maanantai 28. huhtikuuta 2014

Terveyskertomus

Odottavan aika on pitkä. Ja niin on tämä kirjoituskin.

Ei se odotus, vaan perinatologilta saatavien tietojen odotus. Ei ole julkisella puolella aina niin kiire, joten pari viikkoa saatan joutua odottamaan. Siis kyllä - odottamaan tietoa siitä, mitä tarkoittavat kaksi virkettä obduktioraportissa (joita normilääkäri ei osannut tulkita) suhteessa kokemiini terveysongelmiin ja tulevaisuuteen. Ehkä. Mahdollisesti. Saattaapi olla. Taikka ei.

Kuten joskus aiemminkin mainitsin, tilanne on siis tämä.

Joitakin vuosia sitten aloin saada moninaisia ihmeellisiä oireita eri puolille kehoa. Välillä niitä hoidettiin jotenkin - vain sellaisenaan, ei seurauksena jostakin. Välillä kävin verikokeissa. Ei niistä mitään kovin ihmeellistä kai koskaan löytynyt. Toki yllättävä anemia kerran ihmetytti. Mutta ei mitään ihmeellisempää. Elämä jatkui. Olin hoikka, elin terveellisesti, juoksin kammottavia kilometrimääriä, elämässä oli paljon kaikkea. Välillä koin oloni hyvin sairaaksi. Urheilukaan ei imeytynyt kehoon kuten olisi kuulunut. Olin väsynyt ja saamaton. Juoksin ja liikuin lisää. Söin vähemmän ja aina vaan "terveellisemmin".

Yritimme raskautta. Ei onnistunut. Nostin vähän painoa, onnistui heti. Olin siis, hups heijaa, laihtunut kai liikaa.

Kaksoset, ooh! Heti ensimmäinen lääkäri kertoi, että identtisiä kaksosia on arvioitu sikiävän erityisen terveellisesti eläville ja hedelmällisille ihmisille. Viva la twins!

Kaksosraskauden aikana makasin vain, voin niin huonosti. Ja sitten räjähti muutenkin. Paha muuttui vielä pahemmaksi. Epäiltiin kilpirauhasta, tukka lähti, ei ehkä viikkoa ilman jotakin virusta. Mutta taaskaan en saanut kunnon tutkimuksia, vaikka kävin sekä julkisella että yksityisellä. Yleisin toteamus oli, että se vain liittyi siihen raskauteen. Kaksosraskaus on aina rankka, erityisesti monokoriaalinen kaksosraskaus on rankka, erityisesti kuolemaan päättyvä kaksosraskaus on rankka. Erityisesti elämä on rankka!

Uskoin itsekin, että tämä on vain "henkistä". On niin rankkaa, että kroppakaan ei kestä.

Heti vaan uutta matoa koukkuun, kehottivat sairaalasta.

Seuraava raskaus alkoi heti ja meni lopulta hyvin. Mitä nyt vauva oli kilon painavampi kuin edellinen, vaikka mitään sokerihäiriöitä ei (todettavasti) ole ollut. Ja olihan vauvallakin heti infektio - melkein suoraan synnytyssalista kanyyli päähän. Mutta eikös tämäkin ole aika tavallista...?

Mutta taas autoimmuunioireet lisääntyivät. Tällä kertaa sanottiin, että se johtuu väsymyksestä (allergiavauva, joka valvotti). Pian se helpottaa, sanoivat. Olin ikään kuin maailman onnellisin, mutta kroppa sanoi jotakin muuta.

Niin, eikä mitään taaskaan selvitetty, puhumattakaan että olisi hoidettu. Olen terve, todistettavasti terve, vaikka olo oli välillä kamala. Miltä tahansa seisomalta olisin voinut luetella 10 oiretta, jotka eivät ole normaaleja. Monet verikoetulokseni olivat (ja ovat) loistavia - niissä selvästi näkyvät terveelliset elintapani. Olen vuosikaudet pyrkinyt elämään niin kuin sydänterveyttä vaalivat tahot ovat käskeneet, välillä siis liiankin kurinalaisesti.

Valitettavasti sittemmin olen monista lähteistä lukenut, että nimenomaan tämä voi edesauttaa ongelmien syntymistä. Vaikka autoimmuunisairaudet johtuvat ennen muuta huonoista elintavoista (ylipaino, epäterveellinen ruoka, tupakointi jne. - lisäksi puhkeamiseen tarvitaan jotakin muutakin, kuten infektio ja usein perinnöllinen alttius), niitä tulee myös liian kurinalaisesti eläville ihmisille. Sairasta! Kuka olisi opettanut elämään oikein!

Niihin tutkimuksiin. Edes keliakiaa minulta ei aluksi saatu missään kokeissa kiinni, vaikka gluteenin yliherkkyys oli täysin selvää. Kun erehdyin syömään gluteenia, olo räjähti. Kun olin ilman, oireet helpottivat aina huomattavasti, vaikka eivät kokonaan loppuneetkaan. Arvelin silti, että olen itse erinäisillä syömiskikkailuillani aiheuttanut tämän itselleni.

Vuoden 2013 alussa hakeuduin jälleen ensin julkiselle ja sitten yksityiselle, koska fyysinen vointini oli surkea. Minusta saatiin lopulta kiinni muutakin kuin anemiaa, mutta ei edelleenkään mitään Suurta Diagnoosia - ei siis häikkää kilpirauhasessa, lisämunuaisissa, maksassa tms. Mutta selvät ongelmat mm. nenässä, suussa, päänahassa, suolessa jatkuivat, minulla oli paljon yleisoireita sekä "alati sairas"-olo, mm. jatkuvia infektioita. Sainkin kasan lääkkeitä (ilman diagnoosia!), aloitin myös luontaislääkinnän. Lisäksi aloitin erittäin tiukan ruokavaliohoidon, joka lukuisten kokemusten (ja joidenkin tutkimustenkin) valossa on toimivin (siis kyllä, lisää kurinalaisuutta). Olin jo ennestään kaikkea teollista välttelevä, vain kalaa syövä vegetaristi, joka tuntee makrot ja vitskut hyvin, joten tiukennus ei oikeastaan tuntunut juuri missään. Välillä kyllä otti päähän, että koskaan ei saa ottaa rennosti tai olla normaali, mutta kestin sen.

Olo alkoi kohentua huomattavasti. Kaikesta en päässyt edelleenkään eroon, mutta yleisesti ottaen minusta tuli Uusi Ihminen. Muun muassa erilaiset hengitysteihin ja suun limakalvoille saamani jatkuvat rakot loppuivat. Hiuksetkin alkoivat kasvaa. Yleinen "hormonikunto" oli paljon parempi - en enää tiennyt vain oloani tarkkailemalla, mikä kiertopäivä on menossa, en pelännyt pms:ää. Tuli kaikin tavoin parempi mielikin, kun huomasi, että kaikki onkin hyvin. Kaikkein turhauttavinta terveyden suhteen on, jos mitään ei löydy, mutta tietää, että kaikki ei ole kunnossa. (vrt. raskauden päättymisen suhteen kun tietää, että häikkää oli, mutta mitään ei löydy)

Samaan aikaan luin jatkuvasti tutkimuksia ja kokemuksia autoimmuunisairauksista (ja paljosta muusta) ja ymmärsin ennen muuta sen, miten hirvittävän vähän tunnettu tämä aihe vielä on. Huolimatta siitä, että kyseiset sairaudet kasvavat länsimaissa järjetöntä vauhtia ja niiden kirjo sen kun laajenee.

Samalla tuntui siis hyvältä, että oli (itse) löytänyt edes jotakin, millä saattoi oloaan helpottaa. Toisaalta pelotti kaiken epävarmuus - miksi minusta ei löydetä mitään kunnon vikaa. Kun ymmärsin, että äitini meinasi heittää veivinsä heti syntymäni jälkeen (diagnoosi addisonin tauti tuli onneksi kreivin aikaan - ja sitä myötä elinikäinen kortisonilääkitys) ja lopulta heittikin vain 12 vuotta myöhemmin, aloin manata (pitkästä aikaa) myös omia majojani...

Autoimmuunireaktiossa on siis yksinkertaisesti kyse siitä, että elimistö hyökkää itseään vastaan. Tai vaikka allergiassa sellaista ainetta vastaan, jota ei pitäisi. Ongelma voi ilmetä missä tahansa elimessä. Oleellisin sana on inflammaatio eli tulehdus. Ei sellainen tulehdus, joka tulee vaikka korviin korvatulehduksessa. Vaan hiljainen tulehdus, joka ei välttämättä oireile mitenkään. Tai sitten se on kaiken pahan takana. Ja se todentotta on paljon pahan takana - se on monien syöpien takana, sydänkohtausten takana ja monen muun asian. Inflammaatio ei ole "erillinen", se on nimenomaan mukana kaikkialla. Täysin terve solu ei ole tulehtunut. Mutta lopulta kuolemme siihen, että tulehdumme kestämättömästi. Ja tähän väliin sopii monia välimuotoja.

Esimerkiksi keliakiassa tulehduksen suolessa aikaansaa gluteeni. Keliakia ei ole pikkujuttu, kuten se usein edelleenkin esitetään. Hoitamaton ja diagnosoimaton keliakia on yhä kasvavampi ongelma. Kun suoli menee mykkyrälle, koko paketti hajoaa. Keliakia on tietysti vain yksi suolen häiriöistä - vähintään yhtä suurta huomiota saa nykyään vuotavan suolen oireyhtymä. Nykytutkimuksen valossa molemmat vaikuttavat huomattavasti raskauden onnistumiseen.

Takaisin kohentuneeseen kuntooni. Viime kesänä voin todella hyvin, paremmin kuin vuosikausiin. Edelleenkin hiukset lähtivät, mutta nehän nyt ovat vain hiukset!

Mitä sitten uskalsimme?

No, yrittää vauvaa.

Ja miksi ei olisi uskallettu! Minussahan ei ole mitään vikaa, todistettavasti! Ja nyt voin omasta mielestänikin hyvin. Miestäni pelotti. Kai hän oli liiaksi nähnyt tuskieni taivalta.

