maanantai 31. maaliskuuta 2014

Maaliskuun viimeinen

Mieli on karannut (tai se on karautettu) taas muihin asioihin. Tässä on nyt monenlaista elämänmuutosta vireillä. Yhtäältä niille edelleenkin naurahtelee vaivaantuneesti - tai siis itselleen. Mitäköhän tästä oikein tulee? Miksi ihmeessä pitää NYT tehdä tällaisia juttuja? Eikö pitäisi odottaa edes muutama kuukausi?

Morkkiskin nousee: onko sopivaa tekemällä tehdä itselleen muuta ajateltavaa? 

Sitten toisaalta nautin (kyllä: nautin) tästä minästä. Se on paljon spontaanimpi, rohkeampi, se ehkä jopa uskaltaa tehdä päätöksiä. Se on kaiken vihan ja kiukun ja katkeruuden keskellä jopa itselleen armeliaampi. Ja se on jotakin. Itseviha on kantanut minua vuosikaudet niin tiiviisti, että tuntuu huikealta saada sinne edes pikkusormi väliin. Ehei, kuulkaa, en olekaan niin paska ihminen.

Ja tänään aion lakata kynteni! Nyt on kevät ja aion lakata kynteni. Yksinkertaista. Mutta voi, niin paljon enemmän. 

Voisipa katkeruudenkin puhaltaa tuulen mukaan. Tänään on myrsky. Täysin aurinkoista ja kirkasta - mutta hirveä myrsky. Sinne sopisi sen mennä. Eihän se mene, mutta liihoittelen ajatuksen päällä hetkisen. Kunnes yskin katupölyä.

Eilinen Tyhjän sylin messu oli kaunis. Hyvin sopiva. Ei mitään liikaa. Ei juuri edes sanoja. Musiikkia, itkuisia silmiä, hiljaisia rukouksia. Olin ensimmäistä kertaa hyvin kauniissa Espoon tuomiokirkossa. Ulkona melkein kesäilta, valoa, valoa!

Mutta kyllä. Alttarin sivupöydällä, johon piti laittaa värillisiä lasikiviä erilaisten tunnetilojen päälle, oli vain yksi kivi tunteen "Viha, epätoivo" kohdalla. Ja se oli minun.

Laitoin minä "Rakkauteen" myös. Mutta silti. Ihan oikeastiko olen ainoa vihainen ja epätoivoinen... vai eikö kauniissa kirkossa, ristiinnaulitun Kristuksen alla, uskalla vihata?
 

minne elämä vie, jos tartun tuulesta kii 
jos annan virtausten viedä ja leijailen ylle näiden pelkojeni

minne elämä vie, jos tartun unelmiin kii
jos otan itselle aikaa ja kuuntelen mitä sanoo sydämeni

ethän hylkäisi silloin, jos lentäisin itseni eksyksiin
ja tuuleen jäisi kipinä vain särkyneistä unelmistain

ethän hylkäisi silloin, jos lentäisin liian lähelle aurinkoa
ja pilviin jäisi pisara vain sankaritarinastain

minne elämä vie, jos tartun ajasta kii
jos hyppään oravanpyörästä ja hymyilen kiireisille vierailleni...

(Exit)



torstai 27. maaliskuuta 2014

Tästä elämästä: sairauksia, yksilöitä ja politiikkaa



Kun tänään labran jälkeen istuin sairaalan aulassa ja söin eväslaatikosta aamupalaani, tulin miettineeksi tätä yhteiskuntaamme ja valtiotamme. Aamun lehdestä luin kehysriihestä, uusista leikkauksista, siitä ja tästä. Mitäköhän täällä oikein tapahtuu?

Ei taida ihan sote ja lapsilisien leikkaus pelastaa tätä maata.

Kun osalla menee koko ajan paremmin, osalla menee aina vaan huonommin. Osa syö terveellisesti ja meditoi ikää ja onnea lisätäkseen, valitsee identiteetilleen sopivan lifestylen. Toinen osa syö huonommin kuin edellä mainittujen koirat, syrjäytyy kaikesta paitsi turmiosta. Ja jaksaa yhä vähemmän välittää. 

Jälleen näin, kuinka yhä sairaamman näköistä ihmistä lipuu ohi. Ihmisiä rautarouvan kanssa menee tupakalle. Vain muutama metri pääovesta, sairaalan vaatteet päällä, tippapullo seurana. Kaksi raskaana olevaa naista meni tupakalle, siihen kevätaurinkoon. Yksi nuori mies, jolla kirkkaiden nesteiden lisäksi rautarouvassa roikkui myös veripusseja, veti sätkää kuin viimeistä päivää (ehkäpä?) ja kiroili puhelimeen. Ihmiset jonottavat poliklinikoilla - mitä he sieltä saavat, reseptejäkö? Hoidetaan elintä X, vaikka koko paketti olisi pelastuksen tarpeessa. Eikä kukaan kuuntele.

Sairaat, yksinäiset, vanhat, maahanmuuttajat.

On tämä ihmeellinen paikka tämä maailma.

Samaan aikaan vanhuksia, hyvin heikkoina, kulkee ees taas. Mummot kärräävät pappoja pyörätuoleissa, infotiski ohjaa heitä sinne ja tänne, kukaan ei oikein ehdi auttaa tai pysähtyä. Minäkin ohjasin yhden vessaan ja toisen kirurgian poliklinikalle, kolmannen kanssa vaihdoin kevätsään ja katupölyn päivittelyt. He ovat tehneet pitkän päivätyön, mutta nyt he syövät tällaista ruokaa, pääsevät vessaan kolmesti viikossa ja haahuilevat sairaalan käytävillä. Tai jos hyvin käy, maksavat tähtitieteellisiä summia paremmasta hoidosta. Uskaltaako tavallinen ihminen enää vanhentua?

Pääkaupunkiseudun sairaaloissa on ihan erinäköisiä ihmisiä kuin Helsingin keskustassa tai espoolaisissa kauppakeskuksissa. Kumpi on Suomi? Kumpi on enemmän Suomi? 

Kyllähän hyvinvoivatkin sairastuvat - tai heidän lapsensa sairastuvat - mutta yksityisellehän silloin mennään, ainakin aluksi. Mehiläisen odotushuoneessa on ihan erilainen fiilis! Ja paljon vähemmän ne hyvinvoivat sairastavat kuin huono-osaiset. Suomessa on OECD-maiden suurimmat terveyserot hyvä- ja huono-osaisten välillä - eliniässä jopa 12 vuotta. Sieltä synnytyslaitokseltahan se pitkälti jo määrittyy: kuka on sun isi ja äiti, miten sulle käy. 

Ellei sitten laita kovasti kampoihin. Joko geeneille tai ympäristölle tai molemmille.

Omaan pikkukuplaan on helppo jäädä. Jos ei esimerkiksi käytä julkisia liikennevälineitä (minä käytän) eikä käy lähiöissä tai muutenkaan katsele ympärilleen. On sitä surua ja tuskaa muuallakin kuin minun sydämessäni, paljon. Ei tämä minua varsinaisesti lohduta. Mutta silti.

Ja mitä se selviäminen on? Ovatko toiset meistä vain vahvempia kuin toiset? Sosiaalivaltio yrittää ja yrittää, mutta yhä suurempi osa tippuu. Vai yrittääkö se sittenkään? Yrittääkö ihminen?

---

Minulla on usein aika kriittisiä näkemyksiä monista yhteiskunnallisista aiheista. Kun sitten itse (taas) tipahtaa - saa elämältä niin sanotusti pahasti turpiin - sitä muuttuu kovasti ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi. Tämä on sen katkeruuden (miksi minä, miksi ei noi?) vastakohta - helpommin siedettävä surun kaveri. Taistoa keskenään ottavat, eilen voitti tuo, tänään ehkä tämä.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Tyhjän sylin messu Espoossa 30.3.


Kun on ihanaa, että tauti tarttuu

Sateenkaaripoika alkoi keskiviikkoiltana oksentaa. Perus-oksu, päiväkodista saatu. Onhan näitä nähty. Ei edes kova tauti. 

Pian se muuttuikin jo ripuliksi. Nonni, näinhän se menee pois. Lauantaiaamuna heräsikin jo reipas poika.

Mutta ei, päivällä tulikin kuume. Mitäs tää nyt on...?

Vähitellen se peikko nousee. Mutta tyrmään sen vielä. Pam, pysy alhaalla, älä pelottele, kaikki on hyvin: SE ON OKSENNUSTAUTI.

... mutta mitäs jos ei olekaan, se voi olla jotakin muuta, mitäs jos onkin...

Sunnuntain vastaisena yönä oli tosi kova kuume. Aamulla heräsi poika, joka halusi vain maata. Voi helvetti, mikä tää on? 

Google: pitkittynyt kuume ripuli oksennus lapsi diagnoosi lääke väsynyt nestehukka 

Iltaa kohden poika parani, vain ripuli jatkui. Söi hyvin. Nukkui hyvin. Kaikki kunnossa! 

Mutta silti: on kyllä valittanut tuota ihmeellistä polvikipua. Entäs se kainalokipu. Mikä ihmeen näppy tuohon poskeen on tullut? 

Google: *lisää tähän erilaisia oireita, tauteja, diagnooseja*

Mutta ah. Maanantain vastaisena yönä, klo 0:07, kuuluu isomman huoneesta muutaman sekunnin huuto ja sitten järjetön yrjölasti lentää vessan ovelle, seiniin, kaikkialle.

MAHTAVAA! SE OLI OKSENNUSTAUTI!

