perjantai 30. toukokuuta 2014

Hyvä äitipuoli

Tämän tekstin otsikko voisi olla kaikkea tätä:

- Minusta tulee jälleen uusi äiti
- Minä saan lapsen
- Bonus
- Koska kaikki eivät hoida lapsiaan
- Nyt tipun
- Romahdus
- Kamelinselkä katkeaa
- Rakkaus kantaa
- Mitä jos se ei onnistu?
- Kaiken on mentävä hyvin
- Joku tarvitsee minua
- Liian moni tarvitsee minua

Tavallisesti kuplat poksahtavat, kun ne osuvat maahan


Meidän perheeseemme tulee pysyvästi uusi jäsen. Lapsi, jonka olen tuntenut melkein kahdeksan vuotta. Joka on viettänyt meillä aikaa joskus hyvinkin paljon, joskus vähemmän. Olemme aina nähneet vähintään muutaman viikon välein. Vaikka enää pitkään aikaan hän ei ole halunnut tulla edes tänne. Olemme erkaantuneet. Hän ei hymyile enää.

Lapsi, joka voi hyvin huonosti. Lapsi, joka on yritetty pelastaa jo aiemmin, oikeudenkin kautta, mutta ei ole onnistunut. Koska lapsen äiti. Tiedättehän. Koska jokainen äiti on paras äiti lapselleen ja muuta paskaa.

Tuo äiti on nyt luovuttanut. Hän antaa lapsensa pois. Hylkää. Sanoo kasvattaneensa hirviön ja antavansa sen nyt pois. Ihan minne vain kunhan pois.

Johdonmukainen hirviön kasvattaminen - voitte uskoa, että muuta on yritetty. Tuota naista on yritetty auttaa niin paljon, LIIKAA. Nyt tuolle vihdoin pitäisi laittaa stoppi. Ohjata lapsi kauneuteen, rakastaa yltiöpäisesti. Vieläkö se onnistuu?

Lapsi, joka voi jo nyt hyvin huonosti, vaikka ei vielä edes tiedä, mitä tapahtuu. Tämä on hänellekin yllätys. Miten lapselle kerrotaan, että äiti ei enää jaksa sinua?

Kaikki ovat vuosikausia joutuneet ottamaan monimutkaisia tanssiaskeleita vain siksi, että ÄITI jaksaisi ja että ÄITI osaisi. Samalla tuo äiti on ylimielisesti väittänyt tekevänsä kaiken oikein - vain meissä muissa ihmisissä on ongelma.

Minä niin vihaan tätä maailmaa. Ensimmäisistä hetkistä, kun tuon pojan tapasin, huomasin, että kaikki ei ole kunnossa. Ja koko ajan on menty huonompaan suuntaan. Koska jokainen äiti on paras äiti lapselleen.

Minä mietin elämäni jokainen päivä sitä, että äitini lähti. Hän ei tosin "lähtenyt", vaan kuoli. Mutta hänen äitinsä, minun mummoni (älä lepää rauhassa) hylkäsi äitini, heti tämän syntymän jälkeen.

Siitä ei selviä koskaan. 

Lähteneet äidit kolmessa polvessa.

Minä en saanut nyt siis omaa (elävää) lasta, mutta minä saan toisen lapsen. Jota minun pitää auttaa, hoitaa, hoivata, kuin omaani. Joka ehkä vaatii enemmän energiaa ja huomiota kuin kaksi elävää ja kolme kuollutta lastani yhteensä. Jonka kanssa joudun aloittamaan kaiken uudelleen, ihan alusta.

Minä en saa omaa lasta, mutta toiset antavat omansa pois.

Koska eivät jaksa.  E i v ä t  j a k s a  ???????

Minä jaksan. Aina. Minä aina jaksan. Jaksan jaksan jaksan. Eikö niin?

Onko elämä irvokasta? On.
Onko elämä epäreilua? On.
Vaaditaanko minulta liikaa? Kyllä.
Haluaisinko ehkä murhata erään naishenkilön? Kyllä. (voiko tämän ilmoittamisesta saada syytteen?)
Vihaanko enemmän kuin koskaan? Kyllä.

Yritänkö omalta osaltani auttaa ja pelastaa tilanteen?
Kyllä.
Uskonko, että asiat kääntyvät hyväksi?
En tiedä. (kyllä)
Onko jokainen hetki nyt taistelua?
On.
Tekisikö mieli luovuttaa?
Usein.

Sydämeni lyö välillä 150 kertaa minuutissa, tärisen ja oksennan. Pelkään, että katkean. Mitä näille ihmisille sitten jää? Minä en voi kaatua.

Minä rakastan elämää ja perhettäni. Kaikkine mutkineen, poismenoineen, tuloineen, hamoineen.

Kunpa elämäkin rakastaisi minua. Kunpa kaikki menisi hyvin...

Tällaisia asioita tässä siis muutaman viikon ollut päällä. Ei kovin pientä, ehh. Ei ihan taas pelkkää kynnen katkeamista tämä elämämme...

Uusi asunto, mistä? Koulu, missä? Tukea meille? Apua lapselle? Mitä mitä mitä? Että HYVÄÄ KESÄÄ VAIN!

Mutta se oleellisin:

Tervetuloa, poika. Teemme parhaamme. Haluamme saada sinut hymyilemään. Tuolla jossakin on aurinko.






keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Murheelle

Oi, terve, terve murhe musta!
Sun tunnenhan jo vanhastaan.
Et ystävästäs tunnetusta
Sä kernas ole luopumaan.

Mua taasen rintaas vasten paina:
Niin ennenkinhän usein teit,
Ja silloin sydämestäin aina
Sä toiveen rakkahimman veit.

Mut itkeä en huoli siitä:
Mi katoopi se kadotkoon.
Ei ilo jokaiselle riitä:
Siis seuraas tyytyväinen oon.

Kaarlo Kramsu



Ei oikein ole vieläkään kirjoittamisen haluja. Elämä menee, hölskyy yli. Stressin lähteet eivät totta vie ehdy, päinvastoin. Uutta tuuttiin, jos vanha sopivasti kesyyntyy. Kroppa taitaa olla äärirajoilla, jatkuvasti sairaana (koko perhe kylläkin), sydän hakkaa, rytmihäiriöitä, öisin käyn (vihamielisiä) dialogeja pääni sisällä eri ihmisten kanssa. Vaikka pokkaan masennustestistäkin melkein 30 pistettä (keskivaikea), on suurin huoli tässä fysiikan romuuntumisessa. Nyt tekee mieli kiroilla, isoin kirjaimin. Oi miks oi miks oi miks tämä elämä tekee näin.

Mutta hyvänen aika, Kaarlo Kramsulla (1855-1895) on uskomattoman hienoja runoja! Mutta niin kuoli mielisairaalassa 39-vuotiaana. 