Ja lopun kai tiedämmekin. Raskaus käynnistyi melko pian. Pahoinvointi räjähti samaan luokkaan kuin kaksosraskaudessa. Kaikki muukin olossa räjähti. (ne on ne hormonit, ne hormonit!)

Ja niin tammikuisena iltana silittelimme kuollutta tytärtä... ... ... ...

Mutta muistakaa: minusta ei ole löydetty mitään vikaa!

Onko se sattumaa? Ovatko näin harvinaiset asiat sattumia?

Mitä sieltä obduktiosta löytyi? No ei mitään selittävää.

Mutta totta helvetissä sieltä löytyi krooninen desiduiitti, aktivoituneet lymfosyytit ja suuri määrä makrofageja! Inflammaatiota.

Mutta niin löytyy monilta muiltakin. Se ei itsessään selitä mitään. Kai.

Pitäisikö ylipäänsä luottaa enää mihinkään vakiinnutettuun tietoon? Onko ihme, että oloni on vähän epävarma?!

Ja minä odotan sitä perinatologin tietoa. Odotan.

Kuullakseni, että "ei, ei löydy mitään vikaa, ei ole syytä, mutta on tuo tulehdus, mutta se on lievä ja epäspesifi ja ei sen pitäisi vaikuttaa". Uutta matoa koukkuun vaan.

Niin, ja onhan se mahdollista, että mikään edellä käsittelemäni ei liity viimeisimpään(-kään) kuolemantapaukseen. Ja lääketieteellisesti näin onkin, koska mitään muuta ei ole tullut esille.

Onko se sitten niin, että toiset vain ovat epäkelpoja, vaikka tekevät mitä.

Luonnonvalintaa?

---

Edit. Olipa tylsä teksti ilman kuvia. Siispä tässä. Tällainen "terapia" on jälleen luonamme muutaman päivän <3 (kai koirienkin identiteettiä pitää suojella - siksi siis kasvoton)

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Tärkeintä elämässä

Olen viime teksteissäni ollut aika vaikea, metafyysinen, liian kaukainen ehkäpä. Yksinkertaisemmalle kielelle käännettynä se kaikki tahtoo sanoa, että olen jonkun uuden edessä. Haluan muutoksia!!

Se kuulostaa kliseiseltä. Jotenkin niin arvattavalta. Tottakai minä olen uuden edessä! Mikä muu olisi mahdollista - tässä tilanteessa. Miten voisin enää olla muuttumatta.

Kuitenkaan asia ei ole noin yksinkertainen. Tämä on nyt erilaista.

Tuntuu, että koko elämänfilosofiani on muuttumassa. Ei se, mitä milloinkin valitsemme toteutettavaksi, vaan sellainen syvällä oleva olemisen perusta, joka ennemminkin huomaamattamme ohjaa tekemisiämme, tahtomisiamme, menemisiämme. Ja suhdettamme siihen kaikkeen.

En ole vielä muuttunut. Mutta olen lähellä. Lähellä joitakin oivalluksia, jotka mahdollistavat kääntymiset ja uudelleen määrittelyt.

En voisi elää enää samalla tavalla. Se on mahdotonta. Se viha, katkeruus, kiukku, arvostelu, pelko, kaipuu, anteeksiantamattomuus (jotka juontavat paljon kauemmaksikin kuin lasteni kuolemiin), itseviha, armottomuus, tuska, joka minun eloani on liiaksi määrittänyt, on uudenlaisen punninnan edessä. En ole jalostunut, en ehkä muutu paremmaksi tai vahvistu, mutta kyllä, näen selvemmin. Ymmärrän. Annan anteeksi. Hyväksyn. Rauhoitun.

Ja hyväksyn sen, että kaikesta kiivailusta ja rakennetusta kovuudestani huolimatta suurin riski minun ja maailman välissä on se, että olen niin herkkä. Hienoa, olen herkkä! Sehän on hienoa, miksi sitä pitää yrittää piilottaa.

Ja asioita tapahtuu. En ole ansainnut niitä, olen tarpeeksi hyvä ihminen. Mutta niitä tapahtuu. Olen vihainen niistä. Mutta se ei auta.

Välillä hätkähdän, että mennäänköhän tässä nyt viimeisiä hetkiä. Olenko vihdoin sekoamassa (en ole koskaan ollut edes lähellä) tai oikeasti tippumassa kartalta. Mutta ei, suuret mullistukset vain tuntuvat siltä. Erot saattavat olla joskus hiuksenhienoja.

Minulla on vielä paljon annettavaa. Eniten lapsilleni ja miehelleni, mutta ehkä muillekin. Ehkä minun pitäisi uskaltaa näyttää, mitä tiedän ja osaan.

Ehkä jollekin psykologille tämä on vain surullisen elämän aikaansaama persoonatila. Tai vaikean lapsuuden ja perusturvattomuuden ja käsittelemättömien traumojen aiheuttama murros, joka aktivoituu uusien menetysten myötä. Samapa tuo minulle. Minulle tämä on elämäni. Joudun oikeasti välillä hokemaan itselleni, että olen hengissä, minä elän, sillä elän usein kuin olisin kuollut.

Jääkaapin ovessani on siitä asti, kun muutin pois kotoa, ollut sellainen klisee-magneetti, jossa höpötetään Jumalan antamista ymmärryksistä ja hyväksynnöistä itsensä ja elämisensä suhteen (the God granted me the serenity to accept the things...). Siinä se on aina ollut ja olisin tietysti halunnut uskoa, että uskon siihen. Vaan en ole uskonut. 

En minä jatkossakaan lupaa imeä itseeni muiden kuuluttamia totuuksia, mutta aion olla vähän myötämielisempi kaikelle pienelle ja sievälle. Jos kerran olen joka päivä vähän enemmän ymmärtävä, eikö kaiken pitäisi sitten olla vähän helpompaa? Ei ole mitään järkeä ymmärtää enemmän vain voidakseen huonommin ja huonommin.

Niin, ei tästäkään tekstistä tainnut tulla sen enemmän selvä. Olen pahoillani. Tiedän, että olisi "kivempaa" lukea konkreettista suru-ilo-kurja-tylsä-hauska-kuvausta. En nyt vain juuri kykene siihen.

Alla oleva laulu sentään on yksinkertainen. Vai onko sittenkään?


Älä hyvästele, älä mene.
Älä menetä unelmia.
Älä liukastu, älä lipeä valitsemaltasi polulta.


Muista, että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista.
Ja kauneimmista biiseistä listä, hämähäkkimiehen vihollisista.



 

Tohtori Mustekala, Hiekkamies, Moukantappaja,
Tärisyttäjä, Robottimestari ja Valomestari,
Virvantuli, Venom ja Vauhtipiru

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Il était une fois la vie...

(suom. Olipa kerran elämä)

Il était trois fois un foetus mort.
(suom. Olipa kolmesti fetus mortus)



Alan olla suorittanut muutaman kotiopintoviikon tällä alalla. Onneksi on pääsy yliopiston verkon kautta maailman parhaimpiin lääketieteen tietokantoihin ja journaaleihin. Kunpa olisin saanut perehtyä näihin ilman omakohtaisuutta...

Toiset etsivät enkelimerkkejä ja pyhiä kokemuksia, minä hihkun kun ymmärrän yhteyksiä B12-vitamiinin, gluteenin, E-MCHC:n, raskauspahoinvoinnin, autoimmuunihäiriöiden ja istukan toiminnan välillä.



Inflammatiivinen istukka (inflammatiivinen naishenkilö). Krooninen desiduiitti. Aktivoituneet lymfosyytit. Makrofagit rausk rausk. Auts, vasta-aineita. Kill them, kill them! Auts, I killed Kenny instead. (kuvituksena Olipa kerran elämä -tyylistä ajelehtimista South Park -istukassa, raivoisaa taistelua villuksissa, retikulosytoosi pam pam pam antakaa happea, happea tänne!)


Niin. En siis saanut vastauksia jälkikeskustelussa. Kaikki päälinjat kunnossa, vain lieviä ja epäspesifejä löydöksiä. Jotakin mikroskooppista ongelmaa löytyi, mutta niinhän sitä löytyisi suurimmasta osasta eloon jääneidenkin vauvojen istukoita, jos niitä alettaisiin tarkemmin tutkia. Paljon on kiinni sikiövaiheesta, paljon ihmisen tulevaisuutta määrittyy silloin (ja ennenkin). Puhumattakaan tietysti siitä, kun koko elämä määrittyy silloin.



Eilen tuntui siltä, etten kirjoita tänne blogiin pitkään aikaan. En jaksa (edes) tätä. Tänä aamuna olen taas täynnä virtaa. Eespäin, niinhän lupasin. Välillä oikeasti hämmästelen tätä reippauttani. Kukaan muu tosin ei ole tainnut sitä huomata.




Tulen todennäköisesti kirjoittelemaan täällä jatkossa enemmänkin näistä lääketieteellisistä asioista. En ole asiantuntija ja tietoni on lähes yksinomaan peräisin itseopiskellusta materiaalista ja oman elimistöni seuraamisesta. Mutta nämä ovat hyvin oleellisia asioita. Kaikkien, jotka eivät tule raskaaksi, saavat jatkuvia alkuraskauden keskenmenoja, saavat myöhäisen keskenmenon tai kohtukuoleman, pitäisi tietää. Varsinkin silloin, kun mitään syytä ei (muka) löydy.



En voisi olla selvittämättä. Haluaisin tietää kaiken.



Ja toisaalta. Aion saada vielä erävoiton tässä pelissä. Mitä ikinä se tarkoittaakin. Tärkeimpiä ei mikään tuo takaisin - ei tieto eivätkä enkelit - mutta minä elän vielä.




torstai 24. huhtikuuta 2014

Ajastettu entten tentten



Tämä on ajastettu postaus, sillä olen juuri nyt kuulemassa tuomiota naistentautien poliklinikalla.