Aamulla herää täysin terve sateenkaaripoika, joka menee päiväkotiin. Esikoinen potee sohvalla. Jatkaa edelleen tiistaina.

Raskausaikana oli samanlainen tapaus. Esikoinen aloitti ja oli aika heikkona. Pelkäsin. Minä jatkoin muutama päivä myöhemmin. Olin silti edelleen paniikissa, koska olin juuri syönyt kahvilassa ruokaa, jonka sisällöstä en voinut olla 110-prosenttisen varma. Mutta kun mies ja sateenkaaripoika muutama tunti myöhemmin aloittivat oman sarjansa, itkin onnesta yrjötessäni sappea pönttöön. Jos se on tarttuvaa, se ei varmaankaan näillä leveyksillä ole vaarallista!


Olen lapsesta asti ollut vauhko. Ja valitettavasti olen siirtänyt sen ainakin vanhimpaan lapseeni. Punkkipelkoni taitaa jo ensi kesänä olla niin kova, että puen lapset pilkkihaalareihin. Entäs sitten ehec! Minä liitän kaikki median lietsonnat itseeni: ajatelkaa, se vauva sairastui viinirypäleistä! 

Toisaalta elämänkokemuksellani sanoisin, että hysteriani on sangen hyvin perusteltua, vaikka ei borrelioosi eikä ehec olekaan iskenyt (vielä).



Lapsena pelkäsin hirvittävästi äidin kuolemaa. Ja hän kuoli, ihan yhtäkkiä.

Muutamaa kuukautta myöhemmin muistan lukeneeni jostakin aikuisten roskalehdestä (Hymy?) tarinan syövästä. Siitä se sitten kunnolla lähti, välillä järjettömäksi paisunut sairauksien pelko. Tunnustelin kaulaani seuraavat viikot niin intensiivisesti, että sitä alkoi oikeasti särkeä.




Muutamaa vuotta myöhemmin minua alkoi sattua sydämeen (äitini kuoli sydänkohtaukseen). Niin paljon, että se valvotti öisin ja päivisin piti lähteä joskus pois tanssitunnilta. Aloin syödä lähinnä pelkkiä pakastevihanneksia, koska pelkäsin hulluna, että kuolen sydän- ja verisuonitauteihin (kolesteroli!). Yritin päästä tutkimuksiin, mutta kukaan ei ottanut minua vakavasti. Kylvin itseeni syömishäiriön idun. En saanut myöskään henkistä apua. 

Yritin korjata päätäni ja ruumistani samalla kertaa. En onnistunut kummassakaan.Virallisesti terve.

Silloin ei ollut googlea. Harmi. Pääkirjaston lääkärikirjat oli nopeasti luettu. Aloin kasvissyöjäksi, lopetin kaikkien rasvojen käytön, vältin kananmunaa kuin ruttoa. Virallisterveellisyyden uhri, ikä 14 vuotta. Mutta ei loppunut sydänkipu.




Jos joku olisi edes sen verran jaksanut minuun keskittyä, että olisi uskonut, että minuun sattuu. Ja kertonut, että tuollaisten tapahtumien jälkeen on ihan normaalia, että ihminen, joka on psykofyysinen kokonaisuus, kokee fyysistä kipua. Että se on todellista, vaikka se ei olekaan vaarallista. Mutta ei, kukaan ei edes uskonut. Koululääkäri nauroi odotushuoneeseen asti kuuluvaa naurua, kun sanoin, että olen myös lopettanut karkinsyönnin ihan kokonaan, koska pelkään sydänkohtausta. Hän sanoi, että ei karkki lisää sydänkohtauksia. Hahaa, senkin vanha kurppa, oletkohan vielä hengissä lukeaksesi uusia tutkimuksia, joiden mukaan nimenomaan SOKERI aiheuttaa sydän- ja verisuonisairauksia!

Toki myöhemmin ymmärsin, että tunnen sydämelläni tuskaa. Olen sittemmin kärsinyt lukuisia kertoja rytmihäiriöistä, yleensä vaikeissa elämäntilanteissa. Pelottavia ne ovat aina.

Lasten myötä paniikki on sitten kohdistunut ennen muuta heihin. Ja raskauksiin.

Pienet nuhat voivat johtaa kamalaan lopputulokseen, erityisesti kuumeet ilman nuhaa voivat. Oksan raapaisusta tulee sepsis. Mustelmat jalassa ovat leukemia. Väsymys on joku muu syöpä.

Öisin kuuntelen hengityksiä usein. Jos en kuule seinän potkintaa tietyin väliajoin, en voi nukkua, vaan minun on mentävä tarkistamaan asia. 

Minun on pakko muistaa sanoa joka kerran, "mene varovasti, katso autoja". Jos unohdan, pitää  minun joko juosta perään tai ainakin kärsin seuraavat tunnit jäätävästä pelosta.

Kun menee oikein huonosti, tulkitsen tilanteita kuin ne olisivat viimeisiä. Mietin, että tuo oli siis viimeinen sana, minkä häneltä kuulin. Tuo oli siis viimeinen ilme, jonka näen. Tämä on siis viimeinen piirustus, jonka hän piirsi. Näitä vaatteita en voi pestä, koska ne ovat siis viimeiset, joita hän käytti.

Uusimman kuolemantapauksen jälkeen sanoisin, että tämä pelko on suurin arkipäiväinen ongelmani. Siihen ei auta järkipuhe, se lamauttaa ja tuntuu vain vahvistuvan. Tiedän, että kaikilla muillakin menetyksiä kokeneilla on samanlaisia. Järjettömiä, alleen kaatavia pelkoja. Ehkä aika auttaa jotenkin, edes vähän. Taas.

(Kuvat ovat Espoon Jorvista. Siinä täytyy kyllä olla yksi rumimmista sairaaloista.)

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Luoja, anna tämän olla parempi päivä



Viikonloppuna se tuli aika usein. Kun on vain pakko päästä p-o-i-s. Ulos ovesta, minne minne minne. Eteenpäin, kävele, aurinkolasit huurussa, kyyneleet virtaavat, kurkussa tuntuu oksetus. Kuinka haluaisi vain oksentaa tämän kaikki ulos. Loppuun asti. Niin että kaikki loppuu, jää tyhjää. Toivottavasti tämä on pohja. Tämän on nyt pakko olla pohja.

Älä tule kukaan vastaan, älä tule kukaan vastaa. Haluan pois, rauhaan, muutama tie.

Metsä ei onneksi ole kaukana. Sinne menen, aukiolle, istun kivelle. Aurinko lämmittää mustaa takkia. Katselen vanhoja mäntyjä, kuuntelen lintuja. Itken ja huudan.

Puolen tunnin päästä olen valmis palaamaan. Koska pakkohan on. Mutta sen puolen tunnin ajan ajattelen, että tämä oli tässä.



Maailma palelee
Säv. ja san. Anna Eriksson

Ei näillä seuduin kasva toivoo
Maata peittää kuiva katkeruus
Joka liikettä varjon veljet valvoo
Joka yö on uusi ikuisuus

Suljen silmäni tunnen, että olet läsnä
Ja ajan ratas pysähtyy
Kuulenko jo äänesi käytävässä
Kun sairaat unet lähestyy

Auta mut aamuun, auta mut aamuun

Luoja, anna tämän olla parempi päivä
Anna valo, joka valaisee
Kai vielä aurinko nousee
Maailma palelee

Tämä palava mieli on täynnä pelkoo
Kun tiellä hiekka laskeutuu
Pikiyössä sokea silmä katsoo
Kun sodan kentät punertuu

Auta mut aamuun, auta mut aamuun

Luoja, anna tämän olla parempi päivä.
Anna valo, joka valaisee
Kai vielä aurinko nousee
Maailma palelee

Pääsenkö täältä koskaan pois, pääsenkö täältä koskaan pois
Pääsenkö täältä koskaan, koskaan pois

Luoja anna tämän olla parempi päivä
Anna valo, joka valaisee
Kai vielä aurinko nousee

Maailma palelee




perjantai 21. maaliskuuta 2014

Kaisu Jouppi: Vuoden kuvaessee

Käykää katsomassa Vuoden lehtikuvissa palkitun Kaisu Joupin pysäyttäviä kuvia täällä.

Valokuvaajalla on myös blogi ja instagram.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Kaksi kuukautta

Sunnuntaina tulee tytön syntymästä kaksi kuukautta. Vasta. Tuntuu kahdelta vuodelta.




Mitä kuuluu fyysiselle ihmiselle -kokooma:

  • Väitin täällä, että toimin kiertoineni kuin kone. Hahaa, en toimikaan! Menkat on myöhässä, pms on kestänyt puolitoista viikkoa. Yhtäältä olen voitonriemuinen (kieroa itsensä kiduttamista), toisaalta vähän huolestunut. Mikä nyt tässäkin. Juu ei siis, en todellakaan ole raskaana.
  • Suru ja stressi aiheuttavat ihmeellisiä fyysisiä vaivoja. Eilen illalla sain muutamasta mitättömästä (?) syystä niin valtavan rintakivun, että ujelsin loppuillan sängyssä. Migreeni on lähes jokapäiväistä. Olen jatkuvasti flunssassa, viikko sairaana, viikko terveenä. Nyt perheessä oksennustautia, odotan seuraavaksi sitä. Autoimmuunioireet ovat edelleen poikkeuksellisen vahvoja, mutta kaiketi jotakuinkin hallinnassa.
  • Ulkomuotoni on karmea. Olen paitsi puolikalju, myös muodoton möhkäle, valju ja kalpea naama, lähes koomiset silmänaluset ja -pussit, huulet ruvella. Kaiken kruunaavat tietysti kill me -ilme ja punaisen kirjavat itkun jäljet.
  • Pakotan itseni urheilemaan. En saa siitä mitään, se on täyttä tuskaa. Aamulenkillä kiroilen, huudan, itken, yritän selvittää, mitä järkeä tässä on. Käyn uimassa, jumppaan. 