Eino Leino kirjoitti Kramsusta näin:

"Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen elämäntuska kuvastuu. Hän on kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä lohdutusta. --- Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen. Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin yksin myös Suomen kirjallisuudessa."

perjantai 23. toukokuuta 2014

Neljä kuukautta

Useimmille lienee jo käynyt selväksi, että tämä blogi ei kerro vain epäonnestani saattaa maailmaan eläviä lapsia eikä se kerro vain kuolleista pikkuisista varpusistani eikä se sanoita vain sitä tuskaa, joka tästä on syntynyt. Se kyllä käynnistyi siitä, että tyttömuruseni kuoli tammikuussa, mutta sittemmin fokukseksi on muodostunut koko elämäni. Olen löytänyt edestäni kaiken, koko menneen elämäni tomun (ja sitä, uskokaa, riittää - täällä on vain pieni osa).

Olen tipahtanut pahemmin kuin koskaan, ja kaikki on uutta. Kukaan ei tunnu, edes läheisimpäni, ymmärtävän, että olen muuttunut ytimiin asti. Tietysti olen vielä keräilyasteella - oleilen ja elelen pääasiassa kotona, itken ainakin 10 kertaa päivässä (kaikista syistä, en vain surusta), tutkin itseäni - enkä ole muuttunut niin, että maailmakin sen näkee. Mutta kyllä se vielä näkee. Sikäli kun se nyt edes on merkityksellistä.

Tämä blogi alkoi kuolemasta, mutta se ei pääty syntymään ja hajanaisiin kuolleiden muisteluihin. Ei uuteen onneen, jota värittää syvä kiitollisuus ja turvallista rakennetta luova pelon karkotuksen ilmaus: olihan tää nyt tässä. Ei taida minusta olla vauvaelämän kuvaajaksi, äitiyden perspektiivejä kepeästi luotaavaksi, vaikka sellainen siunaus joskus maallistuisikin.

Paitsi että tätä sattumaa, pahaa tapahtuu, tapahtuu nyt niin paljon muuta, tässäkin hetkessä. En voi käsittää, miten nämä kaikki voivat tapahtua juuri nyt. Kerron lähiaikoina. Hukkaan adjektiivit, kertakaikkisen ja käsittämättömän, ja elelen verbeissä, uskon toivon menen en kadu lienenkö tajunnutkaan tapahtunee.

Puhumattakaan siitä, että elän vuosia ja vuosia taaksepäin. Tarkastelen mutkia, valittuja suuntia, käännöksiä, onnettomuuksia, ohitettuja uhkia ja nurkan takaa syöksyneitä kuoloja. Elämänkokemukseni erilaisten ikävien asioiden suhteen on sangen mittava, joten materiaalia riittää. (Tosin myös rakkauden saantini ylittää perussanavaraston, mitä ei sulkujen sisällä suotaisi ilmoitettavan.) Olisi aivan liian kepeää selittää asia niin, että tytön menetys syöksi minut selvittämään kaikkia elämäni menneitä suruja. Näin varmasti osin on, mutta paljon enemmänkin. En usko, että asiat voidaan "selvittää" tai että niistä voidaan "päästä yli" tai että niiden "kanssa voi elää". Onko jotakin vaihtoehtoa, eikö tuo ole päivänselvää? Se on lähtökohta, ei mikään ratkaisu tai päätepiste. Siitä se kaikki vasta alkaa, kun pieni ihminen näin päättää.

Tiedän, että monelle vertaiselle tämä tekstini monialaisuus on liikaa. Niin kuin lapsen elämän menettämisessä ei olisi riittävästi! Niin kuin siinä ei useimmille olisi haastetta loppuelämäksi! Kyllä ne vuosipäivät ja kynttilät ja enkelit ja neuvolakortit tekevät ihan liikaa.

Mutta kun en voi keskittyä vain siihen. Kuvaan täällä kärsimystä, tuskaa, surua, tulevan pelkoa, ja vaikka päähuomio on vauvoissani, lähestymistapa on paljon laajempi. En ole missään vaiheessa kokenut tarpeelliseksi rajoittaa edes niiden tuskien syitä, joihin itse samaistun tai joiden kuvauksista saan voimaa. Yhtälailla saatan lumoutua ja aueta Edith Södergranin (lapseton, naimaton, nuorena kuollut, sairas, suomenruotsalainen aristokraattinen porvari) sanoista kuin keskenmenon, lapsettomuuden, kohtukuoleman, kätkytkuoleman, lapsen syövän tai itsemurhan kokeneiden naisten kuvauksista, niin myös muunlaisiin suruihin kaatuneiden ihmisten omakuvista. Joskus, vaikkakin harvoin, saatan saada kiinni myös jostakin valosta, jota tarjoaa suhteellisen vaivattomalla elämällä siunattu ihminen. Yleensä kuitenkin valoistun ainoastaan siitä säteestä, johon ohjaa pohjan pimeyteen tippunut.

Niin siis että mitä. taas. yritän. sanoa.

Enpä paljonkaan.

Vaikka sitä, että tein juuri herkullisia täytettyjä paprikoita, joihin laitoin muun muassa fetaa, basmatia, tomaattia, ruohosipulia, korianteria, valkosipulia, sitruunaa ja belugalinssejä. Seuraksi jogurttikastiketta ja bataattihummusta. Kaiuttimiin valitsin 80-luvun hittibiisejä. Olen itkenyt useasti. Vietän hääpäivää, sain (ja annoin) ihania lahjoja. Elämä on ihan helvetin kaaos, mutta olkoon. Huomasin myös juuri, että sain ensimmäisestä kirjatentistäni parhaan arvosanan, täyden vitosen (olen melkein vahingoniloinen - hahaa, ruoste pois, olen täydessä vedossa ja pätkin kakskymppiset mennen tullen).

Aurinko, perjantai, hääpäivä, täytetyt paprikat ja Out of the Dark*, eikö siinä ole tarpeeksi.

Jatkan tällä linjalla. Enempää en tiedä. 

    

*) Esittäjänä Falco (1957-1998) eli itävaltalainen Johann "Hans" Hölzel. Tämä kappale ilmestyi postuumisti miehen kuoltua auto-onnettomuudessa. Falco oli muuten yksi kolmosista - ainoa, joka syntyi elävänä. Aitoa Neue Deutsche Welleä! (olin kyllä itse ihan liian pieni nauttimaan siitä silloin, kun se oli olemassa... mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.)

 Ich bin bereit, denn es ist Zeit
Für unseren Pakt über die Ewigkeit
Du bist schon da, ganz nah
Ich kann dich spüren
Lass' mich verführen, lass' mich entführen
 --
Oma (huono) suomennos:

Olen valmis kun on aika
ikuisuuden sopimuksellemme
Sinä olet jo siellä, niin lähellä
Voin tuntea sinut
Anna minun tulla vietellyksi,
anna tulla siepatuksi
 --
Out of the dark
Hörst du die Stimme, die dir sagt
Into the light
I give up and close my eyes
Out of the dark
Hörst du die Stimme, die dir sagt
Into the light
I give up and you waste your tears
To the night

Minä näin puun



Minä näin puun, kaikkia muita suuremman,
tavoittamattomia käpyjä täynnä,
minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,
ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät
ja valmiit kuolemaan;
minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa.

Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri
eikä sen yli astu kukaan.

Edith Södergran (suom. Uuno Kailas)

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Sattuu, sattuma, saatanan satumaa

Elämä on tällä hetkellä niin käsittämättömiä asioita täynnä, että luulen, että kukaan lukija ei enää uskoisi tätä todeksi, jos kirjoittaisin siitä. Ennemminkin voisi uskoa, että tämä on joku fiktiivinen kokeilu, ei todellisen ihmisen todellisesta elämästä kertova blogi.

Tai sitten olen narsistisen itsesäälini syömä, viiruksi pienentyneen näkökulmani raatelema.

Onko tämä kaikki todella tapahtunut minulle? Onko tämä minun elämäni? Herättäkää tästä unesta. Zup, herää Gretel, kaikki on ok!



perjantai 16. toukokuuta 2014

Neuvola

Esikoisella oli aamulla hammaslääkäri. Niitä on kolmessa eri paikassa enkä ottanut edes huomioon, että se voisi olla nyt juuri siellä, terveysasemalla. Siis siellä missä on neuvola, sama tila, sama käytävä, sama odotushuone. Siellä missä olen viimeksi käynyt 22. tammikuuta.

Yhdessä tärisimme paikalle. Esikoinen tärisi siksi, että pelkäsi reikiä tai että saisi raudat takaisin. Minä siksi, että en ollut tajunnut edes valmistautua.

Viimeinen ovi vasemmalla, ei sydänääniä


Alku meni juuri niin huonosti kuin suinkin saattaa mennä. Hammaslääkäri 20 minuuttia myöhässä. Useita massuja.

Kaksi vastasyntynyttä ensikäynnillä.



Alan itkeä, pidän kasvoja tiukasti lehdessä, josta "luen" jonkun missin ja jääkiekkoilijamiehensä perhe-elämästä.



Oma terkka kävelee ohitse, näen sen sivusilmällä. Ei onneksi huomaa minua (tai toinen vaihtoehto... no, tiedättehän). Olen aivan romahduspisteessä, hammaslääkäriin odottavat eläkeläiset katsovat minua ihmeissään. Lapsi on onneksi keskittyneenä sarjakuvaan toisaalla eikä näe, mitä äidille tapahtuu.



Olen täysin varma, että en enää koskaan voisi tulla tänne neuvolaan.

Viime hetkellä hammashoitaja kutsuu huoneeseen. Selvisin.



(Samoin lapsi: Ei ollut reikiä. Eikä tarvetta oikomiselle.)

Juuri kun en odottanut - yksi torstai

Olen kantanut mukanani obduktiopapereita ja niistä tekemiäni huomioita ja muistiinpanoja kaikkialla missä liikunkin virka-aikaan. Kolmen viikon ajan. Jos vaikka lääkäri soittaisi. Olen vahdannut puhelinta ja jopa vältellyt tilanteita, joissa joudun sen sulkemaan.

Eilen sain lopulta itseäni niskasta kiinni ja pääsin lähtemään asioille, kirjastoon hakemaan lisää tenttikirjoja ja kahville ystävän kanssa. Unohdin laput kotiin.

Seisoin suurin piirtein keskellä Helsinkiä, selasin kirjakustantamoiden alennusniteitä katoksen alla:


Lääkäri soitti. Elämä tapahtuu aina kesken jotakin muuta.

Kolme viikkoa odotin taas ei mitään.

Inflammaatio johtuu todennäköisesti kuolleesta sikiöstä, se oli siis seuraus kuolemasta eikä sen syy. Ehkä. Kai. Ei johdu minusta. Ehkä. Kai. Todennäköisesti.

Seniorilääkäri ei ollut tietoinen asioista, joista olen itse lukenut tutkimuksista. Eikä kai ollut tiennyt mistään muustakaan oikein mitään muutakaan.

Kuulemma oman henkisen jaksamiseni vuoksi on ehkä syytä mennä endokrinologille. Mutta en ole vielä löytänyt yhtään endokrinologia, joka tietäisi jotakin raskauksista. Jos kysymys on vain minusta, en jaksa alkaa samaan lääkäriramppaamiseen taas.

Kai se pitäisi itse alkaa lääkäriksi, pah.

Tai sitten vaan kansio kiinni. Ja piste.

Lennähdin jonnekin 20 metriä asfaltin yläpuolelle. En tiennyt, pitäisikö olla tyytyväinen (ei suurta vikaa, ei vikaa minussa) vai äärettömän pettynyt (kaikki on mahdollista, koska mikään ei ole selvää) vai välinpitämätön (mitä väliä, tapahtunutta ei voi korjata).

Tulevaisuuteni tämä tieto jätti ainakin entistä epävarmemmaksi. Miten voisin päättää mitään, tällaisen tiedon varassa!

Toisaalta toisenlainenkin päätelmä on ilmeisesti mahdollinen: mieheni sanoi illalla puolihuolimattomasti "sitten kun meillä on vauva..."

Tai sitten kuvitteli vain piristävänsä minua. 

Keräilin itseäni eräässä porttikongissa hetken. Mietin muutamaa meditatiivista harjoitusta.
 
Lähdin kävelemään. Kävelin lähimpään vaateputiikkiin, halusin ostaa jotakin vaaleanpunaista. En osta juuri koskaan mitään itselleni, joten piti keksiä, kenelle ostan. No, hänelle, jolla on kohta synttärit.


Kävelin eteenpäin, muina naisina. Join vaalikahvit, ja toisetkin. Keskustelin ainakin neljän eri puolueen ehdokkaan kanssa. Ensin helppo ja ammattimainen kysymys EU:sta ja liittovaltiokehityksestä, hiukan taloutta myös. Kun ehdokas on vaahdottanut suustaan ulkoa opetellut fraasivastauksensa, isken palleaan: Oletko mielestäsi ihmisenä tarpeeksi hyvä edustamaan meitä? Onko sinulla tarpeeksi elämänkokemusta, jotta kykenet näkemään asioita monilta eri kannoilta?


Ihan kuin joskus muinoin! Haastoin, kyseenalaistin motiiveja, testasin tietämystä, etsin aktiivisesti vastauksia, olin kiinnostunut, ahnehdin todellisuutta.