Halusin vain tallettaa tänne sen hetken, kun en vielä tiennyt. Että se on täällä vastassa ensimmäisenä, kun tulen.

Eespäin, tiellä ihmiselämän. Suhtaudun tähän kuin johonkin toiseen. Kommentoin: no, miten kävi?

Eelinkeelin klot
viipula vaapula vot
eskonsaun pium paum
nyt minä lähdin tästä pelistä
pois


keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Häivähdyksiä siitä mitä tiedän



Täytyy ponnistella, jotta viha ei nouse. Katkeruutta täytyy potkia alas. Perinpohjaiselle ihmiselle se on vaikeaa. En koskaan ota helpointa selitystä, minun on pakko löytyy syy syvältä, todellinen tunne teennäisyyden takaa, totuudellisuus. Mutta vihaa ja katkeruutta vastaan perinpohjaisuus ei toimi. Päinvastoin. Jos näet niitä, liikaa, ne kasvavat ja kasvavat. Tulevat lähemmäksi. Älä katso! Käännä pää pian pois, kurota kaulaasi jopa keinotekoisen terävästi kohti aurinkoa. Vaadi hyvää, ota hyvää, väitä että pahaa ei edes ole!

Hymyile kaikelle, hymyile surullesikin! 



Mitä sitten, että se ei ole totta. Mitä sitten! Tämä auttaa sinua.



Ja älä välitä, älä välitä. Sillä koskaan ei voi voittaa maailmaa. Maailma on - tällainen. Suurin osa ihmisistä on - tällaisia. Älä välitä.

He elävät omaa elämäänsä. Älä välitä.

Pidä sinä huoli, että sinun oma pesäsi on hyvä, kaunis ja turvassa. Ota lähellesi hyviä ihmisiä. Älä välitä muista. Rakasta. Rakasta kaikesta sydämestä.



Kolmen kuukauden rajapyykki. Se todellakin taas tuli! Olen kuullut asioita, joita vielä hetki sitten minulle ei olisi sanottu. Hämmästelen. Siis oikeastiko, oikeastiko sanoit noin. Oikeastiko se asia olikin noin, minuahan on miltei huijattu.



Mutta älä välitä. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Anna heidän olla.

Sinulla on aurinko ja päivä puistossa. Oravia juoksentelee, eväät ovat hyviä. Ei ole kiire. Tiedät paljon enemmän kuin moni. Sydän on täynnä, kukkuraa. Minulla on paljon.



Välitä itsestäsi ja rakkaistasi. Rakkaimmistasi. Ja heistä, joista tulee aitous, lämpimyys, hyvä tahto, ihmisyyden kauneus. Vaikka joskus ehkä vähemmin sanoin, vähemmin ennakkosuunnitelmin, vähemmin taidoin. Keskity kauneuteen ja todelliseen.

Keskity itseesi. Mitä haluat, mitä toivot, mene sitä kohti. Älä välitä heistä, jotka eivät tiedä sitä, mitä sinä tiedät. Älä soimaa heitä siitä, että he eivät todennäköisesti koskaan tule tietämään.



He eivät koskaan ymmärrä. Eivät silloin, eivät nyt, eivätkä huomenna. Elä sen kanssa.



Rakasta itseäsi, opettele. Sinussa on hyvää, sinä olet hyvä. Tämä elämä on tässä, nyt, ei ikuisesti.

Kaikki on hyvin. Tulee vielä onni. Mutta tärkein onni on siinä, että on tämä tässä, nyt. 

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kolme kuukautta

                          



    saamaton helvetin kakarantappokone
                              kuka tuon ääneen sanoi en minä ainakaan;
                              miksi täällä koko ajan puhuu joku muu

                              ja joku toinen pesee kätensä

                              täällä kirskuvat äänet muutenkin. Korot ruuvaavat
lattiaan pyöreitä jälkiä ja
              lähestyn kuvaasi, josta ei pääse pois

sinun on valta. Sinun se on.

Maaria Päivinen, teoksessa Sinun osasi eivät liiku, ntamo, 2014


---


Minuutteja. Puoli tuntia. Tunti. Ensimmäinen ilta. Kuollut tytär kohdussa.

Yöllä näen hysteriaa, valoja, makuuhuone vilkkuu. Sänkymme, sieltä sait alkusi. Nyt olet kuollut, mutta minä elän. Elän hysteriaa tässä sängyssä.

Aamu. En pysty lähtemään kodista. Hyvästelemme huoneita. Tässä, kulta, tässä on isonveljen huone. Tässä on toisen isonveljen huone. Katso, äidin ja isin hääkuva. Tässä, katso, hassu äiti laittoi tänne jo vaatteitasi, vaikka ei olisi saanut. Tänne pihalle olisit päässyt nukkumaan päiväunia, täällä olisin kylvettänyt sinua. Katso miten paljon leluja olisit saanut vain syntymällä tänne!

Kuolitko tähän kotiin? Tähän kotiin, jossa on kohdussa elänyt neljä pientä. Neljä pientä neljässä ja puolessa vuodessa. Yhdestä tuli iso, sateenkaaripoika.

Katso, rakas kulta äidin pieni, tuota tapettia. Noissa kukkasissa - vai ovatko ne merihevosia - niissä näkyy Suomen presidentit. Tarja ja Sauli. Äiti on maannut tuossa sängyllä tovin jos toisenkin ja etsinyt tapetista presidenttejä. Ei kukaan muu niitä näe, mutta äiti on tällainen, outo näkijä.

Vuorokausi. Olet tulossa pois minusta.

Tipahdat melkein. Kuin ruumis. No, ruumishan sinä olet!

Silitän ihoa, puhallan varpaisiin. Kätilö asetteli sinut noin kauniiseen asentoon. Otan syliin, heijaa heijaa, vauvaa. Itken ja heijaan, viimeistä unilaulua. Veressä maaten, vuotaen valkoiseen sairaalan tuskaan, vieressä maailma. Pakkasen ilmat suoraan taivasta kohti.

Älkää viekö pois, älkää viekö rakasta pois. 

Kaksi vuorokautta. Äiti ei muista. Ei ole enää mitään, vain kalenterissa aika.

Kolme kuukautta. Näitä asioita.

En ole kehittänyt valokuvia.
En ole suunnitellut laattaa enkä sen tekstiä.
En ole itkenyt lauantain jälkeen.
Katson kalenteria.
Ikävä kuristaa.
Väitän olevani rohkea, mutta taas muistan, etten ole uskaltanut ajatella sinua kovaa moneen päivään. Olen vain voivotellut, itkenyt omaa kohtaloani.

Rakas kulta äidin ihana ainokainen pienenpieni tyttö, rakastan sinua. Rakkaat kullat äidin ihanat pienet kaksospojat, pieni ja vielä pienempi, rakastan teitä. Pitäkää pikkusiskosta huoli, kuten pidätte toisistanne. Te jo tunnette ne paikat. Nähdään sitten. 

Viisaita, valoon päin

Erittäin suuren kärsimyksen kohdanneelta (HS 19.4.):


Moni sukulainen katkaisi välit, vaikka hän oli odottanut saavansa tukea. Jotkut lähettivät raivoisia kirjeitä, toiset aloittivat päättäväisen hiljaisuuden. Ystävät, jotka hän oli tuntenut kymmeniä vuosia ja joita hän itse oli lohduttanut vaikeina hetkinä, karkasivat nyt toiselle puolelle katua tai piiloutuivat kaupassa hyllyjen väliin.

Ihmiset kyllä lähettivät kukkia, valkoisia ruusuja. Niitä tuli tutuilta, puolitutuilta ja tuntemattomilta, huoneiston täydeltä. "Valkoiset ruusut – viimeinen asia, mitä sureva tarvitsee."
Veli on samaa mieltä: "Jos joskus lähetän surukukkia, lähetän värikkäitä kukkia toivoa tuomaan."

--

Hän sanoo hämmästyneensä itsekin, miten vähän lohduttamiseen tarvitaan. "Mitään ei tarvitse sanoa. Riittää, että ottaa kädestä. Koskettaa olkapäähän. Halaa. On vierellä."

Lämpimimmin hän muistaa ne ihmiset, jotka surun ollessa suurimmillaan tulivat kotiin, paijasivat ja toivat ruokaa. Myös muutama kohtaaminen kadulla ja kaupassa antoi voimaa. Kun entiset yläasteen oppilaat tulivat ja halasivat.

Veljelle paras lohtu tuli koirilta, jotka vaistosivat isäntänsä murheen. Auttaakseen muita saman kokeneita veli kouluttautuu parhaillaan vertaistueksi.

--

"Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen saan. . ." Se oli yksi hautajaisissa veisatuista virsistä. Hautajaisissa, joissa Liisa Ahti katsoi ikkunasta ulos ja ihmetteli, miten hän selviytyisi. Mutta virren sanat olivat olleet enteelliset. "Päivä ja hetki kerrallansa, niin olen selvinnyt."
Hän alkoi tehdä kaikki arkiaskareensa, kuten oli tehnyt siihenkin asti. Hän kävi kirjastossa. Hän käveli Loimijoen rantoja pitkin. Hän puhui niille harvoille ystäville, jotka olivat pysyneet hänen rinnallaan. Enimmäkseen hän oli kuitenkin hiljaa. 

--

 "Huomasin, että viha ja katkeruus väsyttävät eniten vain minua itseäni. Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi."

--

"Kiukuttelen Jumalalle, mutta kai hän sen kestää. Jos olisin ateisti, ei olisi ketään, jolle kiukutella. Minulla on sentään jälleennäkemisen toivo."

--

Ulos lähtiessä, eteisen peilin ääressä pipoa asetellessa hän uskaltaa jo sanoa: "Hyvä, minä!"