Mistä ihminen ei pidä -kokooma:

  • Kaikkialla, minne menen, on isoja mahoja ja vauvoja. Ylimielisiä, leuhkoja, itsevarmoja. Suloisia, kauniita, täydellisiä. YÖK.
  • Se saa avovaimonsa kanssa elokuussa vauvan. Ei, ei, ei näin. En halua kuulla tuollaista. En vaikka en tunne ko. ihmistä enkä ko. avovaimoa, en ole koskaan edes nähnyt. Saa elokuussa vauvan. Niinkö? Mietin jälkeenpäin ainakin kaksi tuntia, miksen vastannut siihen, että "Se ehtii kuule ennen elokuuta kuolla vielä todella monta kertaa." En vastannut, mitään. Nyt kalvaa.
  • Jotkut ihmiset eivät todellakaan ansaitse lapsiaan. Kaikki tehdään ihan muilla ehdoilla. Narsistit ja omanapavammaiset. Yritän sanoa itselleni, että asia ei kuulu minulle, mutta en voi mitään - vajoan vihaan ja katkeruuteen.
  • En ole niin kova kuin uskon. Kysyn kuulumisia ja osallistun itse "tavalliseen" keskusteluun, mutta en kestäkään sitä. En kestäkään kuulla tavallisia asioita, en kestäkään kuulla pieniä murheita ja huolia. En sano mitään, lopetan vain, olen hiljaa. Jälkeenpäin huudan tyynyyn ja yritän kuristautua pelkkään tunnelmaan.
  • Loukkaannun (mielestäni) vääristä sanoista. Jos esitän, että en loukkaannu, tuntuu entistä pahemmalta. Mutta en uskalla näyttää loukkaantuvani. Pienet asiat alkavat paisua. Tuntuu kauhealta vaatia niin paljon. Tuntuu vaikealta tuoda julki negatiivisuus, koska olen kiltti, tottunut olemaan ystävällinen, reilu, sitoutuva ja aina sovinnollinen. Olen vihainen. Olen paljon vihaisempi kuin olen surullinen.
  • Ihmiset, jotka eivät sano mitään. Ihmiset, jotka katsovat pois tai ohi tai menevät karkuun. Ihmiset, jotka puhuvat ihan mitä muuta vain paitsi sitä. Ihmiset, jotka luulevat, että pahoittavat mieleni, jos puhuvat kuolemasta. Ihmiset, jotka ovat uteliaita tietämään miksi, mutta eivät osaa pahoitella. Ihmiset, jotka luovuttavat heti ensimmäiseen torpedointiini. 
  • Postin pakettiautomaatit. 

Mistä ihminen pitää -kokooma:

  • Ihmiset, jotka eivät pelkää sanoa kaikenlaisia asioita. Tämä on osin ristiriidassa sen kanssa, että saatan kuitenkin loukkaantua joistakin sanomisista. Se ei kuitenkaan haittaa niin paljon kuin se, että ei sanoisi mitään.
  • Kaikki upeat, käsittämättömän vahvat äidit, jotka kärsivät tavallani tai jollakin toisella tavalla. En ikäkuunapäivänä selviäisi ilman vertaistukea, niin netin kuin oikean maailmankin. Joskus nämäkin polut piti äitien talsia yksin...
  • Äiti, mikä tällä sivulla on sun lempi-hydraulinen-ajoneuvonosturi? -kysymykset (3vee automies). Äiti, miten gravitaatioaaltojen nopeus on mitattu? -kysymykset (äitiään fiksumpi 8vee)
  • Perjantai.
  • Miehen kanssa kiemurtelu. Erityisesti en ole minä eikä tämä elämä ole minun -orientoitunut kiemurtelu. 
  • Paksut kookoskeitot, kookosletut, kookospatukat, kookospallo-granola.
  • Hautausmaa ja sen kevät. 
  • Viimeiset labrat on ensi viikolla.
  • Sateenkaaripoika puhuu unissaan tuossa vieressäni. Ymmärsin sanat Liebherr, Caterpillar ja Hyundai. 


 Mitä ihminen haluaisi -kokooma (realistisesti):

  • Hiukset.
  • Juoksuilo. Hyvä fyysinen olo, ei oireita.
  • Muutaman valitun kanssa pitkän kaavan viini-ilta. Baariin uskaltaisin ehkä pullollisen jälkeen... 
  • Tavata kovia kokeneita viisaita ihmisiä, jotka ovat selvinneet. 

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Loppuelämäksi





Saisiko edes hetkeksi vielä... toisenlaista. Huolettomuutta, iloa, uskoa hyvään.

Asian ydin on siinä, että ELÄMÄ ON TÄSSÄ. En koskaan enää saa katsella elämää huolettomien, pelottomien, hyväuskoisten linssien läpi. En edes kymmenen minuutin ajan, en koskaan.




Ehkä askel on joskus kepeä, hymy herkkää, mutta pinnan alla on aina, tämä.

Ja mitä vaan voi tapahtua. Miksi ihmeessä se olisi nyt tässä, kaikki?

Kolme pientäni on kuollut, tullut minusta, elottomina, hauraina, äänettöminä. Kolme pientäni on poltettu tuhkaksi ja tuhka piilotettu kirkkomaahan. Kolme pientäni on vain muistoja, ikuisia hiljaisia, poissa. Nimiä laatassa, kuvia kansiossa, sydämiä taulussa.

Kouraisee sydäntä, henkitorvea, melkein tukehtuu joka kerran, kun sen asian näin itselleen muotoilee.

Juuri ennen kuin itku alkaa, kurkussa tuntuu kuin siellä kasvaisi jotain valtavaa. Kipu ja tärinä etenee kohti korvia, poskipäitä, silmänpohjia. Ohimoissa kirpaisee. Uloshengitys, vatsalihasten rentoutus. Ja taas mennään. Ainoa mitä voi tehdä.


Tätä on elämä. Pikkuiseni ovat kuolleet, ja sitä ei tekemättömäksi saa. Sen kanssa pitäisi voida vaan elää. Ja se elämä -  se on tätä.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Here we go again

V*tu mitä tekopirteyttä. Mitä pelleilyä, mitä leikkiä. Kenelle minä oikein kirjoitan? Kuka täällä edes kirjoittaa, en ainakaan minä - minä!? Minä en kirjoita oikeasti tuollaista paskaa.

Minulla on ihan helvetin paha olo. Olen ihan tukossa, en pysty itkemäänkään. Elän sivutiellä, esitän jotakin, petraan. Tämä on karmeaa.

Täytän hetkeni säälittävillä toimilla, teen itsestäni kiireisen. Ei kai ihminen voi koko elämäänsä pilkkoa kasviksia tai ihailla lumista metsää tai googlata matkakohteita. Kirjoittaa blogitekstejä!? Yhtä hyvin voisin kirjoittaa shakin peluusta tai erilaisista henkareista. So what!

Leijun läpi päivät. Olen robotti, odotan nukkumista, odotan aamua, jotta olisin taas kiireinen. Esitän omassa kodissanikin, en saa surra, ainakin se pitää perustella, ei saa vaivata muita. Esitän kaikkialla. Hymyilen ihmisille. Päivittelen, kuinka kallista kala on Prismassa. Juu, päivää päivää, tyhmä naapuri, ilmoja pidellyt. Ai että sellaista, niinpä, olette ostaneet uuden auton, onko se hyvä. Ja että lapsilla on oksennustauti. Ja jo kolmas korvatulehdus, no voi sentään. Ei helvetti!

Miten kuvottavaa paskaa minä olen tänne blogiinkin lapannut. En minä tällaista halua kirjoittaa! Haluaisin vain huutaa tuskaa. Tämä kirjoittaminen ei auta yhtään mitään. Mikään ei auta, kukaan ei auta. Oikeasti: ketään ei edes kiinnosta. Piste.

Ei kai kukaan vaan luule, että minulla menee hyvin?? Että olen vitsikäs, hauska, iloinen, huoleton?? 

Miten sulla menee? Haluatteko oikeasti tietää?!

Haluan vain itkeä. Itkeä, itkeä, itkeä. Muistella.

Ei mikään voi enää korjata tätä elämää, ei vaan voi.

Ja nämäkö auttaisivat


Uusi koti:

Huoneistoketju Oy Helsinki


Pienet karvaiset otukset:

Downtown gerbils


Matka viralliseen suremiskaupunkiimme:


Matka lämpöön:

 

Uusi harrastus ja yleinen kehon rääkkääminen:



Lisää lääkäreitä:

Antioksidanttiklinikka


Kirjoittaminen:

 

Vaihtoehto X: Häviä, muutu ja synny uudelleen:




Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Materiaaliset muutokset ovat helppoja ja tarjoavat ihmiselle pinnallisen identiteettiuudistuksen: uudistunut minä näkee ehkä asian toisin. En kuitenkaan osaa hemmotella itseäni vaatteilla, en kampauksilla, en edes ripsivärillä. Mutta uusi koti. Se tarjoaisi pakoa ja uuden elämän. Sikäli kun keskiluokkainen ihminen uskaltaa heittäytyä ja ottaa parisataa tonnia lisää lainaa. Valinnanvapaus pääkaupunkiseudulla maksaa aika hiton paljon. 