En valaistunut. (äänestin kyllä illalla, mutta en haastattelukierrokseni perusteella)

Raahauduin kasseineni bussiin. Eteen tuli istumaan äiti pienen vauvansa kanssa. 40 minuuttia katselin, kuinka tuo pieni ihminen väkersi pienillä sormillaan ikkunan aurinkosuojaa, näpräsi äitinsä tukkaa, kikatti puhaltelulle. Muutaman kerran isot, kosteat vauvan silmät kurkkasivat taakse. Kuka lie hahmo siellä, huokaili ja katseli käsiään.

Poliitikot haastattelee, mutta pientä vauvaa ei voi katsoa silmiin.


Why don't you weep
When I hurt you?
Why don't you weep
When I cut you?
You don't bleed
And the anger builds up inside

You said a prayer
And I betrayed you with a kiss
You never realized
That all had come to this
So keep your dignity
Don't throw it all to waste
Stronger feelings
Than you've ever learned to face



torstai 15. toukokuuta 2014

Kaunis ja ei


 KAUNIS: 

- Kohtaamme hetkeksi, vaikka aamulla: joku silmissä, joku välähdys turvallisuutta ja uskoa, joka syntyy välillemme, tilaan, joka ei ole kummankaan omaa. Kauneus kohtaamisessa: tiedän, mitä tarkoitat, minäkin tarkoitan sitä, me selviämme, joskus on paremmin, ei jaksa puhua.

- Katse ikkunasta päivä päivältä vehreämmäksi muuttuvaan luontoon. Taas suvi saa. Kun ihminen voi täyttää itsensä pelkästä ilmasta, kesäsäästä. Mikään ei voita niitä aamuja, se tuoksu. Hiiviskelen hakemaan lehteä, nautin kahvia, pieni yön kirpeys häipyy milli milliltä ja tilalle tulee imelä lämpö, lupaus kesän pinnallisesta rauhasta.

- Hukun joukkoon, unohdan, että katseeni on tähän kaupunkiin liian intensiivinen. Joku poimii sen, näkee iiristen taakse. Ja sekunnin kymmenesosan uskon ihmisiin.

- Tapaan ensimmäistä kertaa elämässäni mielenterveyden ammattilaisen, jonka haluan tavata uudelleen. Hän sanoo jotakin, mitä haluan kuulla. Minun ei tarvitse lieventää ilmauksiani eikä puhua yksinkertaistettua kieltä. Hän ei hymyile väärissä kohdissa.

- Hetki hyvää kahvia. Joku muukaan ei tuijota kirkasta näyttöä, vaan ikkunaa, seinää tai viipyvää aatostaan. Sinulle ehkä rauhallinen keidas kaiken kiireen keskellä, minulle mahdollisuus huomata, että selviän. Ihmisiä ympärillä enkä nieleskele koko aikaa.

- Kaivetaan aamulla ei-toukka sateenkaaripojan navasta pois ja kas, se toimii. Pissalle? Kyllä. Puuro? Kyllä. Puetko itse? Kyllä. Hammaspesu? Kyllä. Menetkö pyörällä? Kyllä. Rakastan sua. Niin määkin sua.

- Voi kulta, hän sanoo, kun näkee, mitä vastaan masennuskyselyn kysymyksiin, ja halaa kovaa. Saan itkeä ja itken niin, että voisin tehdä testin uudelleen ja saada paljon vähemmän pisteitä. 

EI:

- Ole sinä tässä, juo sinä vain kahvia. En mahdu samaan pöytään. En kestä kuunnella. En maiskutusta, en hammaspesun ääntä (hampaita ei pestä olohuoneessa!), en lukenut tuota vielä, mikset itse tee! Ei ole ruokaa, ota pakastimesta, etkö voi edes samalla pilkkoa omenaa toisellekin lautaselle! Voi helvetti, miten yksikään asia ei voi mennä itsestään, en jaksa!!

- Turku. Sairaalan pihasta perääni kääntyy nainen ja mies. Nainen kailottaa puhelimeen: "Joo, sori, en vastannu, kun oltiin ultrassa! Joo, ihanaa, kaikki hyvin, poika! Niin, ihanaa, joo!" Kiihdytän. Ei helvetti, ne seuraa. Miksi jumankauta se kailottaa tuohon puhelimeen! "Niin ihanaa joo niin!" Laitan juoksuksi, vaihdan kadunpuolta, vaikka joudun kohta palaamaan, tuijotan näyteikkunaa, kahvilan lounas tarjoaa pihviä. Menkää ohi, pliis, menkää ohi.

- Älkää puhuko minulle, älkää. En pysty vastaamaan, en halua kuunnella. Ei, en tiedä mikä se on. Ei, en tiedä mitä se tarkoittaa. Ei, en tiedä miksi en tiedä. Ei, en kuuntele.

- Odotushuoneessa van Goghin tauluja. Onko tämä vitsi, huumoria? Melkein naurattaakin siihen asti, kunnes tilaan hoippuu joku osastolta karannut, jolla on "suullinen sopimus katsella paikkoja". Seuraavaksi joku menee seulaan, siinä niin kaikkien kuullen. Ihan oikeastiko näillä hulluilla ja sairailla ei ole mitään suojaa!

- Yhtäkkinen kohtaaminen päiväkodilla. Muutama sekunti, sanojen hakeminen, annan hänelle aikaa, mieti vain. Kunnes. En meinannut tuntee, kun sä oot värjännyt sun tukkaa! Siinä kaikki? Juu, siinä kaikki. Ok, kiitti ja moikka.

- Yksi ihminen saa minut raivoihini. Itkuni hämmentää tilanteen kymmenkertaiseksi. Lapsetkin näkevät. Mies ei vastaa puhelimeen. Gerbiili on karannut ja lapsi sanoo, että se on juuttunut laatikkoon, onkohan se kuollut! Ja lähtiessään tuo ihminen vielä kysyy moneen kertaan: mitä minä muka tein? Mitäkö teit, sinä itse saatana! Mene pois ja pysy poissa! 

- Tuijotan reittioppaan aikatauluja. Painan yhä uudelleen Näytä seuraavat lähdöt. Torstai, Sofian päivä. En lähde, en ole, en jaksa. 


Entäs nyt kun kyntänyt
on peto pihamaan,
polttanut tutuimman tien
ja pelko varkain hiipinyt
patjaksi hetekaan?
Muuttiko asumaan lie?


Ja sattumaan taas
sun täytyisi luottaa.
Tapahtuu, mitä tapahtuu,
muista että oot
kaunis ihminen.
Vielä,
kasvaa puu
juuret vahvistuu
taivaankantta päin
kätes kurottaa.
Kyllä
usko niin
tai
vähitellen lakastut.

Entäs nyt kun
särkynyt
kompassi pyörii
ja allakka autioituu?
Vartes viimaan väsynyt,
jo kohtalon juoniin,
sen metkuista kuivunut suu.