(Hitunen toivoa - Bulevardilla surmattujen omaisen tarina, toimitt. Jani Kaaro)

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Pääs iäisyys taas



Minä sinulle kaari joka yhdistää ilman veteen,

ja minä sinulle tulva
ja sinä minulle viileä vuodenaika

olen keväässä aavistus edellistä
pukeutunut elementiksi
viideksitoista väriksi

                          sanon viimeisen kerran: vedä minut ympärillesi
                                                                         vedä lapsiisi siniset silmät

Maaria Päivinen, teoksessa Sinun osasi eivät liiku, ntamo, 2014






Henkilö voi joutua korvausvelvolliseksi vain, jos vahinko on hänen tekonsa tai laiminlyöntinsä seuraus. Vahinkoa aiheuttaneen käyttäytymisen, so. tahallisen tai tuottamuksellisen menettelyn taikka - objektiivisen vastuun tapauksissa - muun korvausvelvollisuuden perustavan toiminnan, ja vahingon välillä täytyy olla syy-yhteys.

Hoppu & Hoppu, Kauppa- ja varallisuusoikeuden pääpiirteet, WSOY, 2011.

 

Päiväkirjasta pääsiäisenä 2005:

Sää oli jo itsessään melkein juovuttava. X kantoi minulle tuolin keskelle mökin pihaa, aurinkoa kohti. Istuin siinä, kuin mikäkin kuningatar - ja katselin muiden työtä. Hangen korkeus on edelleen suuri, vaikka päivä päivältä aurinko paistaa rohkeammin. Katselin hankea, katselin miehiä, silitin vatsaa, joka enää vaivoin mahtuu edes miehen takin sisään. Nostin villapeittoa ylemmäs, hörppäsin teekupista ja olin. Pyhää pääsiäistä!



Huhtikuussa nallen aatos kulkee kevätlatuja.
Uppis kertoo ystävälleen pajunkissoista satua:
"Keväällä yllään on pajunkissalla valkea, villava puku.
Keväällä kissaset kirmaavat, eivät kuorten suojassa nuku.
Öisin kuutamolla voivat kissat hippasta hangella olla."

Elina Karjalainen, Uppo-Nallen iltasatuja, WSOY, 2000


Päiväkirjasta tänään:

Olen vihaamatta tänään, huomenna, ehkä ylihuomennakin. Teennäisyyttä uhmaten. Otan uuden palan makeaa, imeskelen, imen kaiken maun, ennen kuin nielen. Kaupunki on kaunis, ihmeen kaunis. Tavallisesti kun näen Kiillon kohdalla nuo piiput, ikuisesti tunnistettavan siluetin, saan vatsani väärinpäin, kurkkuun jotain karheaa - ja haluan vain kääntyä, mennä takaisin kotiin. Mutta nyt, mistä lie johtuu, kaunis on, kutsuva. Hallittava, keltainen, aina sama tumtum-mukulakivi, ei mitään uhkaavaa, tylsyydessään ja tavanomaisuudessaankin jotenkin kiehtova, helppo ja ikuinen. Kotikaupunki, terve, tulin lomalle surustani, vihastani, kaipuustani. Anna päivä aurinkoinen, kadut, jotka päättyvät harjulle (tai Hakamettään), kaiken puhkova kylmä koski, ole ystävällinen ja armollinen, älä nitistä tänään.


Päiväkirjasta muutama päivä sitten:

Jossakin toisessa hetkessä en olisi tunnistanut häntä, en olisi pysähtynyt näkemään. "En osaa löytää!", kuin lapsi huutaa. Tänään kyllä, juuri nyt, vaadimme silmästä silmään, katsotaan toisiamme. Ehkä se ei auta, taaskaan. Ehkä se ei kannata, vieläkään. Ei kanna, vaan kaataa. Mutta aion yrittää. Tartu kiinni, revi auki, vaadi päästä, tunkeudu, ota väkisin, mutta tule tule tule. Tule rakas toivo, tule minuun.



Keltaisia, pastellisia tai tarvittaessa räikeän kirkkaita hetkiä pääsiäiseenne!

torstai 17. huhtikuuta 2014

Turruttaako kärsimys?



Nettimaailman kautta empatia, myötätunto ja solidaarisuus ovat helppoja toteuttaa. Peukkua, hymyä, sydäntä, halia. Voimia ja jaksamista. Klik ja enter.

Politiikan ja median tutkimuksessa keksittiin taannoin termi CNN-vaikutus, joka viittasi siihen, että tv-kanavilla lähes tauotta nähtävä kärsimysten kuvasarja - sotia, nälkiintyneitä lapsia, pakolaisia - turruttaa katsojan ja aiheuttaa eräänlaista väsymystä.

On helppo tietää, miten siihen pitäisi moraalisesti reagoida. Mutta ei ehkä jaksa. Aina. Tarvitaan ehkä vähän kovempaa settiä, jotta jaksaisi oikeasti koskettua. (vrt. pornoriippuvuus)

Tai sitten toteaa "voi kauheeta!" ja kävelee keittiöön tekemään voileivän.

Puhumalla - toteamalla kamalan asiaintilan - ihminen korottaa ja korostaa omaa moraalista tasoansa. Eihän hän silti sen eettisempi ole kuin sellainenkaan, joka ei jaksa suutaan asiaan käyttää, ainakaan mikäli tarkoitamme eettisyydellä toiminnan seurauksia - mitä oikeasti hyvää ihminen tekee ja saa aikaan, mitä hän tekee auttaakseen. Mutta nykymaailmaa kiinnostaa useimmiten vain puheakti, politiikassa ja sen ulkopuolella. Kunhan ilmoitamme olevamme huolestuneita, järkyttyneitä, surullisia, kauhistuneita. Ja tietysti halveksia heitä, jotka eivät ole.

Parhaimmillaan - siis hyväntekeväisyysjärjestöjen kannalta ainakin - kovan empatiatujauksen saanut ihminen laittaa seuraavana päivänä 10 euroa keräyslippaaseen tai alkaa lahjoittajaksi. Tai kirjoittaa facebookiin vetoomuksen. Onko siis merkitystä, jos motiivi ei aina ole "puhdas", jos kuitenkin seuraus on todellinen? Erilaiset etiikan suuntaukset suhtautuvat näihin asioihin eri tavoin: joillekin tärkeintä on oikea motiivi, toisille vain toiminnan seuraukset.

Eettispoliittiset suuntaukset ovat erimielisiä siitä, lisääkö vastuunalaisuuttamme se, että meillä on mahdollisuus tietää. Jos tiedät ja näet, että elämässä on kärsimystä, oletko moraalisesti velvoitettu puuttumaan siihen? Dilemmaa on pohdittu niin holokaustin kuin vaikkapa nykyisen kärjistyvän globaalin riiston markkinatalouden yhteydessä. Jos tiedät, että paita, jonka ostit, on tuotettu Pakistanissa ihmisiä ja luontoa riistäen, teet moraalisesti väärin ostaessasi sen. Toisaalta, voit ajatella, että globaali kapitalismi ei ole sinun teekuppisi, ja tottakai ostat viisi euroa maksavan paidan, jos voit. Ja ehkä ostat omatuntosi vapaaksi lahjoittamalla vastaavasti pienen summan jollekin järjestölle. 

Olen paljonkin miettinyt yllä esitettyä prosessia, siis teoreettisesti. Mutta nyt olen miettinyt myös tätä pienemmän tason elämän kärsimyksen katsomista ja kuvaamista. Tuleeko ähky? Eikö ole sanoja? Entä tekoja? Kenellä on velvollisuus ja miksi? Mihin myötätunnon piiri ulottuu?

Esimerkiksi surublogeja suuresti kuluttava ihminen on todennäköisesti tekopyhä pelle, jos väittää, että kaikki aina koskettaa yhtä lujasti. Pah. Johan siihen turtuu, jos ei mitään saa rinnalle. Ja sekoaa, jos ei mitään muuta ajattele. Jos minun pitäisi tuntea täysillä sinun ja sinun ja sinun menetyksiäsi, tulisin hulluksi! En pysty siihen! Netissä kärsimys on muutaman klikkauksen päässä. Aina löytää kovempaa (koskettavampaa) materiaalia. 

Toisaalta meille monille tämä on välttämätöntä, tämä on meidän elämämme. Mutta: lukisitko sinä näitä blogeja, jos sinulle ei olisi käynyt huonosti? Jos kyllä, miksi ihmeessä? Tirkistelyn ilosta, kauhistelun kaipuusta vai siksi, että tietäisit, mitä pelkäät?

Toisaalta netissä kärsimyksen välttäminen on äärimmäisen helppoa. Älä klikkaa! Älä mene sinne. Mene kohti valoa ja iloa, positiivisia asioita. Unohda paha. Unohda, että joillekin ihmisille tapahtuu paljon pahaa. Palaa asiaan vasta, jos sinulle tapahtuu pahaa. Tai varaa aikaa sen kohtaamiselle: Nyt olen "käytettävissäsi" 10 minuuttia. Luen mitä olet taas kirjoittanut. Huh huh, kamalaa. Mutta nyt poistun. Ja unohdan.

Tietenkään aina ei jaksa tuntea syvästi, nähdä ihmistä. Kyetä dialogiin, tunnistaa yhteisyyttä, kaikkialla voimassa olevia inhimillisyyksiä. Mutta silloin kun pamahtaa omalla kohdalla, yleensä herkkyys myös muiden tuskaa kohtaan kasvaa. Vaikka omassakin tuntuu olevan tarpeeksi jaksamista.

Vertaistuki on oleellista: se määrittää usein myötätunnon piirin, vaikka ihmisten elämässä ei muuten olisi mitään yhteistä tai jaettavaa.

Toisaalta netti turruttaa aistit, useilla elämänalueilla. Se voi myös rapauttaa moraalia - netissä voi kuvitella, että peukun nosto tai sydämen piirtäminen on itsessään riittävästi. Netti voi kiskoa eettisen suhtautumisen juuriltaan, jos se unohtaa oikeat ihmiset. Netin volyymi on liian suuri ja tahti liian nopea, ihminen ei pysy perässä, koska evoluutio ei ole luonut aivojamme tällaiseen ympäristöön. Tietysti voi copy-pastettaa <3 <3 <3 <3 Mutta ei se ole sama.