Pääsisi edes pois täältä. En kuulu tänne. Olen yhtäkkiä alkanut vihaamaan paikkaa, jossa olen viihtynyt oikein hyvin jo kuusi vuotta.

Myös kaksosten kuoleman jälkeen Etuovi.com oli niitä harvoja sivuja, jotka tarjosivat meille jotakin muuta ajateltavaa. Ja toki matkasivut ja koirasivut.

Onkin sangen kurjaa, että edes näin pohjalla ihmiselle ei suoda lottovoittoa. Materiaaliset muutokset kun eivät millään käy linjassa sen seikan kanssa, että en välittäisi (emme välittäisi) tehdä enää lainkaan puuduttavia palkkatöitä.

Miten olisi kahvilanperustamisleikki? Tai joku kiva ruohokauppa? Se olisi ihanaa, downshiftaamista, mindfulnessia, integral laiffii, urbaaniesteettistä smoothii. Eiku, mentäiskö opiskelemaan jotakin, olis just yhteishaku. Joo! Hei, miehellähän on vielä opintotukikuukausiakin jemmassa. Tietysti, elettäis nuukasti. Sitten ei kyllä vois muuttaa eikä matkustaa... Mutta voitaisiin lukea tentteihin yhdessä, miten romanttista!

Matkalle. Itsensä siirtäminen toiseen paikkaan toimii aina. Viini maistuisi Champs Elyseellä varmasti eriltä. Voisi itkustaa välillä vaikka hotellin lakanoihin. Ja paistaahan siellä jo enemmän ja krookukset kukkivat. Tosin omasta pihastakin löytyi leskenlehti jo perjantaina, 14. maaliskuuta. Niin ja siis parisuhdehan nauttisi matkoista. Nauttisi, nauttisi.

Eikun nyt tiedän, elvytän vanhan harrastuksen ja aloitan yhden uuden. Olen siis  a. i. n. a  halunnut harrastaa uimahyppyjä, pääsisikö kurssille. Ja saksaa olisi kyllä syytä vihdoin alkaa petrata tai en osaa auttaa esikoista enää läksyissä. Niin ja sitten se kiipeily, se kuulemma poistaa stressiä ja elämän kireyttä. Ja mikä tää on tää suurin trendilaji tällä hetkellä, se crossfit! Jos vaan punnertaisi ja lyllertäisi tarpeeksi isoilla painoilla, ehkä tämä sydämen painokin hellittäisi.

Samaten kun energiaa ja tarmoa on niin kovin, voisi vaikka aloittaa jonkun vapaaehtoistyön. On niin paljon annettavaa ihmisenä, että miksei.

Ja kehoa on aina hyvä rääkätä, sisältä ja ulkoa. Minkä aineen voisi vielä jättää ruokavaliosta pois? Sitä paitsi vielä ehtisi hyvin kesän juoksuihinkin reenata. Jos aloittaisi tyyliin autoimmuunin hoitoruokavalio pescovegetaarisena ja 18 tuntia aerobista viikossa. Ja muuten läski palaisi! Olisi taas niin paljon parempi ihminen että huh huh.

Ja koska rahaahan on (lue yllä), aina voisi mennä uudelle lääkärille. Kuukausien jonot, kuukauden palkka valkotakkiselle, ja kiitos, näkemiin, elämä pidentyi. Tai jos aloittaisi tästä (vain $197) ohjelmasta, jolla luvataan elävä vauva kotiin. Takuita? Tieto lisää tuskaa.

Niin tai näin. Ehkä minä vain jatkan kirjoittamista. 

Vastuuvapauslauseke: Kyseinen teksti sisälsi lähes 100 prosenttia vihaisen ja katkeroituneen ihmisen sarkasmia. 

(Ihania karvaisia eläimiä saa esikoinen synttärilahjaksi, ja se kyllä kovasti äitiä ilostuttaa. Minullakin oli tuollaisia lapsena.)






sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Voi äitiraukkaa

Käy hehkuvana uinumaan
taas päivä majakan taa,
ja ilta tuutulaulullaan
myös mainingit vaiti saa.
Nuku pieni ystäväin,
aava ei pauhaa.
Me satamassa valvomme näin,
ja ilta huokuu rauhaa.

(Lunnin iltalaulu kirjassa Elias, pieni pelastuslaiva, kirjoittanut Espen Flyksen & Øyvind Rune Stålen, suomentanut Pirjo Rintakoski)


Edellisessä tekstissä kerroin, miten kolmevuotiaamme suhtautuu pikkusiskon kuolemaan. Tämän tekstin otsikkoon tiivistyy se, miten menetyksiimme suhtautuu esikoinen, joka täyttää parin kuukauden kuluttua yhdeksän vuotta.

Voi äitiraukkaa. Niin hän huokaili korvaani.

Hän odotti vauvaa niin paljon. Hän oli niin innoissaan. Hän saisi toisen pikkusisaruksen! Mutta äiti taisi odottaa vielä paljon enemmän, hän ymmärsi.

Hän kosketteli kasvavaa mahaani, jutteli pienelle. Odotti tyttöä, siitä puhuttiin useasti.

Hän oli 4-vuotias, kun kaksosemme kuolivat.

Miten se voi tapahtua taas? Neljän vuoden jälkeen.

Hän mahdollisesti uskoo, että vauvoihin ja raskauksiin liittyy normaalistikin näin paljon riskejä. Että kyseessä on kammottava asia, johon ei ehkä edes kannata ryhtyä.

Raskautta oli mahdotonta salata, koska melkein heti positiivisen testin jälkeen siirryin potemaan erittäin kovaa pahoinvointia ja makasin käytännössä koko ajan. Kuten kaksosraskaudessakin.

Vaikka esikoisen ja sateenkaaripojan ikäero on yli viisi vuotta, ovat he hyvin läheisiä. Ikinä ei isomman puolelta ollut minkäänlaista mustasukkaisuutta. Päinvastoin. Alusta asti hän kasvoi Maailman Parhaaksi Isoveljeksi. Vaikka totta kai nykyään jo otetaan kunnollakin yhteen.

 

Mutta toinen elävä pikkusisarus olisi ollut niin tärkeä.

Voi äitiraukkaa.

Hän suri minun kauttani. Silitteli, halaili, lohdutti.

Yritin parhaani mukaan selittää. Miksi en jaksa mitään, miksi kaikki on näin. Joskus en ole jaksanut, vaan olen huutanut. Käsitätkö, mä en jaksa nyt tätä, en NYT!

Ei hän temperamentilleen mitään voi. Kaksosten jälkeen olin onnellinen, kun hän taas raivosi omaan tapaansa. Sehän on hyvä merkki! Nyt hän halusi olla yhden päivän pois koulusta. Se oli jo mielestäni paljon, sillä hän on niin säntillinen. Perfektionisti, hyvässä ja pahassa. 

Joskus hän selittää muille puolestani. Jos pikkuveli kysyy jotakin tyhmää, hän vastaa puolestani.

Kun pikkuveli kysyy, milloin tulee uusi vauva, en ehdi edes vastata, kun esikoinen sanoo jo kovaa ja pontevasti: Ei tule. Ei ainakaan toooodella pitkään aikaan. Nyt syö sitä ruokaa!

Hän suojelee minua, omalla tavallaan. Vaikka enhän minä tietenkään sateenkaaripojan kyselyistä rikki mene. 

Kun menetin äitini ala-asteikäisenä, en saanut mitään apua. Nyt kun esikoinen menetti syntymättömän hyvin pikkuisen siskon, tarjottiin hänelle koulun kautta heti psykologin ja koulukuraattorin apua. Joku asia on muuttunut hyvään ja inhimilliseen suuntaan! Mutta ei ainakaan vielä ole ollut tarpeen, tuskin tuleekaan.

Hän voi hyvin. Loistavasti. Viihtyy ja pärjää koulussa, harrastuksissa, kaikessa. Keskustelee kanssani, tarvitsee haleja ja läheisyyttä. Voisitko, äiti, olla siinä hetken?

Mutta onhan hän alkanut nukahtaa yövalon kanssa. Aluksi se vain "unohtui" lukemisen jälkeen. Nyt sitä on jo pyydetty. Ettei tulisi painajaisia.

---

Voi miten ihana lapsi minulla on.





lauantai 15. maaliskuuta 2014

Missä Tiiti-vauva oikein on?

Ja jonakin iltana roosan ja mystisen sinisen sävyt
peittävät kaiken
ja välillämme
välähtää - hidas
hyvästeistä raskas nyyhkäys.

On enkelin vuoro käydä ovenraosta sisään.
       Uskollisesti ja iloisesti
se tekee työnsä ja kutsuu
       uuteen elämään
hapettuneet peilit ja sammuneet liekit.

(Charles Baudelaire, osa runosta Rakastavaisten kuolema, suomennos Antti Nylén)

Un soir fait de rose et de bleu mystique,
Nous échangerons un éclair unique,
Comme un long sanglot, tout chargé d'adieux ;

Et plus tard un Ange, entrouvrant les portes,
Viendra ranimer, fidèle et joyeux,
Les miroirs ternis et les flammes mortes.  


 


Sateenkaaripoika kysyy usein, missä Tiiti-vauva oikein on. Tietää kyllä, että hän on kuollut. Ja että hän on taivaassa. Ja että hän ei tule takaisin.