Happoradio

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Nimiä ja lukumääriä

Tässä selfiessä hymyilee kolmen kuolleen pienen ihmisen äiti


Olen kirjoittanut blogiin aika vähän varsinaisesti menetetyistä pienistäni. Syitä on lukuisia, mutta suurin on se, että en pysty siihen. Todellisista elämistä, menetetyistä, kuolleista, ennen aikojaan loppuneista - niistä on kaikkein raastavinta ja surullisinta kirjoittaa. He. He ihmiset, he pienet elämät.

Koska olen vakaasti tarrannut selviytymisen tielle, joudun väkisin toteuttamaan sellaisia olemisen tapoja, jotka auttavat selviytymisessä. Hetki kerrallaan. Mietin ehkä seuraavaa päivää, viikkoa, nyt jo jopa kuukautta, mutta pidemmälle en jaksa kurkottaa.

Nyt olen kuitenkin mielestäni jo sen verran vakaalla tiellä, että kirjoitan hieman heistä.

Tähän asti en ole edes nimennyt heitä täällä. Pojat ovat olleet kaksoset, tyttö on ollut tyttö. Kyse ei ole omaperäisyyden puutteesta tai kyvyttömyydestä keksiä heille nettinimiä. Vaan siitä, että heistä kirjoittaminen repii sydäntäni.

Heillä on nimet, tietysti. Kaksospojat saivat nimensä joitakin päiviä kuoleman jälkeen. Suloisten masunimien tilalle tulivat oikeat nimet. Kaksosten kohdalla nimeäminen tuntui ehkä vieläkin merkittävämmältä, koska kyseessä on eron tekeminen kahden ihmisen välille. He eivät ole vain kaksoset, he ovat Hän ja Hän, kaksi erillistä ihmistä. Tyttö sai nimensä jo muutama tunti ennen syntymää.

Heidän nimensä ovat olleet lehdissä, heidän nimensä on kerrottu kirkossa, heidän nimensä on kaiverrettuina kiveen. He ovat meille hän ja hän ja hän.

Tutkimuksissa on todettu, että kaksoslapset ovat monissa kognitiivisissa ja muissa kyvyissä ja taipumuksissa hieman erilaisia kuin yksöslapset ja usein kehityksellisesti jonkin verran jäljessä. Heitä ei voida elävinäkään kohdata täysin yksilöllisesti, omina itsinään. He joutuvat odottamaan, oppimaan odottamista jo vauvana, he eivät saa äidin varauksetonta huomiota, he ovat usein maailmalle kaksoset, hyvässä ja pahassa. Koska heitä on kaksi (puhumattakaan jos heitä on kolme).

Kuulostaa päivänselvältä.

Mutta ajatelkaa, kun he ovat kuolleet kohtuun. Kun heidät on nähnyt elossa ainoastaan ultraruudulla. Poika A ja poika B. Kirjaimet eivät ole arvottavia, vaan kertovat siitä, miten päin he ovat kohdussa.

He ovat identtisiä, heidän perimänsä ovat täysin samat. Ainoa erontekijä on ympäristö - tässä tapauksessa heidän ainoaksi ympäristökseen ennen kirkkomaata ja taivaiden tuulia jäi kohtuni.

Ja tuo kohtupa oli heidän kohtalonsa. Istukka kasvoi isoksi, mutta kaikki oli epäreilua. Poika B sai vain 1/4 koko istukan suonituksesta, poika A loput (kaikki tällainen selviää vasta obduktiosta; näitä ei voida raskauden aikana selvittää).

Sen lisäksi suoniyhteyksiä näiden osien välille (fetofetaali transfuusio) alkoi kehittyä. Kuten lähes kaikissa yksi-istukkaisissa (=identtisissä) kaksosraskauksissa jossakin vaiheessa, yleensä vasta lopussa. Poika A otti ravintoa vielä siitäkin vähästä, joka B:lle kuului.

Toisesta tuli isompi - paljon isompi kuin raskausviikkojen mukainen koko - ja toisesta tuli pienempi. A ja B, ensimmäinen ja toinen, isompi ja pienempi.

He ovat Elias ja Lenni.

Elias taisteli loppuun asti. Hän syntyi suu hieman auki. Hän oli ehkä yrittänyt haukkoa ilmaa. Alusta asti minusta tuntui, että hän oli vihainen minulle. Miksi minä olen kaksonen; olisin selvinnyt, jos en olisi. Olen vahva, olen iso. 

Lenni oli pieni ja laiha. Hän oli surullinen. Hän näytti siltä kuin olisi pyytänyt anteeksi. Anteeksi, etten jaksanut, anteeksi, että en osannut taistella ja vaatia.


Äidin rakkaat pienet pojat.

Kuolemaa seuranneena kesänä istutimme pihaan kaksi marjapensasta, jotka jostain syystä nimettiin kaksosten mukaan. Ei onnistunut. Toinen alkoi kasvaa, toinen ei. Seuraavana kesänä sama jatkui: toinen tuntui kasvavan toisen päälle, toinen kuihtui kuihtumistaan eikä antanut yhtään marjaa. Mieheni kaivoi pensaat maasta ja istutti ne kauas toisistaan. Tänä kesänä molemmista tulee paljon marjoja. 

Kuoleman jälkeen olin onnellinen edes siitä, että he olivat kaksoset, joten heillä on aina toisensa. He pitävät toisistaan huolta. Koko elämänsä he elivät kiinni toisissaan, uiskentelivat samassa tilassa, koskettelivat toisiaan. Heidät siunattiin vieretysten, tuhkattiin yhdessä. He ovat kaksi mutta he ovat yksi ja yksi, erottamattomat, mutta kaksi erillistä lastani. Kaksi erillistä ihmistä, joilla olisi ollut kaksi elämää. Kaksi omaa maailmanvalloitusta, kaksi.

Kuoleman jälkeen en juuri kokenut tarvetta yhdistää itseäni sellaisiin, jotka olivat menettäneet yhden vauvan. Kaksosuus oli itsessään merkittävää. En tiedä, ymmärtääkö tätä kukaan sellainen, jolla ei itsellään ole kaksosia. Kyse ei varsinaisesti ole siitä, että kaksosuus olisi jotenkin määritelmällisesti enemmän (paitsi lukumääräisesti) kuin yksösyys, vaan ehkä ennemmänkin siitä, että tuo ristiriita yhden ja kahden, kaksosuuden ja erillisyyden, välillä määritti suruani ja sen kanssa kamppailua.

Uskoin myös, että kaksosuus oli nimenomaan se syy, että he kuolivat. Jos he olisivat olleet yksösiä, he olisivat selvinneet. Saatoin syyttää kaikkea siitä, että he olivat kaksoset. Samalla olin maailman kiitollisin, että minulle oli tällainen kunnia annettu, kaksosten äitiys. Tätä ennen kaksoset oli ainoastaan horoskooppimerkki - omani tietysti.