Jossakin vaiheessa blogit hiljenevät. Kuinka kauan kirjoittaa lapsensa menettänyt? Milloin hän ei enää jaksa keksiä uutta, milloin kukaan ei enää jaksa vastata ja kommentoida? Elämä jatkuu blogin jälkeenkin, oikeassa ihmisessä. Tarpeeksi koskettanut tuska ei häviä, ei koskaan, milloinkaan.

Kärsimys lähentää - ja karkottaa.

Mutta eniten lähentää rakkaus ja välittäminen, kaukana tietoverkoista. 


keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Toinen kiirastorstai


Minun kiirastorstaini koittaa vasta ensi viikolla. Jälkikeskustelu sairaalassa.

Niin on sitten kolme kuukautta kulunut. Blogin ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessa en pystynyt oikeasti edes kuvittelemaan, että ryömin tänne asti.

Pelottaa. Pelottaa niin moni asia. Koko jatko on kiinni siitä, mitä tuolla sanotaan. Siis tulevaisuus. Se miten asetun maailmaan, mitenpäin katselen mennyttä ja tulevaa. Ja moni käytännöllisempikin asia.

Helmikuussa vuonna 2010 olin edellisen kerran vastaavassa tapaamisessa. Silloin ei varsinaisesti pelottanut. Kuolinsyy oli tiedossa. Pojat eivät edes menneet obduktioon, ainoastaan istukka tutkittiin.

Kaikki menikin hyvin. Lääkäri oli hyvä, vastasi kaikkiin kysymyksiini ja enemmänkin. Uusi raskaus seurasi pian, ja lopputulos oli täydellinen.

Nyt ei ole mitään tuollaista.

On pelkkiä kysymysmerkkejä. Miksi miksi miksi miksi. Mitä sitten. Mitä tapahtuu. Oliko tämä tässä.

Yhtäältä pelkään, että en saa vastauksia. Jos syy on minussa, en siltikään välttämättä pääse tarvittaviin tutkimuksiin. En usko, että perustutkimuksista on löytynyt mitään. Osasta olen tulokset saanutkin.

Edelleen elättelen toivoa, että tytöllä olisi kuitenkin ollut kromosomihäiriö (vaikka ultrissa ei mitään tällaiseen viittaavaa tullutkaan esille). Se olisi kuitenkin kaikkein yksinkertaisin ja helpoin vaihtoehto tässä tilanteessa. Mutta en usko siihen.

Muutama päivä tapahtuman jälkeen ainoa aktiivisia toimia sisältänyt päivittäinen tehtäväni kosketteli Googlea. Lähes joka päivä löysin uudenlaisen syyn ja sairauden. Tai tukea aiemmille hypoteeseille. Tai jotakin. Kirjoitin sivukaupalla tekstiä ja kysymyksiä valmiiksi jälkikeskusteluun.

Nyt en edes tiedä, missä nuo paperit ovat. En usko mahdollisuuksiini saada sitä, mitä haluan. En meinaa jaksaa. Mitä jos en saa sanaa suustani? Mitä jos vastaan kysymykseen "oliko sinulla vielä jotakin?", että "titityy, tipu tiitii"?

Pelkään sitä, että kun astun sairaalasta ulos, romahdan. Haluan mennä sinne yksin. Mitä jos en selviä? Mitä jos kävelen auton alle? (en kävele) Mutta MITÄ JOS! Mitä jos en saa mitään vastauksia, kaikki jää leijumaan ja joudun yksin kirkkaaseen sairaalaan pihaan? Kirjoitanko novellin? Vai mitä, mitä teen? Mistä elämän ohjekirjasta saisi vastauksia tällaisiin kysymyksiin?

Mutta jos se papukaija on siellä (varsinkin jos se on siellä yksin, ilman erikoistunutta lääkäriä), vaadin uuden ajan. En yksinkertaisesti suostu ottamaan enää vastaan sellaista kohtelua (päinvastoin aion valittaa edellisestä). Vielä oleellisemmin: minun on saatava vastauksia, ja tuo henkilö ei niitä kykene antamaan. Näin viime yönä unta tästä.

Sen lisäksi aion kysyä mahdollisuuksista päästä johonkin pitkäkestoiseen terapiaan. Luulen, että minulle sanotaan, että se ei ole heidän asiansa. Että mene terveyskeskukseen. No en mene. Enkä neuvolaan. En yksinkertaisesti HALUA mennä (taas) keskustelemaan jonkun ei-elämää-nähneen tätin kanssa, joka hämmästelee kykyäni muodostaa järjellisiä lauseita, harjoittaa syvää itsereflektiota tai vaihtoehtoisesti kehuu, kuinka osaan puhua/kirjoittaa/laulaa/viheltää niin hyvin. EI EI EI. Haluan syvällisen, fiksun, älykkään, empaattisen, aidon, korkeasti koulutetun JA elämää ITSEKIN nähneen terapeutin. Onko se mahdotonta? Tiedän vastauksen: on, jos ei ole pätäkkää (ja sitä ei ole). Joten, taidan jäädä ilman terapiaa, tälläkin kertaa. Mutta what the hell, elämä on.

En ole käynyt jälkitarkastuksessa edes, siis siinä perustarkastuksessa, joka tehdään neuvolassa pari kuukautta synnytyksen jälkeen. Neuvolantäti jaksoi pari kertaa soittaa minulle, mutta en koskaan vastannut. Eipä häirinnyt enempää. Otaksui kaiketi, että tällä historialla pääsee suoraan poliklinikkaseurantaan.

Kerran näin sellaistakin painajaista, että jälkikeskustelussa kerrottiin, että emme voi enää yrittää raskautta, koska minulla on joku vaarallinen sairaus, joka 75 prosentin varmuudella tappaa sikiön. Sitten lääkäri ultrasi tarkistaakseen kohdun tilanteen. Ja: "Hyvänen aika, sinähän olet raskaana! Täällä on alkio, jonka sydän lyö! Mitä me nyt tehdään?!"

Heräsin. Menin suihkuun. Itkin.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kuinka monta sammakkoa voi mahtua yhteen ihmiseen?

Ehkä se oli tarkoitettu niin.

Ymmärrän tämän hokeman perustan jotenkin, mutta EN YMMÄRRÄ, miksi heille olisi tarkoitettu, että he eivät saa elää. Miksi minulle olisi tarkoitettu, että kolme pienokaistani syntyy kuolleena. Että heidän ainoa maallinen tehtävänsä on maata tomuina hautausmaalla. Siis miksi, kuka tarkoittaa?

Mielestäni tällaista tarkoituksellisuutta voidaan löytää esimerkiksi, jos ihminen menettää työnsä, mikä pakottaa hänet tarkastelemaan uudelleen vahvuuksiaan, halujaan ja tavoitteitaan ja tämän pohdinnan seurauksena hän saa paremman työpaikan. Tällöin voidaan todeta, että ehkä potkut olikin tarkoitettu.

Mutta kuolemantapauksissa. Lasten kuolemantapauksissa. EI.

Aiotteko te vielä yrittää?

Tämä kysymys on niin intiimi, niin henkilökohtainen ja pelkästään sen ajatteleminen niin kivuliasta, että en todellakaan haluaisi kuulla sitä ihmiseltä, jonka toinen nimi on Sammakko.

Viiden sekunnin hiljaisuuden jälkeen mumisin jotakin.

Kannattaa kyllä vähän tarkkaan pohtia, miettiä muitakin ihmisiä, lapsia ja muutenkin. Pitää kuitenkin hoitaa velvollisuudet.

Sitten edettiinkin jo sellaisiin sfääreihin, että meikäläiseltä loppuivat sanat kokonaan. On vain kaksi vaihtoehtoa, kyyneleet tai kiukku. Sammakoilla on kuitenkin niin hillitön vauhti kurnutuksessaan, että usein välissä ei ehdi ottaa happeakaan, kun toimitus jo etenee... 

Onhan sitä elämässä muutakin.

Ach so. Dippa dappa diu dau.

Se Mikkosen Laura (nimi muutettu) kyllä ajatteli, että ehkä se (hänen oma menetyksensä) olikin lopulta hyvä asia, koska kyllä vammaisissa ja erityislapsissa olisi ollut niin paljon haasteitakin eikä se elämä kyllä olisi ollut helppoa. 

Ensinnäkään en tiedä, miten tämä liittyi minuun, kun en ole ainakaan tiennyt kohdussani kasvattaneeni vammaisia enkä tulevia erityislapsia (ja mitä sitten?). Toisekseen voisin ajatella ainoastaan lapsen itse kärsiessä, että hänen kuolemansa olisi parempi kuin hänen elämisensä. Kolmanneksi -  taas - tällaisia ei sanota ihmisille!

Eikä miehet varsinkaan kestä sellaisia. Sekin Liisa (nimi muutettu) erosi sitten, kun mies ei jaksanut.

Semmosta.

Että kannattaa näinkin ajatella.

Ja siis aivan varmasti. 

Pitää tuosta päästä yli.

Kiitos kannustuksesta. Juuri näin siitä päästään yli, vai mitä?

Voihan adoptiostakin saada kivoja lapsia. 

Melkein kuolin jo. Ai voi saada, kivoja? Siis tilataan yksi kiva lapsi.

Tai jostakin sijoituksesta tai sellaisesta.

Niin, otetaan toinen kiva sitten sieltä, kiitos ja näkemiin. Homma hoidettu.



perjantai 11. huhtikuuta 2014

Mitä Paul David Hewson tekisi

Is it getting better?
Or do you feel the same?

Olen alkanut säästellä lukijoita ja tasoittaa kärsimyksen kuvauksia. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Yhtäältä se on tietysti huono, jos se on kovasti keinotekoista. Toisaalta voi olla ihan yhtä perusteltua kirjoittaa (edes perjantaisin) jostakin kepeämmästä aiheesta, koska elämässäni on aineksia siihenkin. Kärsimys on kärsimystä, vaikka linnut laulavat.