Mutta onhan sitä vaikea uskoa. Yhtenä päivänä hän toi nosturin minulle ja ehdotti, että vauva nostettaisiin taivaasta pois. 

Myyrä-kirjassahan Myyrä kuljettaa vihreän kiven taivaalle tähdeksi. Sinne siis ehkä voi päästä.

On siinä riskinsä, että väittää kuolleiden oleskelevan taivaassa. Sateenkaaripoika kun tietää hyvin, että sinne pääsee paljon ääntä nopeammilla raketeilla tuossa tuokiossa. Ja ihan tavallisella lentokoneellakin, jos ei vauva ole liian korkealla.

En lopulta ole jaksanut välittää, sanonko lapselle tarpeeksi korrektisti. Eikö taivas ole jo siinä epäkorrektiuden rajoilla. Ehkä pitäisi vain sanoa, etten tiedä. Nykyään on monenlaisia ohjeistuksia siitä, miten minkäkin ikäiselle lapselle saa sanoa. Ettei tule traumoja tai turhia pelkoja tai uskontopropagandaa viattomaan lapseen. Olenko kamala äiti siis, kun yhtäältä puhun karuja tosiasioita, toisaalta lohdutan itseäni tuputtamalla uskonnollisia utopioitani? 

Joutuvathan nuo lapsikullat näkemään meidän itkutkin, alakulot, surut ja pelot, välillä pelottavat, välillä irrationaaliset. Ymmärtämään, omalla tavallaan, selittämään.

Ja usein he ymmärtävätkin paljon paremmin kuin aikuiset. Aikuiset, jotka mieluiten puhuisivat ihmeellisillä metaforilla kuolemasta. Jotka eivät kestä kuulla Totuutta. Eivät kestä nähdä edes savua. Kiertelevät ja kaartelevat. Ja sellaisetkin aikuiset, jotka eivät varmasti usko mihinkään taivaaseen, väittävät minulle sellaisen olevan olemassa. Miksi?

Luin muuten muutama päivä sitten naisesta, joka oli harras katolilainen. Kun hänen syntymätön vauvansa kuoli, hänen uskonsa hiipui. Kokonaan. Hän epäili, kyseenalaisti, ja erosi koko uskosta. Mutta ei ehkä kuitenkaan siksi, että hänen pettymyksensä Jumalaan olisi ollut niin lopullista. Vaan siksi, että seurakunnan Suuret eivät reagoineet, kuten hän olisi toivonut.

Uskontohan elää kuolemasta. Miksi se siis todellisuudessa on usein niin hiljaa sen edessä? Niin kovin keinotekoisesti, ulkoa opetellusti.


Takaisin 3-vuotiaaseen. Hänkin tietää. Ja silti. Taas muutama päivä sitten, toiveikkaana: Äiti, milloin Tiiti-vauva oikein syntyy? 

Ei hän synny, hän on kuollut. 

Niin. Mutta ehkä Tiiti-vauva voisi tuoda toisen vauvan sitten tilalle!

---

Voi miten ihana lapsi minulla on. 

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Gretel vinolenta



Olemme miehen kanssa melko koomisia tässä viikonlopun kaipuussamme. Etenkin hänellä, töitä paahtavana, viikkomasennus on nykyään aika merkittävää. Mutta voi perjantaita! Jo aamulla se alkaa, hymy nousta poskipäihin. Hassutteluja, päättömiä meidän juttuja. Ihan teinisoopaa, meiltä vanhoilta, väsyneiltä, surullisilta.

Illalla alkavat soittolistat. Vuorotellen tehdään. The biisejä. Ei suinkaan ainoastaan surullisia, myös iloisia, villejä, muistatko tän, vitsi, vuosi oli ehkä 1994! Parasta on kuunnella, mitä toinen on valinnut.

Syödään hyvää ruokaa. Koti on siivottu (jos on jaksettu). Ehkä tuoreita kukkia, kynttilöitä. Viikonloppu! 

Ja kun lapset ovat nukkumassa, viiniä. Voi että se onkin hyvää. Välillä ihan repäisty ja ostettu kalliimpaakin.

On ihana puhua. On ihana saada edes hetkiseksi kevyt olo. 

Ei me yleensä kovin kauan jakseta, nukkuakin pitää. Mutta aamulla on hyvä olo. Koko lauantai vielä edessä. Mitä tänään tehtäisiin? Voidaan tehdä vaikka mitä!

Johan siitä ennenkin kerroin. Todellakin tykkään.

Joka tapauksessa, hyvää viikonloppua kaikille.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Näkymätön savu


Suomen krematorioissa tehdään ns. kaksoispoltto. Siis että savukin poltetaan. Jotta näkyvää savua ei syntyisi. Krematorion savupiipusta näkyy tulevan ei mitään. Näkymätön, hajuton, mauton savu.

Mutta kun aurinko paistaa piipun takaa - mies sen huomasi - voi katsoa maahan. Asfaltille heijastuu savun varjo. Jatkuva, liikkuva, etenevä, ruumiin viimeinen varjo. Otimme siitä kuvankin, mutta se ei oikein onnistunut. Siispä tässä vain ovi.

Tuhkaksi, savuun, hiljaiseen.
Vain varjoissa maan,
näkymättömästi taivaisiin. 
Äiti piirtää värit ja siivet
kylmään betoniin.
Tähtien tanssiin käy.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Rodium, osmium, iridium, kulta, platina





Vaikka lähtisit, et sinä katoa,
ei aurinko ole pöydälle unohtunutta mandariinia kauempana, 
eikä se kynä, joka on nimeesi takertunut
               liikahda jalustaltaan.
Minä olen muuttunut lapseksi taas,
olen pudottanut sokeuteni kuin liinan ikkunasta
ja nähnyt, että se ei putoa,
että maailmankaikkeus ei laajene,
että tähtien välillä ei ole etäisyyttä,
että elävät eivät ole sen lähempänä kuin kuolleetkaan,
että maapallo ei ole pyöreä
               ja että kaikki on
yhdessä pisteessä: siinä missä hiili muuttuu 
timantiksi, kärsimys sanaksi.

(Tomi Kontio, kokoelma Runot 1993-2011, Kuviot tähdistä, kengät maailmasta)


Kuvassa on esikoisen ekaluokalla äitienpäivälahjaksi tekemä Onnenlintu.

Meidän perhe sai eilen iloisia uutisia. Juurikin kyseiseen esikoiseen liittyen. On ihanaa saada välillä Hyviä Uutisia! Suurimmista suurten asioiden - elämän, kuoleman - rinnalla toki pieniä uutisia, mutta yhden ihmiselon ja arjen taholla yhtä kaikki suuria. Leijuin ilossa, onnessa ja toiveikkuudessa iltaan asti. Kunnes taas iskenyt flunssa kaatoi sänkyyn. (ja mitämitä, eikö suurten surujen jälkeen saisi mennä halki ilosta pienempienkin ilojen tähden?)


Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan,

ja sinä annat hänelle nimen.
Sinä tulet ja synnytät, sinä annat,
sinä rakastat, tulet ja menet.

Sinä annat hänelle nimen.
Sinä sanot puuroa puuroksi, nenää nenuksi.
Sinä järjestät hänen unensa sanoiksi,
että hän uneksisi ja rakastaisi niin kuin kirjoitettu on.


(Tomi Kontio, kokoelma Runot 1993-2011, Kuviot tähdistä, kengät maailmasta)


Tänäänkin paistaa jumalainen aurinko. Valo, sokeuttava, ihana, viheliäinenkin! Olen liian sairas edes siristämään katsettani ikkunasta ulos, saati nauttimaan kokonaisvaltaisemmin. Sen sijaan olen lukenut liiaksi runoja. Lounaalla palauttelin mieleeni alkuaineita esikoisen hienosta alkuainekirjasta. 


Ei dysprosiumkaan (Dy, 66) ole täysin vailla hyödyllistä käyttöä. Se on vähäinen ainesosa terbiumin yhteydessä mainitussa terfenol-metalliseoksessa. Mutta jos yritetään luetella tosi mielenkiintoisia käyttötarkoituksia dysprosiumille, aine on nimensä mukainen: nimi tulee kreikan sanasta dysprositos, vaikeasti löydettävä. (Theodore Gray, Kiehtovat alkuaineet)


Platina, kaikkein arvokkain aine. Kuva: wikipedia.



maanantai 10. maaliskuuta 2014

Minä, mies, me ja ne muut



Miehen on ollut aina helpompi kestää muita ihmisiä ja heidän vääriä ja "vääriä" sanojaan kuin minun. Hänen on ylipäätänsä helpompi kohdata maailma kuin minun. Hän on rauhallinen ja diplomaattinen. Vaikka minäkin saatan yleisesti olla, en lapsiini liittyen ole koskaan.

Kun minä haluaisin julistaa tapahtunutta - siis kuvaannollisesti, en minä (kai) oikeasti julista kuin täällä - mies haluaa vaieta. Ei saa näyttää, ei kertoa, ollaan vaan hyshys. Jos ihmiset eivät kysy mitään, se on hänestä hyvä asia, kun taas minusta se on pahinta mahdollista. Hän ymmärtää tökeröitä sanomisia, selittää ne parhain päin, minulle ja itselleen. Minä en. Jään niihin loukkuun enkä meinaa päästä eteenpäin. Minä vellon, hän ei. Ja kun hän toimii eri tavalla kuin minä, minä loukkaannun. Se, että hän ei halua ihmisten kuulevan, viestii minulle sitä, että asia pitää pyyhkiä jotenkin pois. Ja siihen en pysty enkä sitä halua.

