarkkailu oli jatkunut jo viikkokausia.

Edellisen kerran tein neuvolaan äkkireissun uudenvuoden aattona, koska liikkeet olivat mielestäni selvästi vähentyneet. Kaikki oli hyvin.

Istukkani oli suoraan edessä (kuten kaksosistakin), joten liikkeet tuntuivat vain alhaalla, lähinnä toispuoleisesti. 

Olin peloissani, välillä kauhuissanikin. Yritin selittää itselleni, että paniikkini on turhaa. Kaikki on hyvin. Kaikki menee yhtä hyvin kuin sateenkaarivauvan raskaudessa. Pelkoni on ymmärrettävää mutta turhaa.

Kirjoitin päiväkirjaani näin:

Nyt pidemmällä kuin kaksosista...Olen onneksi tuntenut liikkeitä välillä. Tosi harvakseltaan niitä tuntee, mutta välillä kuitenkin. Esim. öisin olen herännyt niihin – ilmeisesti en siksi, että ne olisivat voimakkaita (eivät ole), vaan siksi, että “tutka” on tosi herkkänä, koska olen koko ajan ainakin alitajuntaisesti vähän paniikissa. Liikkeitä tuntuu ainoastaan ihan reunassa, joko ylhäällä tai alhaalla, ei yhtään mitään keskellä, koska istukka on tiellä. Pahoinvointi taas hieman helpottanut, ihanaa. 
 
Googletin etuistukka-tarinoita. Pelko on turhaa. Muutama tuttavakin kertoi samaa: liikkeet todella juuri tässä vaiheessa vähentyvät, kun istukka on noussut suoraan eteen. Vielä kun kohtu on taaksepäin kallistunut, on liikkeiden tunteminen todella vaikeaa.

Ja edellisellä kerralla, uudenvuoden aattona, pikkuisen sydän jumputti niin kauniisti. Silloinkin sykkeen löytyminen istukan valtavan suhinan takaa oli vaikeaa, mutta lopulta löytyi. Ihan tyttösyke, täysin eri luokkaa kuin neljällä pojallani. [tai sitten takykardia ja sydänvika, mietti Paha Ääneni, joka oli taas reippaasti voimistunut]

Selasin kotidoppler-sivuja. Miksi en ostanut tuollaista, saisin mielenrauhaa. Eihän sitä nyt enää kannata ostaa, kun liikkeitäkin on... Ennen olin juuri siitä syystä kieltänyt itseltäni tuollaiset laitteet, että ne eivät tuo mielenrauhaa, vaan aiheuttavat pakkomielteitä. 

Maanantaina itkin ensimmäistä kertaa miehen syliin: Jos vauva kuolee, en selviä koskaan. Voi kulta, eihän niin käy.

Kirjoitin ystävälle: Jos joudun synnyttämään kuolleen, en selviä koskaan. Kaikki menee hyvin, usko pois.

Höpönhöpön, lopeta nyt, Gretel, tuo. Kaikki on hyvin. Miksi ihmeessä vauva kuolisi?! Kaikkihan on hyvin, vauva on terve, sinä olet terve. Tietysti pelkäät, koska olet kokenut sen, mutta nyt on eri asia. Vauvalla on kaikki hyvin. Ihana tyttö syntyy terveenä ja kunnossa.

Tein vaistoni vastaisesti. Suljin kaiken pääni sisältä kuuluvan mekkalan. Uskoin ihmisiä. Uskoin, että olen vainoharhainen. Uskoin, että pelkään turhaan. Päätin lopettaa. Asetin itseni nettikieltoon, ei yhtään googlausta.

Menin kahvilaan. Istuin ja pakotin itseni rauhoittumaan. Katselin ympärilleni. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Ooh, olen raskaana, olen niin onnellinen. Hehkun ihan. Ihanaa. Sain rauhan. Silitin massuani, ihana ihana ihana.

Sitten tein jotakin. Ikään kuin vahvistaakseni vasta oraalla olevaa uutta hyvän tietoisuuttani.

Kävelin lähellä olevalle lastenvaate- ja tarvikekirppikselle.

OSTIN VAUVANVAATTEITA. Ison kasan. Keräsin niitä kuin huumaantuneena ja kannoin kassalle. Jatkoin toisessa paikassa. 

En ollut ostanut aiemmin mitään enkä todellakaan suunnitellut ostavanikaan kuin ehkä pitkän ajan päästä. En edes tarvinnut mitään, meillä on kaikki. Meillä on vauvanvaatteita ja kestovaippoja vaikka pienen kylän tarpeisiin.

Nyt kuitenkin tein niin. Hypistelin niitä vielä kotona ja laitoin lipastoon laatikkoon. Nielaisin laatikkoa sulkiessani. Muistan sen niin tarkasti. Ihan kuin päässäni olisivat hyvä ja paha hakanneet toisiaan. Suljin silmät, vaikka tiesin, että musta voitti. TIESIN, mutta en halunnut uskoa. En ajattele. 

Laitoin neuvolaan viestin. Ihan varmuuden vuoksi. Kaikkihan on nyt hyvin, tiedän sen. Mutta varmuuden vuoksi. 