Will it make it easier on you now?
You got someone to blame

Esikoisella on kitaraläksynä sointuja U2:n One-kappaleesta. Paitsi että olen aina inhonnut ko. yhtyettä ja sen mahtipontista humanitarismin lähettilästä Bonoa, en ole koskaan edes ihastunut yksittäisiin kappaleisiin. Vaikka onhan niitä tullut kuunneltua.

One-biisistä tulee erityisesti mieleeni yksi vanha kaverini, jolle kappale edusti rakkautta tai sen päättymistä. Tuolla tytöllä oli tapana rakastua liian vanhoihin tai liian kaukana asuviin miehiin. Siitä seurasi liikaa One-kappaletta.

Tuon kaverin kanssa karkasimme Ruotsiin, kun koulussa muut tanssivat vanhojen tansseja. Tapasin laivalla pojan, johon ihastuinkin, ainakin 72 tunnin ajaksi. Join liikaa lonkkua ja kompastelin korkeissa tolppakoroissa. Nukuin rautatieasemalla ja vain säntillisen kaverini ansiosta pääsin kotijunaan. 

Toinen U2-mielikuva on siitä, että ostin eräälle miehelle synttärilahjaksi bändin cd:n. Suhde lopulta kariutui kuin Bonon moraali, mitä ei ihmeenä pidettäkö. Kuka nyt rakkaalle ostaa lahjaksi levyn, jota ei itse voi sietää! 

We're one
But we're not the same
Well we
Hurt each other
Then we do it again

Joskus mietin, että miten minulle kävikin niin hyvin. Siis näin hyvin? Että olen kuitenkin ollut elämässäni suurestikin onnellinen.

You say
Love is a temple
Love a higher law
Love is a temple
Love the higher law

Olen ollut niin surullinenkin. Huolissani. Hukassa. Siis ihan pihalla. Vailla minkäänlaista suuntaa. Tehnyt vääriä valintoja, paljon, katunut niitä. Kadun niitä (preesens). 

Noussut, hymyillyt, aurinkoistunut, välittänyt, rakastanut. 

Silti aina se elämä on jotenkin mennyt - siinä sivussa. Kaikissa ikävaiheissa olen elänyt taaksepäin - koin nostalgiaa jo ala-asteella. Vaikka takana ei olisi ollutkaan mitään kaipaamisen arvoista.

Vaihtoehtoisesti olen tarrannut sitten kun -elämään. Mutta minun sitkuni ei ole koskaan alkanut. Päinvastoin, juuri kun olen taas pääsemässä edes vähän lähemmäksi, tulee pommi ja sitku raahautuu paljon kauemmaksi, jopa tuntemattomaan, kohdistumattomaan. En enää edes tiedä, miten sitten kun jatkuu.

Luulen, että minun on pakko tehdä muutos.

You ask me to enter
But then you make me crawl
And I can't be holding on
To what you got
When all you got is hurt

Ajatellaanpa toimintakykyä. Itselläni se on mekanistisimmillaankin tällä hetkellä aika hauras, vaikka perustavanlaatuiset elämisen ehdot täyttyvätkin. Mutta syvällisemmin toimintakyky tarkoittaa ihmisyyden toteuttamista. Olenko tehnyt sitä, toteuttanut ihmisyyttä edes niissä puitteissa, jotka minulla on? En ole. 

One love
One blood
One life
You got to do what you should

On maailman kivuliainta ajatella, etten enää saisi vauvaa, siis elävää. Lasta. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisin halunnut ainakin neljä tai viisi (elävää) lasta. Niin vielä kompastellessani tolppakoroissa Silja Serenaden promenadilla joskus 90-luvulla kuvittelin. En ehtinyt. Aika tuli vastaan. Valitsin väärin. Kuolema tuli tielle. Sattuma satutti. Kohtalo kaatoi. Tarina uusiksi - jatko-osista ei tietoa.

Mutta mikäli maailman kivuliain asia käy toteen, pitää minun siltikin elää. 

Ja arvatkaa mitä, vaikka se EI kävisi toteen, pitää minun siltikin elää - omaa elämääni. Tarvitsen muutoksen riippumatta siitä, saanko vauvan vai en.

Kaksosten kuolemasta "selvisin" tulemalla pian uudelleen raskaaksi. Synnyttämällä sateenkaaripojan kuukausi ennen kaksosten vuosipäivää. Elämällä vauva-aikaa, kauan. En voinut päästää siitä irti. Välillä tuntuu, että tuo 3.5-vuotias on vieläkin minulle vauva. Tytön kuoleman jälkeen hänestä tuli jopa vauvempi - äidin pieni pallero. 

Nyt tuo selviytymiskeino ei enää toimi - luulen, että sitä voi käyttää vain kerran. Tästä on mentävä yli, tapahtui mitä tahansa. Tuli haikara joskus tai ei. 

Kuvittelenko vai onko tässä jotakin lohduttavaa? Ihan kuin löytäisin itseni, sieltä jostakin - minut. Kaiken kuonan alta. Kaiken kauniinkin alta. Siellähän minä olen, vaatimassa toimintakykyä. Odottamassa - kuin kuka tahansa - että huomenna tapahtuisi hyviä asioita.

Ja muuten, Mary J. Bligen fiitsaamana One on aika kelpo kappale. En muistele Bonon veroparatiiseja vaan katselen esikoisen sormien liikettä. Elämä etenee.

Ja muistelen aikaa, kun kaikki oli mahdollista. Viisi lasta ja ilman papereita baariin.


keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Omnia mea mecum porto

* Kaiken, mitä minulla on, kannan mukanani.


Me kävelemme paljon. Pitkin katuja, vuodenajasta riippumatta. Sateenkaaripoika istuu yleensä rattaissa, nyt potkuttelee pyörällä. Käymme lähialueen puistoissa, joita on ainakin seitsemän. Käymme asemalla katsomassa junia: sateenkaaripojan mielestä on parasta, jos sattuu menemään Pendolino, mutta tavallisesti Flirt-lähijunat ja IC:tkin käyvät paremman puutteessa. Kävelemme suoria ja tylsiä teitä, ei täällä ole paljonkaan näkemistä. Silti, happea saa ja aivot tarvitsevat voimaa. Juttelemme miehen kanssa, monet suuret keskustelut on käyty jalkapatikassa. Esikoinenkin jaksaa joskus mukaan.

Tuntui, että syksyn ja talven olimme ainoita ulkoilijoita koko tienoolla. Puistoissa ei juuri koskaan ollut ketään, kaduilla vielä vähemmän. Kukapa nyt harmaassa ja märässä erityisesti nauttisi liikkua.

Itselleni se oli kuitenkin tärkeä henkireikä. Se oli ainoa liikkumismuoto, johon joten kuten kykenin pahoinvoinnin takia. Ja jotenkin olo aina kohenikin niiksi hetkiksi, kun jalat tekivät työtä. Kun pääsimme leikkipuistoon, menin kyllä yleensä makaamaan, liukumäkeen, kiipeilytelineeseen tai vaikka hiekkalaatikkoon.

Ei ole enää hiljaista. Tienoo on herännyt. Asukaspuisto kerää joka päivä kymmeniä lapsia vanhempineen, isompia pyöräilemään, varhaisteinejä räkimään, teinejä höntsäämään.

Eilen kirjastosta tullessamme sateenkaaripoika odotetusti halusi asukaspuistoon, koska siellä on paras kiipeilyteline ja kaikkea muutakin kivaa. Sinnepä menimme.

Lapsi juoksee innoissaan, hihkuu, äiti äiti, kato tänne!

En kykene olemaan enää lapsiperheiden joukossa. Valahdan. Minulla on salaisuus. Tuska, jota kannan. Jota kukaan ei voi nähdä, josta harva tietää.

Aikuisia säntillisissä tuulipuvuissaan, lapsia värikkäissä teceissään, jiihaa, kevät on tullut, otetaan hämähäkkikeinussa huippuvauhdit.

En ole yksi heistä, en ole kai koskaan ollut. Mutta nyt en enää edes voi sijaita samassa vaikutuskentässä.

Pelkään tuttuja, pelkään puolituttuja ja pelkään vieraita. Kaikkien kanssa minulla on ongelma.

Yksi ei eilen edes tervehtinyt vaan juoksi karkuun. Minä sentään sanoin moi! Minä, joka haluaisin kulkea pussi päässä!

Hyvät tutut kysyvät, meneekö jo paremmin. Huonot tutut kysyvät, olenko kuullut uudesta postista, onkohan se auki normaalisti.

Entä vieraat, joista on ensin tullut puolituttuja, ja sitten he haluaisivat tutuiksi. Kuten sateenkaaripojan päiväkotikaverin äiti.

Onko teillä muita lapsia? Mitä sinä teet? Oletteko asuneet täällä kauan?

En kykene kanssakäymään kenenkään kanssa, jos en saa heti alkuun kertoa, että minulla on tuskainen salaisuus. Mutta kun sen sanon, moni karkaa. Ymmärrettävästi. Huh huh. Jatkapa siinä veistelyä tecien ominaisuuksista, kun toinen on ensin paukauttanut kuolematilastot! Niin, siis sairauslomalla olen. Kun en kykene mihinkään. Katos, kun olen niin rikki.

Se kerronta, se on normaalin kommunikaation ulkopuolella.

"Meitä kohtasi tammikuussa suuri suru, kun raskaus päättyi yllättäen ja pieni tyttövauvamme kuoli." (huomioi hyvin konkreettinen kieli, tarkat käsitteet; asia ilmaistaan reippaasti, silmiin katsoen, ja päätetään eräänlaiseen autoempatian osoitukseen, huulet asetetaan yhteen kuin tuottamaan äänetön ynähdys)

Herranen aika, voi kamala, miksi? Olen pahoillani, kamalaa, ihan hirveetä. jne. jne. jne.

(mutta miten se jatkuu...)

"Niin, kiitos. Mutta itse asiassa tyttö on jo meidän kolmas pieni enkelivauva, nimittäin kun meillä on myös kaksi poikaa taivaassa."