Reaktioni on joko maat avaava surkeus ja lohduttomuus, suru, yksinäisyys, olen tässä yksin -tunne, tai sitten raivostuminen, viha, miten te ette voi kä-sit-tää -tunne.

Kaksosten kuoleman jälkeen aloin vihata keinotekoisuutta, epäaitoutta, konventionaalisia kirvesvartta-ihmissuhteita ym. vieläkin enemmän kuin olen tavallisesti tehnyt. En ymmärrä, miksi minun pitäisi ylläpitää ihmissuhteita, joissa minua ei oteta huomioon sellaisena - lapseni menettäneenä - kuin olen. Miksi minun pitäisi jakaa mitään ihmisten kanssa, jotka eivät osaa sanoa mitään minun tärkeimmistä asioistani.

Olen huomionhakuinen enkelivauva-tyyppi

Mies taas kykenee helposti toimimaan "ihan kuin ennenkin". Tai helposti ja helposti, mutta siltähän se ulkopuolisesta vaikuttaa. En voi käsittää, miten voi puhua niin tyhjänpäiväisiä, niin turhia, niin järjettömän mitättömiä asioita tällaisen jälkeen!

Toisaalta hän on kärkäs huomauttamaan, että hänen on pakko. Miten hän voisi mennä töihin, tekemään tärkeitä asioita, olemaan ihmisten kanssa, jos hän ei toimisi niin. Tai miksi ihmeessä hänen pitäisi sellaisille ihmisille, joiden kanssa ei halua jakaa mitään, kertoa elämänsä vaikeimmista asioista. 
 
En minäkään tarkoita, että AINA pitäisi surra ja vaikertaa, en todellakaan. Tai että edellyttäisin, että vaikka kahden vuoden jälkeenkin jokainen minut kohtaava muistaisi taas kysyä jotakin aiheesta. En, en todellakaan, sehän olisi järjetöntä. Tarkoitan lähinnä ns. ensikontakteja, uusia ihmisiä, ihmisiä, joiden kanssa ei olla aiheesta vielä puhuttu, näitä suremiselle varattuja aikoja jne.

Otimme todella kovasti yhteen poikien kuoleman jälkeen. Tämä konflikti - joka pohjaa sekä erilaiseen temperamenttiin ja elämäntyyliin että suremisen tapaan - oli ehkä yksi vaikeimpia.

Nyt tytön jälkeenkin se on joskus nostanut päätään, mutta ei mainittavasti. Paitsi että olemme oppineet ymmärtämään toisen tapaa, ei varsinaisia tilanteita, joissa ko. konflikti voisi kärjistyä, ole edes juuri ollut. Koska en tee mitään, en käy juuri missään, en kohtaa ketään.


Kuulostaa aika karmealta, että tätäkin voi oppia. Mutta niin se on. En tarkoita, että kun yhdestä kerrasta selvisi, toinen olisi helpompaa, vaan että näin se vaan menee. Kuten olen moneen kertaan sanonutkin, nyt on vaikeampaa, ehdottomasti vaikeampaa. Selviämisestä en ole siis oppinut mitään, ainoastaan siitä, miten pidetään harmonia parisuhteessa.

Kun ajoimme sairaalasta kotiin, pikkuinen yhä kuolleena masussani, sovimme, että yritämme välttää riitelyä seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana. Että yritämme muistaa ja ymmärtää, toisiamme. Kaiken sen mustan ja paskan keskellä.

Nimittäin paskaahan se on. Surukorteissa ja -kirjoissa ja standardisissa esityksissä suru näyttäytyy orvokkien ja ruusujen kautta, värssyjen ja haikeuden, enkelipatsaiden ja pilviverhojen, auringonsäteiden, lintujen ja tähtien. Mutta kyllä ainakin oma suruni on paljon pelkkää mustaa, toivottomuutta, uskomatonta ryömimistä, likaa, roskaa, kuonaa. Pahaa, joka ei jalosta, ei millin vertaa, mutta riistää kaiken pehmeän ja kauniin. 

Uskon, että miehen kaiken kaikkiaan on ehkä vaikeaa ymmärtää se viha ja katkeruus, mikä naiselle on niin läheistä. Nainen on kantanut lasta, tuntenut tämän, ollut raskaana (itselläni siunattu tila on yleisesti hirveää aikaa), aistinut joka solullaan elämän, josta on vastuussa. Ja sitten se loppuu. Jo pelkästään tämä - ilman sitä ääretöntä tuskaa, joka nousee pienen elämän loppumisesta aivan liian varhain - olisi riittävästi. Paljon pienemmätkin asiat voivat suistaa ihmisiä kuin äidin ja vauvan symbioosin päättyminen. Puhumattakaan, jos ruumis ei toivukaan. Ja ikuinen tyhjä paikka seuraa koko elämän, vain sydämeen ja pieniin muistoihin tallennettu. 

Naisen tuska on myös ruumiillista, koska hänen vartalonsa on ainoa, joka on todistanut kyseistä pientä elämää. Ei ole pinnallista surra vartalollaan. Raskaus on suuri rasitus ruumiille jo onnistuessaan - mitä se on silloin, kun lopputulos päätyykin tuhkaksi?

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hetken tie on kevyt

Kun unessasi pikkusisko
Kuupurrellasi purjehdit
Ja aamutähti otsalla
Astelet yön laitoja
--
Ikuisuus, yksi huokaus vain.
Yksi yö kuin koko elämä.
Tuoksussasi keväät tuhannet.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan.
Ei mikään meitä erota
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea. 

(alkuperäinen Tehosekoitin)


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Missä muruseni on

Tuuli tuule sinne missä muruseni on 
Leiki hetki hänen hiuksillaan 
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin 
Kerro, häntä ootan yhä vaan


perjantai 7. maaliskuuta 2014

Aurinko lohduttaa suremaan

Aurinko on taas tullut pilviverhon takaa. Ei se iloa tuo, mutta tuo paremman surun. Antaa lohtua surra.

On ollut jo kokonaisia päiviäkin, etten itke. Se on hyvin ahdistavaa. Minulla on helpompaa, kun itken. Kun ote irtoaa, tilalle tulee ahdistus, pelko, puuduttava haikeus, repivä ikävä.

Saan itkun toki helposti aikaan, jos haluan. Muutama sekunti ja kyyneleet valuvat. Ja tietysti niin tapahtuu usein, kun ei haluaisi. Kaupassa, päiväkodilla, vieraan ihmisen seurassa.

Kevät on myös usein irvokas. Se paljastaa peittojen - lumisten ja kankaisten - alta, mitä on kätketty. Ihmisen kasvot, ilmeet, juonteet, silmäpussit, vartalot. Aurinko näyttää lian, rasvan ja pölyn. Miten olette eläneet? Millainen talvi oli - oletteko valmiita kesään, helteen iloon, huolettomaan eloon...?




Emme. 



Meillä piti olla pieni vauva. Oi, ajatelkaa. Pikkuinen tuhisija, jolle olisin pukenut kauneimmat mekot ja hellehatut. Hän olisi mönkinyt iloisella peitolla kukallinen vaippa päällään ja hymyillyt meille. Olisin kuljettanut hänet rattaissa meren rantaan katsomaan laivoja, olisimme menneet leikkipuistoon ihmettelemään hurjia isoveljiä, ja lähimetsään hyppimään kantorepussa mättäältä toiselle. Olisimme kuunnelleet lintujen laulua, katselleet pihassa oravia ja sisiliskoja, ihmetelleet perhosen keveyttä ja sateenkaaren muotoa. Olisin vienyt kaikkialle, suukotellut märäksi, rakastanut puhki, äidin oma pieni ihana tyttö. Isi olisi ollut maailman ylpein isi ja rakastanut sinua niin niin niin paljon. Hän olisi laulanut ja tanssinut kanssasi latinalaisia rytmejä; samoja, jotka auttoivat sateenkaaripojan mahakipuun. Olisimme soittaneet sinulle musiikkia, kaikkia maailman hienoimpia lauluja ja kertoneet maailmasta, lukeneet kirjoja ja runoilleet. Kutittaneet masuasi ja pieniä varpaitasi. Olisit saanut nukkua meidän keskellä, olisit saanut ihan mitä vain.

Äidillä on niin kova ikävä kaikkia minun rakkaita pieniä enkeleitäni. Äiti rakastaa teitä aina.



torstai 6. maaliskuuta 2014

Enkelivauva-tyypit



"Voi kuulostaa julmalta ja sydämettömältä, mutta mun on vaikea ymmärtää, miten voi surra asiaa, jota ei ole koskaan tuntenut. Käytännössä kohtuun kuollut ihminen, ei edes ole ihminen samalla verrattuna puolivuotiaaseen.

Minusta nämä enkelivauva-tyypit on melko huomionhakuista porukkaa."

Nimimerkki Västis HS:n keskustelussa

Viha, katkeruus, viha



Voi hellanlettas, tiedättekö, päihdeäidit saa lapsia. Neljäkin. Niin, yksi otetaan huostaan, toinen ehkä on vakavasti sairas, kolmas otetaan taas huostaan, mutta neljäs on ihqu. Mä niinku kasvoin äidiks. Tai jotain.

Voi symppis. Susanna Huovinen ei vaan pysty päättämään, että päihdeäidit pitäisi laittaa pakkohoitoon. Ei vaan pysty. Kato kun. Ihmisoikeudet. Itsemääräämisoikeus. Koskemattomuus. Integriteetti. Eikä oo resursseja ja sotekin polkee.