Kun pieni elämä kuolee, ääretön kuolee. Kun toinen pieni elämä kuolee, ääretön kuolee. Kun kolmaskin pieni elämä kuolee, ääretön kuolee taas. Mitä muuta? Jos yksi on jo ääretön, mitä on kolme? Ei voi olla kolmea ääretöntä - miten sen kaiken voi kolminkertaistaa?

Surusta tulee mössö. Elämästä tulee tuskainen hyrrä. Kohdetta ei voi määrittää yhteen - en kaipaa yhtä, kaipaan kolmea. Mitä tapahtuu, kun on monta? Mitä jos olisi neljäskin? Ovatko yhden menettäneet jotenkin parempia, paremmin keskittyneitä - he voivat kirjoittaa hänestä? Heillä on YKSI HÄN. Heidän vauvansa saa kaiken surun huomion! Minun pitää jakaa. Mitä jos mietin yhtä enkä muita? Mitä jos mietin kahta mutta en kolmatta? Mitä jos teen eroja? Mitä jos en tee eroja?

Siinäpä yhdelle päivälle. Itkun läpi, keskiviikko. Taidan lähteä hautausmaalle.

Kuvatekstiin liittyen: Tässä blogissa ei koskaan tulla näkemään kuvia kuolleista rakkaistani. Netissä on pilvin pimein sivustoja, joissa eri-ikäisinä kuolleiden vauvojen kuvia voi katsella. On myös lukuisia sivustoja, joissa vauvoja menettäneet äidit kuvaavat itse itseään. Jonakin päivänä teen tätä ehkä koko kuvallani ja nimelläni, sillä haluan kertoa, että tätä tapahtuu tavallisille ihmisille, nimellisille, meille. Vielä en ole valmis. 




sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Rauha, kaksi halia ja kolme kimallusta



Välillä mietin, että onkohan se oma kuolo kohta korjaamassa, kun olen niin rauhaisa ja levollinen. Eikö niin usein lopussa käy?

Ei, en ole hilpeä enkä "kuin tavalliset ihmiset". En jaksa joutavanpäiväisiä keskusteluja, en kestä merkityksettömiä ihmissuhteita tai halaja pinnallisia tuntemuksia. Koskaan. Kavahdan edelleen herkkyyden puutetta, kuuntelemattomuutta, välinpitämättömyyttä, tyhmyyttä. Aina.

Mutta olen rauhallinen. Olen iloinen. Tunnen ylös ja alas, mutta en tuskaisesti.

Olen yli 20 vuotta toivonut tulevani uskoon (sillä tavalla oikeasti), mutta ei se ole onnistunut. Ajattelin, että rauhan saisi vain sitä kautta. Nyt oloni on ihan kosketettu, vaikka Jumalani ei ole sen lähempänä kuin ennenkään (itse asiassa käymme edelleenkin eräänlaista taistelua). Jotenkin olen tullut ehkä profaanisti uskoon, ilman joogaa ja zeniä ja valkoisia hulmuavia verhoja.

Olen rauhoitettu jopa siihen ajatukseen, että en enää saisi vauvaa.

(mietin hetken, jätänkö tuon virkkeen tuohon, josko vaikka kadun sen kirjoittamista myöhemmin)
(jääköön)

En ole myöskään pelokas. (kykenen kirjoittamaan tämän virkkeen ilman, että lisään siihen kymmenen varmistelevaa "eihän nyt sitten tapahdu mitään?"-ehtoa)

Olen minä. Elämäni on tällainen. Olen sinut sen kanssa. En ole vihainen, annan anteeksi kaikille.

Kaipaan ja rakastan menetettyjäni, menetyksiäni, ohilentoja ja sivuutuksia. 

Nyt sukellan haliin sohvalle, äidillä on monta hellijää. Kimallukset taivaalta kutittavat poskea.

Rauhallista äitienpäivää kaikkien elävien, kuolleiden ja toivottujen lasten äideille!


lauantai 10. toukokuuta 2014

Nuoruustango

Pieni ihminen ja suuren koulun suuri piha


Olen tässä muutaman päivän aikana eksynyt muutamiin hyvin nuorten ihmisten kirjoittamiin blogeihin. Surullisiin, elämän traagisimmista asioista kirjoitettuihin blogeihin. Taidokkaisiin, kauniisiin, valoisiin, lohduttomiin. Olen itkenyt ainakin kymmenen itkua vain muutamille valokuville, aitoa mutta nuorta elämää liki oleville runonpätkille. Ihmiset, joiden on pakko kasvaa, liian nopeasti. Niin kuin ei nyt nuoruudessa itsessään jo olisi tarpeeksi!

Voi kunpa, kunpa, kunpa silloin 90-luvulla olisi ollut netti. Kunpa eräs jatkuvasti päiväkirjaansa surusteleva nuori olisi voinut kirjoittaa blogia! Kunpa hän olisi voinut tuottaa surunsa, itkunsa, pelkonsa, epätoivonsa, yksinäisyytensä, edes osan siitä - tuonne ulos, missä joku olisi ne lukenut, nähnyt, sanonut jotakin. Hän olisi nähnyt, että ei olekaan yksin. Kaikki ei olekaan niin kuin näkyy.

Hän tuskasti kynällä sivuille, välillä ei jaksanut sitäkään, tuskasti sitten itseensä. Hän juoksi maailmaa ja aneli, auttakaa. Hän kiersi papit psykologit psykiatrit miehet pojat naiset tytöt opettajat kirkot museot eri maat, oli toinen ja unohtui. Ja palasi yksin, oli yksin, kiersi navasta nenänpäähän, lantiolta nilkkoihin. Kun hän sai kiinni jostakin, hän ei enää osannutkaan. Vaan häpesi, kertoi muuta, esitti, yritti vangita ympärilleen ihmiset. Kuunnelkaa joku. Ottakaa kiinni joku. Katsokaa minuun. En jaksaisi rääkätä itseäni, en paeta.

Niin. Onneksi on se blogi nyt, Herran vuonna 2014.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Väläyksiä torstailta



Toimeliaasti aamusta asti. Täysipainoinen aamiainen, ruumis sielu terve. Tiskipöytä puhtaaksi. Vimmainen pyyhintä, kiillä, älä samene. Kotityö, elämän kuva. Lapset toimiin, mies matkaan. Hyvää päivää, hymy-hali-heippa-hei!

Kehitys on läpi elämän jatkuva prosessi (Baltes ym. 1998). 

Kiillä, älä samene. Burana, kahvilla alas. Päivän tehtävä - kertaa 300 sivua. Etenen, kirja tähän valmiiksi, vesilasi tähän. Minädefensiivinen orientaatio tarkoittaa uhkien tulkitsemiseen ja välttämiseen liittyvän suhteen painottumista (Salonen 1998).


Älä katso ulos. Älä näe lintuja. Älä ihmettele sadetta. Älä kuuntele ääniä. Älä jää katsomaan omia käsiäsi. Älä. Ainakaan. Muistele.