Miten tähän reagoidaan?! Ykkösosan herranen aikaa ei voi siirtää tähän, se ei yksinkertaisesti siirry. Voi jäädä suu auki tuijottamaan, epäuskoisena. Ihmeissään. Mikäköhän tuota vaivaa, miksi niillä kuolee niin moni, voikohan kysyä. Tai voi ottaa peruskortin: ei voi mitään, ei voi mitään, länteen itään, länteen itään. Tai voi toistella lukumäärää.

Koska yksi on jo ääretön, kaksi tai kolme ei enää lisää muuta kuin hämmennystä.

Siis mitä? Ei voi olla totta. En kyllä valitettavasti osaa sanoa mitään, ei vaan ole sanoja.

Ja ei olekaan, ei ole sanoja. Sepä se. Ei ole mitään. Ei yhteen, kahteen, kolmeen...

Minä ymmärrän täysin, että kukaan ei halua kuulla toiselta äidiltä tuollaisia, kun on vain halunnut saada lapselleen puistoon seuraa. Miksi se kertoi tämän? (koska ei voi olla kertomatta) Miksi minun piti kuulla tämä, nyt en saa sitä mielestäni? (koska en voi olla kenenkään sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tiedä) (anteeksi, kun aiheutin ikävää mieltä) Miten minun pitää olla nyt? (minä kiltti ja aina langat käsissäni säilyttävä, muita kannustava diplomaatti hoidan homman, usko pois, katso nyt, nyt voidaan puhua jo kurahousuista ja niitä näitä onpa säitä paljon uusia päitä onko muuten kesällä paljon häitä)

(mutta kuten arvaatkin, en oikeasti haluaisi puhua kanssasi mistään)

Mitä tuon ihmisen kuuluisi tehdä? Kannattaako edes yrittää, jos kaikki on kuitenkin väärin, liian pientä tai tekopyhää?

Siispä keinumaan, jiihaa, kovat vauhdit hämähäkkikeinussa, sitten kieppumaan ja kiipeämään! Äiti, mene taas tuosta riippumisjutusta, niin kuin viime kesänä, jooko äiti, jooko?

No, mikset? Etkö enää uskalla?


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Helvetin voimaa

Helvetin voimaa on kestänyt 75 päivää. Jos laskin oikein. Ja mitäpä väliä sillä on.

Elämä hakkaa. Mikään ei suju. Päivät ovat täynnä pieniä vastoinkäymisiä, jotka tuntuvat oikein halajavan elämäämme. Jos asiat voivat mennä pieleen, ne todennäköisesti menevät.

Kurkussa on outo olo, puristus ulottuu rintaan. Se ei ole surua, vaan ahdistusta ja pettymystä. Minä en enää koskaan voi olla reipas enkä myönteinen. Se ei vaan enää onnistu. En säihky, en luo, en leiju. 

En pulppua, en haaveile. Olen särkynyt jo niin monesti, niin helvetin saatanan monesti, että NYT en enää nouse. EN NOUSE.

Tätä tilannetta ei voi ratkaista. Parhaimmillaan sen voi tunnustaa - jos uskaltaa. Mutta moni ei uskalla.

Olen minä välillä innostunut jostakin, paljonkin. Mutta sitten tulee taas jotakin, muuta. Ja jos ei tule, kyseenalaistan itse kaiken mielekkyyden: miksi yrität tuollaista, miksi pakenet, kun et voi. Mutta mitä sitten voin? En mitään, en mitään, en mitään...

Olen kurkkuani myöten täynnä tätä. Tuntuu, että haluaisin vaihtaa elämäni jonkun toisen elämään. En pysty vaikuttamaan mihinkään, elämääni kontrolloidaan jossakin muualla. Minulla ei ole minää, ei ole, se on tyrskyihin hukkunut.

Voisin unohtua tähän. Kovin moni ei huomaisi. Voisin tipahtaa tästä yhteiskunnasta, kaatua maailman mutaan.

Kyllä ihmisen täytyisi olla aivoton, jos tästä aikoisi selvitä.

Tai.

Hyvä on. Kestän kaiken, otan tuon kaiken historian, kuolleet ja hullut, iskut ja lyönnit, paskan ja raivon, ikävän ja kauhun, pelon ja turvattomuuden, menetykset ja hylkäämiset, mutta antakaa tilalle edes usko ja toivo tulevaan. Pelkkä usko ja toivo, pliis.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Muistoja 80-luvulta



Useimmat tytöt leikkivät kotileikkejä, hoitavat vauvanukkeja ja touhuavat pikkuäiteinä. Niin myös minä.

Asuin kahdestaan äidin kanssa. Minulla oli jatkuvasti mielikuvitussisaruksia. Yksi oli Tero, jota syytin aina kaikesta, mistä minua oltaisiin voitu syyttää. Mutta muut mielikuvitussisarukseni olivat aina vauvoja. Joskus näkymättömiä, joskus nukkeja. Leikin nukkejeni kanssa muun muassa keittiön pyöreän pöydän alla kotia. Päiväkoti oli pakastimessa, jonne armaat sisarukseni aina välillä tungin. 

Päiväkodin pihassa leikin yleensä vauvojen hoitajaa. Työnsin Larissa-nimisen tytön vaunuja ympäri pihaa ja aina kun paloauto lähti viereisestä pihasta, juoksimme aidan viereen katsomaan. Muistan yhden hoitajan sanoneen minulle, että minun pitäisi sanoa äidille, että tekee minulle pikkusiskon, kun vauvoista niin kovasti pidän. Siihen minä reippaasti, että "ei mun äiti voi tehdä lapsia, kun se syö kortisonia!"

Aina kun Juice Leskinen tuli hakemaan jälkikasvuaan, juoksin muiden lasten kanssa pihan toiseen päähän. Kiepuimme aidalla ja huusimme rytmissä "JUICE LESKINEN! JUICE LESKINEN!" Juicepa käveli ihan coolina ohi kalju kiiltäen ja haki lapsensa. Heidän poistuttua näköetäisyydeltä palasin vauvaleikkieni pariin. Juice oli tuolloin paljon nuorempi kuin minä nyt.

Ja hän liittyy elämän muistoihini vielä oleellisemminkin, mutta siitä ehkä joskus toiste.


Hän on kaunis kuin Tammerkosken yläjuoksu
ja yhtä vaarallinen
vain uimamaisteri sellaisesta saattaa
selviytyä
hän saa minut tekemään 
mitä tahansa
ja olemaan tekemättä
yhtään mitään

...

minä rakastan häntä niin kuin aamu
odottaa iltaa, niin kuin yö rakastaa aamua
ja vesi rakastaa tulta
tuli pitää veden lämpimänä, ja vesi taas on ikuisena muistutuksena siitä
että liikaa ei sovi päästä valloilleen
muuten vesi kiehuu, tuli sammuu
ja tulee ehtoo ja yö ja on aloitettava alusta
niin kuin meidän kohdallamme usein
me kuljemme maailmaa, emme katso
toisiamme silmiin vaan yhdessä samaan suuntaan
tie on avoinna edessämme mutkineen ja mäkineen,
alhoineen ja ylänköineen
ja jokaiselta vuorelta syöksyy alas koski
yläjuoksultaan yhtä kaunis kuin hän
alajuoksultaan yhtä vaahtoavaa sotkua kuin minä
mutta laaksossa tyynnymme suvannoksi seuraavaan viikkoon saakka

Juice Leskinen, osa runosta Nainen Tampereelta  

(Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä, valitut runot 1975-2007, koonnut Satu Koskimies,
 Tammi, 2012)


 

torstai 3. huhtikuuta 2014

Onnellisimmillaan

Eräänä äitienpäivänä. Sain viettää äitienpäivää ensimmäistä kertaa 16 vuoteen. Minusta itsestäni tuli äiti tuona iltana! Pikkuinen esikoiseni otti varaslähdön ja päätti syntyä yli kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Äitienpäiväpoika. Liput liehuivat sairaalan pihassa, katselin niitä epiduraalin vaikutuksen aikana. En ollut  koskaan kokenut mitään lähellekään vastaavaa. Olin onnellisimmillani.

Eräänä toisena toukokuisena päivänä. Maailman paras mies ei ollut uskonut kieltojani, vaan vei vihille. Olin yli 30-vuotias, kun oikeasti käsitin, mitä rakkaus on. Että sitä oikeasti voi olla miehen ja naisen välillä. Olin luullut rakastaneeni ennenkin, mutta voi pojat, eihän tässä riitä mitta-asteikko! Ensimmäistä kertaa elämässäni kelpasin itsenäni eikä minua pelottanut. Olin turvassa! Olin onnellisimmillani.

Eräänä vuoden pimeimmän ajan aamuyönä, kun sain toisen elävän lapseni. Sanoinkuvaamattoman monimutkaisten tunteiden värittämä raskaus päättyi lopulta niin kuin sen kuuluukin päättyä. Poika ponteva, 4.4 kiloa, syntyi ja sattui niin julmetusti, mutta voi elämä, miten täydellinen hän onkaan. Olin onnellisimmillani.

Surullisimmillaan, niistähän tämä blogi yleensä kertoo. 

Joskus ihmiset sanovat minulle, että kunpa niitä (surullisia asioita) ei olisi lainkaan tapahtunut. Ymmärrän sen. Huh, miten erilainen ihminen olisin, jos vaikka nuo kolme yllä kuvattua tapahtumaa olisivat ainoani. Jos niille ei kaikille olisi löydettävissä surullisia vastineitaan.

Kuitenkin.

En muista missä vaiheessa poikieni kuoleman jälkeen se tapahtui, mutta muistan ajatuksen: onneksi minulla oli edes hetken nämä pojat. En ajatellut, että kunpa tämä musta vaihe olisi jäänyt tulematta, vaan että onneksi sain edes sen. Jos en saanutkaan heitä kotiin, onneksi sain edes hetkeksi sisääni. Toisiinsa koko elämänsä turvanneet pienet pojat. Vihaan lopputulosta, mutta en ajatusta siitä, että he tulivat, edes käymään. Olen kaksosten äiti. 