Pakotin eilen itseni kaupunkiin. Kävin kirjastossa. Kävin ostamassa uuden höyrystinosan puhki palaneen tilalle. Syömässä. Steissin edessä oli oikein iso lauma niitä. Mahat pystyssä, aivot sumussa, nortti suussa.

Ihmisoikeudet. Itsemääräämisoikeus.

Entäs naisten oikeudet? No, ne ne vasta onkin. Naisen itsemääräämisoikeus ruumiiseensa. Se on abortti ihmisoikeuskielellä. Suomessa 92 prosenttia aborteista tehdään sosiaalisista syistä. Kun mukaan lisätään ikään ja lasten lukumäärään liittyvät perusteet, prosenttiosuus on 97.

Toisella puolella. Lisääntymisoikeus. Amnesty kuului olleen tänään huolissaan lisääntymisoikeudesta. Ihmisoikeudet. Oikeus lisääntyä, oikeus onnistua lisääntymään.



***

Minulla on oikeus. Se olisi kohtuus. Tämä on totuus. Miksi siis kusee

***

 


Etääntynyt

Gretelin tärkein lohdutuslaulu - ja muutenkin. Jo vuodesta 1991. My life song. 

(miksi parhaat pitäisi vaihtaa?)
 





When I find out all the reasons
Maybe I'll find another way
Find another day
With all the changing seasons of my life
Maybe I'll get it right next time

And now that you've been broken down
Got your head out of the clouds
You're back down on the ground
And you don't talk so loud
And you don't walk so proud
Any more, and what for

Well I jumped into the river
Too many times to make it home
I'm out here on my own, and drifting all alone
If it doesn't show give it time
To read between the lines

'Cause I see the storm getting closer
And the waves they get so high
Seems everything we've ever known's here
Why must it drift away and die

I'll never find anyone to replace you
Guess I'll have to make it through, this time - oh this time
Without you
I knew the storm was getting closer
And all my friends said I was high
But everything we've ever known's here
I never wanted it to die

HS: Selittämätön kohtukuolema vei perheeltä kaksi vauvaa vuoden aikana

Tänään Hesarin Torstaissa juttu kohtukuolemasta, joka osui samaan perheeseen kahdesti. Liitän tähän alle.

--

Selittämätön kohtukuolema vei perheeltä kaksi vauvaa vuoden aikana

Annakaisa Mänttäri

Laura ja Tero Mäkelän tytär kuoli kohtuun kuukautta ennen laskettua aikaa. Silloin kukaan ei olisi uskonut, että perhe joutuu kokemaan saman vielä uudelleen.

"Kuulkaas rouva. Tämä lapsi on nyt kuollut."
Ultraäänitutkimuksen tehnyt ylilääkäri näytti vakavalta. Laura Korkonen-Mäkelä makasi tutkittavana Seinäjoen keskussairaalan synnytysvastaanotossa eikä voinut ymmärtää lääkärin sanoja. Miten vauva voi olla kuollut, vaikka sen piti juuri syntyä?
Laura oli kuullut lapsensa sydänäänet saman päivän aamuna neuvolassa. Silloin kaikki oli vielä kunnossa. Supistuksia tuli, mutta niistä ei tarvinnut olla huolissaan, sillä laskettuun aikaan oli enää kuukausi, ja vauva oli valmis syntymään. Siksi Laura ja hänen miehensä Tero Mäkelä olivat vain innoissaan, kun supistukset päivän mittaan tihenivät.
Lopulta Laurasta tuntui, ettei edellinen supistus ehtinyt vielä loppua kun uusi jo alkoi. Kipu oli kauhea, ja he lähtivät sairaalaan. Kaksivuotias Artturi jäi mumman kanssa kotiin odottamaan pikkusiskon syntymää.
Tero katsoi lääkäriä ja ajatteli, että tämä puhuu omiaan. Kumpikaan heistä ei ollut koskaan kuullut, että vauva voisi noin vain kuolla kohtuun. Lääkäri selitti, että vauvalle happea kuljettava istukka oli lähes irti, ja vauva oli siksi kuollut hapenpuutteeseen.
Sitä, miksi istukka oli irronnut, lääkäri ei tiennyt. Laura ei tupakoinut, hän ei ollut kaatunut tai muuten kolhinut itseään, eikä hänen verenpaineensa ollut tavallista korkeampi. Näin vain oli käynyt.
Laurasta tuntui järkyttävältä, että kuollut lapsi piti synnyttää normaalisti. Hän sai vahvan kipulääkityksen, eikä synnytys lopulta ollut vaikea. Vaikeaa sen sijaan oli käsittää, että pesty ja kapaloitu tytär hänen sylissään ei ollutkaan unessa vaan kuollut, lopullisesti poissa.
Tero kiirehti sairaalasta kotiin ja kantoi valmiiksi pedatun pinnasängyn vintille. Hän ajatteli, ettei Laura kestäisi nähdä tyhjää sänkyä kotiin palatessaan. Sen jälkeen Tero lähti juoksemaan ja juoksi niin pitkään, että oksensi. Se helpotti hänen oloaan.
Laura soitti jo sairaalasta Artturin päiväkotiin ja kertoi, että poika jatkaa sittenkin hoidossa. Kun Laura pääsi sairaalasta, hän käveli suoraan hautaustoimistoon ja alkoi järjestää asioita.
Artturille Laura ja Tero kertoivat, että pikkusisko menikin suoraan taivaaseen, eikä siksi tullutkaan kotiin. Kun isä oli töissä ja äiti vain itki, Artturi sanoi ottavansa tikapuut ja hakevansa vauvan taivaasta kotiin, ettei äiti enää olisi niin surullinen.
Hautajaisissa lapsen siunasi pappi, jota Laura ja Tero olivat ajatelleet kastepapiksi. Saattoväki veisasi virret, joita yleensä lauletaan ristiäisissä: Ystävä sä lapsien ja Jumalan kämmenellä. Kun arkku laskettiin hautaan, Laurasta tuntui kuin hänen sydämensä olisi revitty irti rinnasta ja upotettu arkun mukana maahan. Oli vaikea hengittää.
Jo hautajaisten aikoihin oli selvää, että Laura ja Tero haluavat nopeasti uuden vauvan. Kaksi kuukautta tytön kuoleman jälkeen Laura oli jälleen raskaana.
Laura ja Tero eivät pelänneet uuden vauvan puolesta. Lääkärit ja hoitajat sanoivat heti, ettei salama iske kahta kertaa samaan puuhun. Heidän olisi todennäköisempää voittaa lotossa kuin kokea sama uudelleen. Raskautta seurattiin silti tavallista tiiviimmin. Laura ja Tero olivat tyytyväisiä, kun kuulivat, että tälläkin kertaa heille oli tulossa tyttö.
Heinäkuun puolivälissä laskettuun aikaan oli enää muutama viikko. Laura lähti äitinsä kanssa päiväksi Vaasan asuntomessuille. Messutaloja kierrellessään hän tunsi, kuinka supistukset pikkuhiljaa alkoivat. Laura tajusi, että raskaus oli päivälleen samassa vaiheessa, jossa edellinen vauva oli kuollut.
Kaiken surun jälkeen Laurasta tuntui ihanalta päästä synnyttämään uusi, elävä vauva. Hän palasi asuntomessuilta kotiin ja rupesi lukemaan Dumbon junamatkaa iltasaduksi Artturille. Supistukset voimistuivat, muuttuivat yhä kivuliaammiksi.
Laura muisti lääkärin ohjeet, että sairaalaan on lähdettävä heti, kun supistukset voimistuvat. Iltasatu jäi kesken, ja Laura hoputti Artturin vaihtamaan yöpuvusta takaisin päivävaatteisiin.
Ennen kuin he ehtivät autolle, Laura huomasi, ettei supistusten väliin jäänyt enää lainkaan taukoa. Tuntui aivan samalta kuin edellisellä kerralla, ja se sai Lauran paniikin valtaan. Poika mukanaan Laura ja Tero lähtivät ajamaan sairaalaan.
Ultraäänitutkimuksessa selvisi, että istukka oli irronnut kokonaan. Laura nukutettiin, ja hänelle tehtiin hätäsektio. Leikkauksen jälkeen lääkäri yritti 50 minuutin ajan elvyttää lasta, mutta siitä ei ollut enää apua. Laura ja Tero olivat menettäneet toisenkin vauvan.
Kun Laura yöllä heräsi nukutuksesta, hän ei vielä tiennyt, kuinka vauvalle oli käynyt. Hoitajat eivät vastanneet Lauran kysymyksiin vaan sanoivat, että piti odottaa lääkäriä. Sitten Tero tuli huoneeseen yhdessä lääkärin kanssa. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Laura näki Teron kasvoista, että lapsi oli kuollut.
Teron ja lääkärin mukaan lähtenyt sairaalapappi ei kyennytkään kohtaamaan Lauraa vaan jäi oven ulkopuolelle käytävään. Edes pappi ei tiennyt mitä sanoa äidille, joka oli joutunut kaksi kertaa kokemaan saman painajaisen.
Kaikki se viha, katkeruus ja raivo, joilta Laura oli ensimmäisellä kerralla välttynyt, vyöryi nyt hänen päälleen.
"En halunnut enää puhua kenellekään. En halunnut enää edes nähdä ketään."
Oli silti eräs, jonka Laura ehdottomasti halusi nähdä. Hoitaja työnsi hänen sänkynsä sairaalan kylmiöön, jonne vauva oli jo viety. Tilanne oli kovin toisenlainen kuin edellisellä kerralla. Nyt ei ollut enää lämmintä vastasyntynyttä, jota äiti ja isä pystyivät pitämään sylissään kuin nukkuvaa. Oli vain pieni, kylmä ruumis sairaalan kylmiössä.
"Nukutuksesta tokkuraisena ajattelin, että varastan jonkun toisen vauvan. Että haen vain osastolta jonkun muun lapsen ja lähden kotiin."
Tälläkään kerralla lapsesta tai istukasta ei löytynyt mitään vikaa, josta Laura ja Tero olisivat saaneet selityksen tapahtuneelle. Kolmevuotias Artturi sai jälleen kuulla vanhemmiltaan, ettei pikkusisko tullutkaan kotiin vaan lähti suoraan taivaaseen. Siskon pieneen arkkuun Artturi laittoi oman pupunsa.
Hautajaisissa veisattiin samat virret kuin ensimmäisellä kerralla. Lapsen siunasi sama pappi. Laura tunsi, että olisi itsekin valmis menemään vauvansa mukana hautaan.
Edellisvuonna hankittuun hautakiveen kaiverrettiin uusi nimi. Puolen kilometrin päässä Mäkelöiden kotoa sijaitsevalla hautausmaalla seisoo nyt kivi, jossa on kahden tyttären nimet: Lumi ja Laina. Molemmilla syntymäpäivä on sama kuin kuolinpäivä.
Kun Artturi oli neljävuotias, Laura alkoi jälleen odottaa vauvaa. Sillä kertaa he pelkäsivät niin, etteivät osanneet enää edes iloita raskaudesta.
"Olin ihan varma, että meille käy kolmannenkin kerran samalla tavalla", Tero sanoo.
Hän yritti tehdä mahdollisimman paljon töitä, jotta pysyisi kiireisenä eikä ehtisi ajatella koko raskautta. Pinnasängyn Tero oli heittänyt suutuspäissään roskalavalle: uusi ostettaisiin, jos heille joskus vielä syntyisi elävä lapsi.
Lääkärit olivat luvanneet Lauralle, että raskautta ei päästettäisi siihen samaan vaiheeseen, jossa kaksi edellistä lasta olivat kuolleet. Vauvan sydänääniä kuunneltiin kerran viikossa, lopuksi päivittäin. Vaikka aiemmille kohtukuolemille ei ollut löytynyt syytä, Laura sai varmuuden vuoksi kehotuksen pistää itseensä verenohennuslääkettä.
Kun raskaus oli kestänyt kaksi päivää vaille saman verran kuin kaksi edellistä, synnytys käynnistettiin. Lääkäri oli paikalla alusta loppuun, ja leikkaussali oli valmiina seinän takana.
Tero ei voinut tulla lähellekään Lauraa. Hän istui synnytyssalin nurkassa ja pelkäsi niin, että vapisi.
"En ole koskaan pelännyt niin paljon. Nyrkkeilykehään mennessä pelottaa, mutta se on erilaista pelkoa. Nyt tunsin, etten voi tehdä asian hyväksi mitään."
Sitten Oliver syntyi, elävänä ja terveenä. Hänen itkunsa kuulosti Laurasta ja Terosta niin ihanalta, että se sai heidätkin itkemään. Oliver joutui pienen kokonsa vuoksi kahdeksi viikoksi tehohoitoon, mutta hänen vanhempiaan se ei surettanut lainkaan. He olivat saaneet elävän lapsen, eikä millään muulla ollut merkitystä sen rinnalla.
Synnyttäneiden osastolla Lauran huonekaverina oli nainen, jonka vauva oli joutunut tehohoitoon samasta syystä kuin Oliver. Nainen itki ja suri tilannetta, mutta verhon toisella puolella Laura ajatteli omaa vauvaansa ja hymyili onnellisena.
Laura ja Tero saivat kertoa Artturille, että tällä kertaa vauva tulee kotiin. Se oli isoveljestä ihmeellistä.
"Onneksi tämä vauva ei kuollut", Artturi sanoi joka päivä vielä viikkoja pikkuveljen syntymän jälkeen.