(äläkä suunnittele)



Sosioemotionaalinen kehitys: sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on mukana tunteita. Kykenen lukemaan puoli sivua ymmärtäen, kunnes ote herpaantuu. Kahden sivun jälkeen huomaan, etten edes tiedä aihetta - olen lukenut, mutta ilman yhteyttä silmistä aivoihin.

Kaiketi löytäisin merkityksellisiä - pohtimisen arvoisia - yhteyksiä omaan elämääni, vaikka lukisin geometrisesta funktioteoriasta tai 1700-luvun otsonipitoisuuksista.



Tälläkö tavalla selviydytään, taistellen seuraavalle juomapisteelle? Niin ne väittävät. Täytä minuuttisi, ole toimelias. Jälleen tulee perjantai-ilta ja saat käpertyä.



Ehkä jo torstai-iltana voit romahtaa kylppärin lattialle ja muuttua lapsemmaksi kuin lapsesi - kertoa koko perheelle, kuinka sinulla on nälkä, pms, kipeys, et ole ehtinyt lukea etkä varmasti pääse edes läpi, ja että miksi kaikki haluaa sinulta jotakin, ja että et ainakaan sitten leivo etkä todellakaan ehdi suunnitella ohjelmaa, ja miksi nää pyykit on tässä, ja itkukaan ei tule ja että huomioikaa.



Vaikka se on lähes aina yhden ajatuksen päässä. Se kutittaa jossakin korvan takana, ja kun kuiskaan sille "tule!", se ei aikaile. Aamulla se jo yritti, mutta sain sen oiennettua muutamaan ulisevaan hengenvetoon. Itku pitäisi ottaa syliin heti aamulla, hieroa ja hellitellä, ja sitten laittaa tuutilullaa. Ei sitä kannata pelätä, koska se on voittamaton.

Mietin tuskaa, surua, epätoivoa, toisten. Itkin muiden kyyneleitä.




Tuolla piilossa, hiljaa. Esillä on menestys ja selviytyminen, tavoite ja saavutus, kovaa, kovaa, kovaa.

Suru, tuska, kärsimys, käsiraudat, jalkapuu, elinkautiset, ja enemmän, niitä kärsitään hiljaisuuksissa. Ne ovat aamuissa, toimeliaissa ja niissä, jotka eivät ala vaan jäävät peiton alle. Päivissä, jolloin sataa paistaa on poutaa ja perhosia tai on tsunami maanjäristys tulivuorenpurkaus halla ja kuollut narsissi. Keväässä talvessa, huhti- ja lokakuussa. Illoissa, kun lapset menevät harrastuksiin, on päivällinen, syö tomaattisi tai et saa lettuja, ne ovat kaikkialla. Hymyssä hänelle, itkussa kylppärin lattialla, valokuvissa ja muistoissa, tenttikirjoissa. Kaikkialla, eivätkä ne lopu.


Ihmiset, jotka eivät tiedä, luulevat, että ne ovat toisinaan. Ensin usein, sitten vähemmän. Yhdessä hetkessä, sitten taas ehkä viidennessä. Ja että toinen, kolmas, neljäs, siinä välissä, niissä se ei olisi. Ja että selviytyminen on sitä, että välihetkiä - muilla asioilla täytettyjä - tulee enemmän.



Kaikki voi yhtälailla olla gerbiilin kulmakarvoissa kuin taivaanrannassa, syntymässä kuolemassa pölyhiukkasessa. Ja sen minä ymmärrän. Nyt vihdoin sen ymmärrän.

Ja koen olevani etuoikeutettu. Tiedän. Maalin jälkeen ei tarvitse enää juomapisteitä.




But you are not alone in this
And you are not alone in this
As brothers we will stand and we'll hold your hand
Hold your hand

And you are the mother
The mother of your baby child
The one to whom you gave life
And you have your choices
And these are what make man great
His ladder to the stars

And I will tell the night
Whisper, "Lose your sight"
But I can't move the mountains for you 


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Arkienkeli

Jo maailman äitien huokaukset
nousevat taivaisiin,
ja kukaan ei tahdo hartaammin luottaa
Luojaan ja enkeliin
kuin maailman äidit, joiden sydän
sirpaleina jo on,
ja jokainen siru mustuneinkin
heijastaa auringon.

Anna-Mari Kaskinen

Pienet karvapallerot saapuivat eilen!

Olen joskus aiemminkin kertonut, miten paljon minua lämmittävät huomio ja pienet eleet ihmisiltä, joiden ei sitä tarvitsisi tehdä. Siis tarkoitan ihmisiä, jotka eivät ole niin läheisiä (tai sukua), että heidän ikään kuin oletetaan tekevän ja sanovan jotain.

Heitä on ja he ovat arkienkeleitä. Vaikka heitä on paljon vähemmän kuin ihmisiä, joiden olettaisi tekevän jotakin mutta turhaan, heidän voimansa on niin suuri, että tarjottu valo tuhoaa kaiken pimeän pitkäksi aikaa!

Milla synt. 23.3.2014

Kultu synt. 23.3.2014

Sain miehen hyvältä ystävältä enkelikirjan. Hän asuu kaukana ja näemme hyvin harvoin. Itse asiassa mies oli juuri eräänä tammikuisena viikonloppuna menossa ystävänsä luokse, mutta tuli jotakin muuta, ja matka peruuntui. Vasta nyt, menneenä viikonloppuna, hän pääsi reissuun.

Miehet! Mitä he tekevät. Juopottelevat, puhuvat asiattomuuksia, toivottavasti hiukan asiaakin, äijäilevät. Mahdollisia surun esityksiä saattaa tulla, mikäli tilanne (ja alkoholin määrä veressä) on optimaalinen. Kyllähän me tämän tiedämme. Tai sitten pelataan sulkapalloa.

Milla on rohkea, oikea linssilude, ja viihtyy jo hyvin sylissä.

Ja tuo (sinkku-)mies oli ostanut minulle vietäväksi värssyjä sisältävän enkelikirjan! Oli vielä hiukan pahoitellen sitä miehelleni antanut, että toivottavasti ei ole liian uskonnollisväritteinen. Että toivottavasti rationaalinen Gretel ei suutu.

Vielä mitä!

Olen niin otettu, että melkein vieläkin itkettää.

Toki hän on Sateenkaaripojan kummisetä ja sikäli minunkin elämässäni läsnä, mutta joka tapauksessa koen tuon hyvin harvinaislaatuiseksi eleeksi mieheltä. Yleensähän he ovat korkeintaan näiden miesten vaimoja, jotka lähettävät kortteja ja muuta.


Muita viimeaikaisia arkienkeleitä on löytynyt yllättäen esimerkiksi päiväkodin pihasta ja kirjaston kassalta. Edellinen kysyi yksinkertaisesti "miten voit?" ja jäi kuuntelemaan pitkää ja polveilevaa vastaustani. Lopuksi vielä sanoi, että "näytät kyllä tosi kauniilta!" (oli hyvä päivä, ja olin jaksanut tsempata vähän ulkomuotoni suhteen). Toinen oli täysin tuntematon ihminen, joka kuuli keskusteluni lapsen kanssa, ja halusi pahoitella. Itkututti. Ihanat ihmiset!