--- 

Pääsisinköhän taas käymään pikaisesti dopplerilla? Mielenrauha vähän koetuksella, kun kaksosten kuolinviikkokin menossa... Yst. Gretel 

---

Hei Gretel, pääsetkö klo 13.15? Tervetuloa!

---

Tulen klo 13:15, kiitos!

---


Surun ja ahdistuksen vuoropuhelua

Takana kammottava viikonloppu.

En näe minkäänlaista valoa, ei mitään toivoa. Ainoa eteenpäin katsova toimintoni koskee tätä blogia. Huomaan ajattelevani jatkuvasti mitä olen kirjoittanut (vääriä asioita) tai mitä minun pitäisi kirjoittaa (mutta en kuitenkaan jaksa). Kyseenalaistan senkin, miksi ylipäätänsä kirjoitan blogia. Aiemmat kyyneleeni olen vuodattanut vain henkilökohtaisiin kansioihin ja laimennettuina valituille ihmisille. Kukaan läheiseni ei edes tiedä tästä kanavasta.

Raastava, repivä, vihlova ja täysin musta suru on helpompaa kuin ahdistus, kiinni oleva "ei mikään". Kun ei ole mitään, pääni ja sydämeni ovat tyhjiä. Haluaisin miettiä yksityiskohtia, tytön varpaita, maailman kauneinta suuta, isoveljen kanssa identtistä nenua. Mutta mietin väärin sanoneita lääkäreitä, poispäin käännettyjä naapureiden katseita, supistuksia, seinällä olevaa kelloa, neuvolantädin piilotettua hätäännystä, kuinka roikuin katseellani hänessä, anna armoa anna armoa...

Rakas Jumala, rakas Jumala, teen mitä vain, ihan mitä vain, olen parempi, lupaan kaiken, ihan mitä vain. Mutta älä anna tämän lapsen kuolla.

Pienen sydän oli jo sammunut.

Tällä viikolla on hautajaiset. Osallistun kolmannen enkelini siunaamiseen. Kolmannen enkelini tuhkat ripotellaan maahan. Kolmannen enkelini nimi kirjoitetaan kiveen. Minun rakkaat pienet poikani ja minun rakas pieni tyttöni. Äiti rakastaa teitä, äidillä on niin kova ikävä. Välillä tuntuu, että äiti haluaa jo tulla sinne, missä tekin olette.

Hautajaisissa lauletaan Soi kunniaksi Luojan. Se on kiitosvirsi. Se oli äitini lempivirsi. Joten se laulettiin hänenkin hautajaisissaan, pyynnöstäni. Silloin, 12-vuotiaana, en osannut sen sanoja. Sittemmin olen laulanut sitä paljon.

Kaikissa lauluissa on surun leima. Kaikissa meidän tuutulauluissa, kaikissa lastenvirsissä, kaikissa joululauluissa, värssyissä. Miksi suru saa laittaa leimansa kaikkeen?

Luen kuolinilmoituksia taas. Syntyneiden ja kastettujen ilmoitukset ovat siinä vieressä. Yritän hypätä ne yli, mutta en aina pysty. Kun laskettu aika on kohdalla, sitten tekee liian pahaa. Kaksoset tekevät aina pahaa. "Peetu ja Reetu ovat kotona. Kiitos Osasto sille ja sille hyvästä hoidosta!" Vaikka en minä tietenkään kenellekään pahaa toivo.

Meidän pieni luki paikallislehdessä viime viikolla. "Eikä, taasko! Ei voi olla totta!"

Ei voi ei voi ei voi ei voi. Mutta on.

Mieskin on ollut todella ahdistunut. Eri tavalla kuin minä. Meillä ei ole paljonkaan kohtaantoa tällä hetkellä. Elämme eri suuntiin. Hänen surunsa räjähtää pieniin asioihin, olemattomiin. Minun tuskani kaatuu kokonaisuuteen, hallitsemattomaan. On varmasti hyvä, että on maanantai ja hän pääsee pois, töihin. Minun surupesäni on kotona.

Tällä viikolla alkaa hiihtoloma. Talossa puolitoista viikkoa täysi miehitys, viisi henkeä. Pelottaa. Parempana hetkenä ajattelin, että lasten takia pitää tehdä jotakin, sittenkin. Mennäänkö laivalle vaikka. Mutta ei, ei sellaista voi tehdä. Pakollisen tsempin jälkeen olo on entistä huonompi. En kestäisi niitä ihmisiä.

Lauantaina jouduin tsemppaamaan yli kaksi tuntia. Minun oli pakko keskustella ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi enkä halua asiaa jakaa. Olo jälkeenpäin oli sanoinkuvaamaton.

Oikeasti haluaisin, että minua ympäröisi musta muuri, jossa lukisi suruni. Älköön kukaan lähestykö. Nähköön jokainen, mitä on tapahtunut.

Mies ei halua näkyvää muuria, se on hänestä kammottavaa. Otimme yhteen jo neljä vuotta sitten. Sittemmin olen ymmärtänyt (vähän) hänenkin kantansa. En jaksa loukkaantua enää sydänverelle.