 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kuolleen lapsen vakuutus LähiTapiolassa maksaa 80 euroa



































---

Edit. Sain tänään, torstaina 6.3., viestin, jossa paitsi otetaan osaa, myös kerrotaan, että lasku on mitätöity. Thanks!

Edit 2. Sain uudelleen, maaliskuun lopussa, jälleen viestin, jossa pahoitellaan ja kerrotaan, että tietenkään ei tarvitse maksaa mitään. 

maanantai 3. maaliskuuta 2014

40 päivää

Ei tästä tule yhtään mitään. Ei vaan tule.

En ole ikinä ollut tässä jamassa. Maailma on täysin vieras, en saa mistään kiinni, mikään ei näytä tutulta. Olen irrallaan, leijun jossakin toisaalla. Emme synkronoi.

Mitä meille kuuluu?

Lapset voivat hyvin. Ihan yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Heidän kanssaan koen oikeastaan ainoat hyvät hetket. Toki pinna on usein aivan järjettömän lyhyt ja olen tikittävä äiti-pommi, mutta silti. Helpommin menee kuin olisin voinut kuvitella. Ihania ihania lapsia.

Minä? En tiedä. En osaa vastata edes, kun joku kysyy. Ei riitä mitta-asteikko. "Huonosti." "Ihan saatanan perkeleen huonosti." XXXXXXX.

Jos muru olisi elänyt ne kriittiset pari lisäviikkoa, saisin olla nyt edes äitiyslomalla. Edes. Saisin edes olla. Nyt en saa olla. Olen silti, mutta eihän se sovi. Velloa, älä nyt viitsi velloa! Yrittäisit tehdä jotakin! Mitäkö jotakin, töitäkö kenties? Työni on 99 prosenttisesti PÄÄN käyttöä. Minun pääni on täydessä käytössä. Nimittäin surun, tuskan, ahdistuksen, itkun, porun, kauhun käytössä. Koko ajan, yötä päivää. En todellakaan kykene tekemään töitä, en pysty edes ajattelemaan mitään tähän asiaan liittymätöntä. Työt eivät voisi kiinnostaa minua yhtään vähempää. Olen vakavasti miettinyt, että lopetan ne, otan hatkat, en tee enää mitään. Ottaisiko yhteiskunnan turvaverkko kiinni yhdestä luovuttaneesta? (heko heko, tiedän vastauksen)

Entä mies, miten hän voi?

En ole ikinä nähnyt häntä tuollaisena. Ei hän sure - näin kuin minä. Sen tiesinkin jo, edelliseltä kerralta. Toki se aiheuttaa ongelmia ja riitoja, mutta vähemmän kuin viimeksi, sillä nyt sen ymmärtää jotenkin. Tai siihen osaa suhtautua. Esim. pitämällä suunsa kiinni ja hakkaamalla seinää.

Mies on masentunut. Ennen kaikkea häntä väsyttää. Kaikki. Ihan kaikki. Väsyttää koko ajan.

Hän, jota pidin vahvana, vakaana, turvallisena, järkevänä, reiluna ja reippaana, on nyt heikko, epävakaa, turvaton, järjetön, epäreilu ja masentunut. Välillä tuntuu, että jopa enemmän kuin minä. Toisaalta hän käy töissä ja tuo rahaa. Jos minä aion tässä oikein kauankin velloa, on se vielä entistäkin merkittävämpää.

Eilen illalla sängyssä hän kysyi, miksi rakastan häntä. Tavallisesti osaan vastata siihen. Nyt en osannut. Vastasin 20 minuutin kuluttua, että koska rakastin häntä kaksi kuukauttakin sitten. Nyt mennään näillä muistijäljillä. Ei kai rakkautta tarvitse kestävässä parisuhteessa aina uudelleen puntaroida? Luulen, että meistä kumpikaan ei ole tällä hetkellä kamalan rakastettava. En siltikään ymmärrä, miksi minkään parisuhteen tarvitsisi kestää tällaisia kamppailuja - taas.

Mutta kyllä me kestetään.

Jos selviäminen on sitä, että ei sekoa eikä tapa itseään ja hymyilee joskus, olemme jo reippahasti selvinneet. Jokainen vastuuntuntoinen aikuinen hoitaa myös lapsensa, ei siihen vaadita erityistä selviytymistä.

Mutta jos selviytyminen on yhtään mitään muuta - tasapainoa, rauhaa, nautintoa, iloa, uskoa, toivoa - en osaa sanoa. Tuntuu niin äärettömän pahalta, niin järjettömän kamalan pahalta. Melkein koko ajan.

Tiedän, että olen hyvä äiti. Meillä on ihanaa. Lapseni ovat kaikkeni, he ovat fiksuja, ystävällisiä, ajattelevaisia, suloisia. Juttelemme asioista, vaikeistakin, nauramme, leikimme, luemme, olemme.

Mutta. Niin iso pala puuttuu. Niin kammottavan iso pala.

En minä tiedä selviänkö. En tiedä jaksanko. En oikeasti tiedä.

Nyt menen taas sängylle itkemään. Huudan tuskaa kaksikymmentä minuuttia niin kovaa ja pelkään, että tukehdun. Että se ei lopu.

Sitten huuhtelen kasvoni kylmällä vedellä, keitän kahvia ja yritän taas. Luen vaikka lehteä. Hoidan pieniä asioita. Olen tyytyväinen, kun jaksan tehdä ruokaa. Ehkä järjestää jonkun asian, vaikkapa autolaatikon tai kirjat.

Aika kuluu. Muuta ei tapahdu. Tässäkö tämä oli?