Ja sitten ne kaikki muut ihanat ihmiset, oikeat ystävät. He ovat kultaa ja timanttia.

Kyllähän tällaiseen maailmaan voi luottaa, eikö vain! En aina jaksa uskoa oikeisiin enkeleihin, transsendentteihin siipeilijöihin, mutta arkienkeleitä näkee, kun vain elää ja on.

Kultu on paljon ujompi ja vikkelämpi, mutta kaivaa uskomattomia tunneleita!

Tahtoisin nähdä enkelin
kyttyrää kantavan
jaksaisin paremmin
tätä omaani
pitkällä 
kivisellä tiellä
--
On, on niitä nähty.
Ihan maajalassa.
Siipien välkettä pilvistä
odottaessasi
et vain huomannut.
Tarpoivat ohitsesi
arkivaatteissa
          kassia kantaen.
Huulilla hyvä sana.
Silmissä siunaus.

Maaria Leinonen


ps. Yhdeksän vuotta sitten tänään (lauantai) en voinut aavistakaan, että seuraavana päivänä esikoiseni ottaa ohituskaistan ja syntyy! En ehtinyt edes haudalle oman äitini luo viemään äitienpäiväkukkia, sillä minusta tuli itsestäni äiti, äitienpäivän iltana klo 19:44. Kyllä maailma on välillä täydellinen!!

maanantai 5. toukokuuta 2014

100 päivää, kuolen häivää

Kivisairaalan kiviportaat


Ei ole oikein intoa kirjoittaa. Eikä tarvetta. En jaksa. Puhti pois. Olen koko ajan kipeänä, ja se vähäinen energia, mitä jäljelle jää, kohdistuu pitkälti jo muihin asioihin. Välillä vihaan koko blogia. Mitä sekin minulta tahtoo, hitto!

Mennään mennään


En tiedä lääketieteellisistä seikoista yhtään sen enempää kuin puolitoista viikkoa sittenkään. Odotan edelleen lääkärin soittoa. Se on ehdottomasti tärkein asiani tällä hetkellä.

Ken tästä kulkee... saa joko vauvan tai ei


Aloin jokin aika sitten opiskella. Ensimmäinen tentti (7 op)  olisi viikon päästä. Ala on täysin eri kuin omani ja hyvin vieras. Joka tapauksessa nautin lukemisesta (tai ehkä juuri siksi). Miksi ei opinto-oikeuttaan joskus hyväksikin käyttäisi. Elinikäinen oppiminen ja sitä rataa...

Samat kurjet kuin tammikuussa


Mukana on pieni käytännöllinenkin elementti, mutta pääasiassa kyse on vain "terapiasta". Tarvitsen jotakin arkipäivää rytmittävää ja "hyödyllistä", mutta en kykene tekemään omaa työtäni, koska se vaatii muiden ongelmien parissa työskenteleviä aivojani aivan liikaa. Tenttiin lukeminen ja luentojen seuraaminen on juuri sopivaa hommaa: vaatii aivoja, mutta rehellisesti sanoen sangen vähän. Lisäksi tarvitsen onnistumisia ja sitä tunnetta, että edes joku sujuu. Pääasiassa kun epäonnistun kaikessa mitä teen - tai siltä ainakin tuntuu.

Tuo todellakin on sairaala, ei texasilainen rangaistussiirtola kuolemaantuomituille


Sitä paitsi opiskelu on kivaa - sehän jo riittäisi selitykseksi. Tottakai koen välillä tästäkin aiheesta morkkista, koska pitäisi tehdä muuta, mutta hiljennän ääneni aika tehokkaasti. Opettelen armollisuutta ja anteeksiantoa, itselleni ja muille, joka päivä. Elämä on mahdotonta ilman sitä - musta mönjä tulee korvista ja silmistä ja tukehdun siihen, jos en muutu.

Nainen varjoissa


Entäpä muuta, mitä elämään muuten?

Olen tavannut vauvan, tosin jo aika ison. Pidin häntä sylissä. Ei mitään reaktiota. Olihan hän söpö - voi elämä, että olikin söpö. Mutta ei muuta. Onneksi hän kuitenkin pääasiassa vain nukkui (ulkona).

Vappuna


Olen tavannut Ison Mahan (joka lukee blogia). Kaikki hienosti! Edes alkushokkia en saanut, vaikka olin siihen henkisesti valmistautunut. Ison Mahan omistaja on kyllä ihana. Huom, en kestäisi tätä ehkä keneltäkään muulta. Yhä edelleen täysin nobody-mahat vaikkapa kaupassa saavat kyyneleet silmiin. Vähän vaihdellen joko suru plus katkeruus tai suru plus kaipaus -kombinaatioilla

Parisuhde taitaa olla selviytynyt pahimmista, toivottavasti. Ymmärrän miehen tapaa surra (tai olla surematta) ehkä taas vähän paremmin. Edelleen pommit paukkuvat tietyin väliajoin, koska emme synkronoi, mutta yleisesti ottaen tie on suorempi ja eteenpäin. Kyllä se rakkaus kantaa. Toivoisinpa, että suuret vastoinkäymisemme olisivat nyt olleet tässä. Pieniä tietysti tulee, kuten kaikilla, mutta ei enää tällaista.

Vapusta seuraavana päivänä


Lapset voivat hyvin. Tällä viikolla synttäreitään viettävä esikoinen hämmästytti viikonloppuna, kun useaan kertaan halusi itse puhua pikkusiskon kuolemaan liittyneistä asioista ystävälleni (Iso Maha). Hän selvästi käsitteli asiaa. Äidin kuullen, turvassa, mutta ulkopuoliselle ja hänelle varsin vieraalle ihmiselle.

Sateenkaaripojalla on uhmaikä ehkä kovimmillaan. Kaikki asiat ovat riidan arvoisia. Useinkin etenkin syömisen kanssa taistelu uuvuttaa, mutta pääasiassa koko touhu vain naurattaa. Minun vauvani rakentaa omaa tahtoaan, voi pikkuista murua!

Tänään


Keväästä tulikin ensin syksy, sitten talvi. Orvokit lakoavat lumipeitteen ja rakeiden alla. Jopa narsissit väsähtivät tällaiseen touhuun. Kuitenkin, kesä lähestyy vääjäämättä:

Ei vauvaa -kesä
Eivauvakesä
Ei-vauvakesä
Ei-vauva-kesä 
Ei kesävauvaa
Ei tuu kesää! 
Vauvakesä ei tuu!
Kesä, ei vauvaa.

 Kielenhallintaharjoitus kokeneille