Vaihtaisinko sitten viimeisen vuoden pois? Toivoisinko, että en olisi raskaana ollutkaan. En.

Olen kiitollinen, että sain pienen tytön edes hetkeksi. Jos minun pitäisi valita, että ei tyttöä lainkaan tai tyttö hetkeksi kohtuuni, valitsisin jälkimmäisen. Nyt. En tietenkään valitsisi niin, jos se olisi vasta tulossa.

Kaikkiin elämän kolhuihin ei voi suhtautua samalla tavalla. Pelkässä kuolemassa ei ole mitään ylevää tai henkeä nostavaa. Pelkässä vastoinkäymisessä ei ole sielua, vaikka nykypäivän elämävalmennuksessa niin usein halutaankin väittää. Jättäisin monet kokemukseni hetkeäkään empimättä pois, pitäköön ken tahtoo. Vaikka ne tekivätkin minusta tällaisen, vahvan ja blaablaa. Vaikka en tietäisi elämästä juurikaan mitään, jos elämässäni ei olisi ollut niitä. Silti, viekää pois, en halua niitä. En halua tietää, muistaa enkä muistella.

Mutta lapset, kuinka pienet tahansa. He ovat olleet elämä. Oma pieni mutta täydellisen täydellinen elämä. Eihän sellaista voi toivoa pois. Ei, vaikka sen loppumisesta kärsisi äiti koko ikänsä, jokaisen hetken, loppuun saakka.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Some-raskaus ja some-vauvat

Kuinka monta äiti-, raskaus- ja yleistä mahablogia on pelkästään Suomessa? Onko tämä blogi äiti-, raskaus- ja yleinen mahablogi? Mustan seinän läpi tarkastellen ainakin. Ei perinteisessä mielessä. Mutta onhan. Tositarinaa siitä, kun asiat menevät pieleen. Tosin en kirjoittaisi vauvoista tuon taivaallista tänne vapaasti luettavaksi, jos kolme sellaiseksi tarkoitettua ei olisi kuollut.

Mitä jos joku suosittu raskausblogi päättyisi kyyneleihin. Pikkuinen tauko postauksissa ei olisikaan vauvantuoksuinen, vaan tuskainen, itkuinen, pahin painajainen. Siitä sitten ryömittäisiin takaisin pinnalle kertomaan uutiset some-kansalle. Ei tullut vauvaa, ei tarvitsekaan miettiä, julkaistaanko kasvokuvia. Ei muuten julkaista. Koska eihän kuolleiden kuvia julkaista. Vaikka kyllä ne innokkaat sakaalit varmasti niitäkin haluaisivat nähdä.

Mutta eihän niin tietenkään käy.

Välillä mietin, että kannattaisi vain pysyä näissä oman genren surublogeissa, koska missä tahansa muualla voi aina törmätä siihen, mihin ei haluaisi.

(itse asiassa surublogeissa - tai muissa kärsimyksen kautta voittoon -blogeissa - siihen törmäisi oikein mielellään) 

Tietenkään en lue ainakaan sellaisia blogeja, joissa odotetaan samanikäistä kuin minun tyttöni. Mutta kun sen jälkeen usea sellainenkin, joissa en uskonut olevan mitään riskiä moiseen, ovat alkaneet odottaa. Tänään löysin jopa lempi-RUOKAblogistani onnellisia odotusuutisia. Suklaapalleroiden ohje jäi aivan totaalisesti paitsioon. Enkä varmasti klikkaa vähään aikaan.

En muista milloin tämä kaksosten poismenon jälkeen loppui, milloin pystyin suhtautumaan neutraalisti tai positiivisesti raskaus- ja vauvauutisiin. Mutta kauan siihen ilmeisesti meni. Ainakaan koko seuraavan raskauden aikana en lukenut sanaakaan, en mistään.

Niin no, mitä hittoa sillä on väliä, että jos haen bataattipyöryköiden ohjetta, sen kirjoittaja odottaa vauvaa? Sangen pikkumaista tämä, eikö. Mutta kun ei ole. Kyse on hetkistä. Kyse on siitä, että minä tarvitsen iloisia hetkiä, mahdollisimman rauhallisia hetkiä, pieniä hyviä hetkiä. Ja jos minun pienet hyvät hetkeni jatkuvasti kaatuvat siihen, että näen sitä, mitä yritän vältellä, ne eivät enää ole hyviä hetkiä. Vaan pahoja hetkiä.

Tämä asia ei ole hallinnassani. Vaikka haluaisin, että asia ei vaikuta minuun, se vaikuttaisi kuitenkin. Ja vielä en edes halua haluta moista. Minä saan olla näin, kiitos ja anteeksi. 

Joten en lue enää sitäkään yhtä blogia, vaikka se on kuinka ihana ja saa muuten aina hyvälle mielelle. Ehkä taas joskus.  

Tietenkään minä en toivo pahaa kenellekään. En ikäkuunapäivänä toivo kenellekään, että heidän vauvansa ei tulekaan kotiin.

Mutta tämä on eri asia.







tiistai 1. huhtikuuta 2014

1.4. Silliä ja kuravettä


Vauvoissa on kamala vaiva. Se valvominen, univelka. Sateenkaarivauvan jäljiltäkin vanhenin ulkoisesti ainakin 5 vuotta, rypytkin tuli muutamassa kuukaudessa, kun pikku-allergikko valvotti. Ja söin vain maapähkinää, mustikkaa ja kauraa.

Vauva vie kaiken. Koko oma elämä häviää. Tällaiselle pohtijalle ja tilan tarvitsijalle se on aika raastavaa. 

Tulee vain pyykkiä ja sotkua.

Nyt kun on (kohta) 9-vuotias ja (kohta) 3.5-vuotias, elämä on jo aika helppoa. He viihtyvät itsekseen, esikoinen paljon, pienempikin jo jonkin verran. Koko ajanhan helpottaa.

Ja ne raskaudet. Voi Luoja. Fyysistä helvettiä alusta loppuun. Entäs se henkinen puoli. Kun on kolme murua haudannut, en ehkä selviäisi raskaudesta ilman rauhoittavia lääkkeitä, tiedottomuuteen saakka.

Eihän siitä mitään tulisi. Aika suuri todennäköisyys, että kaikki menisi pieleen. Eikö minua voisi kohta jo syyttää oikeudessa, edesvastuuton hedelmöittyjä. Ei kolmea ilman neljättä. Kyllä se salama neljästikin. Ja kaikkien lohdutusten perusteella olen jo niin  v a h v a  näistä vastoinkäymisistä,  että jos tästä vielä pitäisi vahvistua, en ehkä mahtuisi enää maapallolle.

Vauvan sijaan kannattaa keskittyä itseensä ja mieheen ja olemassa oleviin lapsiin. Maanpäälliset kaksi tarvitsevat paljon, taivaalliset kolme veivät mukanaan ison osan kapasiteetistani myös. Ei siihen enää lisää yksiköitä sovi. Ei ole mistä nyhtää. Ei pysty.

Jos ostaa uuden asunnon haluamaltaan seudulta, ei edes voi tehdä lapsia. Jos jotenkin äitiyslomasta selviäisikin, parin vuoden hoitovapaaseen ei todellakaan ole varaa. Lainamenot vai vauva. Täytyyhän tässä ajatella ekonomisestikin. Takan edessä voisi nautiskella pitkän päivän jälkeen eikä vauva itkisi. Saatte pelata, huikkaisi lapsille ja pohtisi itse joko maailmantason tai omanapatason asioita.

Miehen kanssa voisi joogata parisuhteeseen lisää virtaa. Parisuhdeaikoja. Ei järjetöntä aikataulusäätämistä. Rauhallisia hetkiä.

Ja työ. Siis ura. Joskus minulla oli sellainen, olin loisto ja huippu ja lahjakas ja kaikki näytti hyvältä. Mutta sitten tulin raskaaksi, ja minusta tuli herttainen äiti, jonka päässä kisaa ottavat enää vain erilaiset kestovaippajärjestelmät, kantolaitteet, ruokavaliot ja kasvatussuuntaukset. Nyt nainen hiukan kunnianhimoa peliin. Toteuta unelmia, sinun unelmiasi. Et kai halua tulla muistetuksi vain... vain äitinä!

Ja tasa-arvoa kotiin! Nyt on minun vuoroni. Miehen aika on himmailla, pesköön pyykkiä ja tehköön ruokaa. En minä nyt mikään äiti-rouva ole. Olen nainen, elän itselleni. (ja jokainen äitihän on paras äiti lapselleen, sanonnan mukaan, teki mitä tahansa, joten whatta hell sitten siitäkään stressiä ottamaan)

Vastusta biologiaa! Yhteispohjoismaalaisen solidaarisuuden nimissä. Raskaus suistaa naisen turmioon.

Tässä iässä pitää ajatella omaa terveyttä ja jaksamista jo. Ja pinnallisiakin asioita. Ihana olisi laittaa omanlaiset vaatteet päälle, sipsutella tuolla kaduilla ilman rääkyviä vaunuja, käydä salilla pumppaamassa pakaroihin voimaa. Ottaisi itselleen aikaa, kävisi kauneushoitoloissa, viini-illoissa, voisi matkustella.

Mehän ollaan jo nyt melkein suurperhe. Pakkoko on yrittää enemmän kuin kykenee hengissä pitämään.

Ja vanha. Tällaisena ikäloppuna kannata yrittää, ei ei. Olisit tehnyt nuorena, ehkä ne olisi hengissäkin pysyneet sitten.

Sitä paitsi vauvat, ne on jotenkin niin nähty. Pienet sätkivät ja avuttomat mini-ihmiset, mitä ihmeellistä niissä on.

Ja syntyyhän niitä muille. Voin sitten halia ja höpötellä ja ostaa vaaleanpunaista mekkoa ja nuttua niille, ja antaa takaisin äidin syliin, kun ne on puklaamassa tai kun en enää muuten jaksa.

---

Aprillia. Join kuravettä ja kaaduin. 




kuva täältä