torstai 31. heinäkuuta 2014

Yli puoli vuotta

Sytytän kynttilät talvisten krysanteemien kahta puolta.
    Minä näen että sinä lasket sormilla, sormet koholla,
                                                                            kuukausia.

Minä tiedän mitä sinä lasket.
       Sinä sanoisit siitä kohta.
Sormet jotka tekevät sinut oveksi ovat nyt
       noin abstraktissa työssä.
Lyhyt vuosi, niin lyhyt että vuoden kuluttua
       sinulla on sylissäsi kolmen kuukauden ikäinen lapsi,
tai niin kuin miehen elämä, vuosi, ja jo toiset lumet
       on satanut ilman että hän on tehnyt niihin jälkiä.
Kuolema tulee miehelle äkkiä. Nainen tekee kuolemaansa
       vähin erin, tekee lapsia,
ja hänen onnensa on kuolla ennen heitä.
       Kun hän itkee lasta, ovat ääni ja liha yhtä.

Paavo Haavikko


Yksi kuukausi:

Ainoa oljenkorteni on blogiin kirjoittaminen ja vertaisten kokemukset. En muista ajasta juurikaan mitään. Olimme ehkä laskettelemassa? Uimahallissa? Pulkkamäessä? Jorvissa? Ainoastaan omia tekstejäni lukien kykenen palauttamaan mieleeni jotakin. Talvi oli pimeä ja kylmä (ehkä). Olen täysi robotti. Kaiken, mitä muut ihmiset ovat minulle sanoneet (tai olleet sanomatta), muistan kyllä kristallinkirkkaasti (ikuisesti). Pelkään.

Kaksi kuukautta:

Valtava suru alkaa ottaa voimaa tuskasta, jonka hallitseminen on entistä vaikeampaa. Tuska rääkkää, suru vain ottaa vallan ja kertoo, mitä tehdä (surra). Pakenen usein metsään, itken puille. Kuukautta määrittää kappale Maailma palelee. Koen raivoa, vihaa ja olen täysin lyöty. Joku lyö minua. Miksi olen ansainnut tämän? Miten se saattoi taas tapahtua? Miksi paska kasaantuu, miksi? Luen paljon runoja ja kuuntelen musiikkia. Toivon, että minusta otettaisiin kiinni.


Kolme kuukautta:

Yritän palata töiden pariin. Ei onnistu. Alan kääntyä yhä vahvemmin sisäänpäin. En odota yhteydenottoja, en halua kertoa tunteistani, ei kiinnosta. Kaikki odotukseni, tarmoni, tulevaisuuteni kohdistuu jälkikeskusteluun, en ajattele juuri mitään muuta. Olen välillä valoisampi, sillä hukuttaudun haaveeseen, että yritämme raskautta heti jälkikeskustelun jälkeen. Tiedän itsekin, että tämä on höpsispöpsis, mutta en välitä. Jälkikeskustelun jälkeen olen pettynyt.

Alan tietoisesti hakea ulospääsyä umpikujistani. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, mutta se ei enää haittaa. Minä ymmärrän.


Neljä kuukautta:

Löydän ihmeellisiä voimavaroja. Tunnistan itsestäni puolia, joita en uskonut koskaan olevan olemassakaan. Koen välillä mielihyvää (muutenkin kuin perjantaina, viinilasillisen jälkeen), satunnaisesti en vihaa itseäni. Joinain päivinä olen rauhallinen. Täytyn hautausmaalla. En enää kaipaa mitään enkä ketään, haluan olla yksin. Tiedän, että selviän. Alan käydä keskustelemassa ammattiauttajan kanssa. Kunnes.

Tulee taas uusi pommi.

Tipahdan taas alas.


Viisi kuukautta:

Suru on täysin jäissä, koska arkipäivän kamppailu vie kaiken energian. Olen rauhaton, suunnittelen pakoreittejä. Kaikista eniten kuitenkin vihaan. VIHAAN. Vihaan enemmän kuin koskaan elämässäni. Kaikki se katkeruus, kiukku ja epäreiluus, joiden päällä olen tasapainoillut, räjähtää ja muodostuu uudelleen - labyrintiksi, joka päivä päivältä näyttää monimutkaisemmalta.

En minä valinnut surua! En halunnut sitä! Mutta koska se tuli, antakaa minun sitten surra! Miksi maailma täyttyy kaikesta muusta, miksen saa surra, miksen saa?

Itsesyytökseni ja -vihani, epäonnistumisen tunteeni, kaikki kohdistuvat nyt sekä itseeni että toisaalle. En saa lepoa. Juuri kun olin näkemässä jotakin hyvää, tuntuu, että syöksyn taas. Koen valtavaa morkkista siitä, etten kykene nousemaan tilanteen yläpuolelle. Olen liian heikko, olen liian rikki, olen liian liian liian paljon kärsinyt. Ja kuitenkin: ponnistelen, jälleen. Ponnistelen, koska on pakko. Hoidan asioita, teen, järjestän, tuen, kuuntelen, ymmärrän.

Ja aamulla, kun kello soi, haaveilen, että tukehdutan itseni tyynyllä.

Kaikki menneen elämäni traumat ovat taas täällä. Terve sinulle, terve sinullekin, saatana! Ymmärrän, että olen elossa oleva trauma.


Kuusi kuukautta:

Ikävä blogiin. Kesäloma. Uimahyppy, uimapatja, uimahousut, uimahuima. Minä ja pojat. Pojat ja minä. Minä ja neljä, joilla on pippeli.


Yli puoli vuotta ja kärsin!

Yli puoli vuotta ja elämäni on ihan mäsänä!

Yli puoli vuotta!


Minulla on vain yksi tavoite: löytää rauha. En tiedä miksi on näin. Miksi voin niin huonosti. Miksi mikään ei tunnu miltään.

On vain pakko nousta. Pakko löytää joku reitti, vähitellen. Ei ole oikoteitä, ei tule raskauksia, ei tule vauvoja, ei tule henkiinheräämisiä, kukaan tai mikään ei auta.

Minun on vain pakko löytää rauha ja hyväksyä itseni ja tilanteeni. Hetki kerrallaan. Välittömästi kun mietin eteenpäin, iskee kauhu ja tärinä. Tässäkö tämä nyt sitten oli?

Minun on pakko kusettaa itseäni, minulla ei ole enää muita vaihtoehtoja! Jos ajattelen todellisuutta, halkean. Jos muistelen, pamahdan. Jos lasken todennäköisyyksiä, pimahdan. Jos ylipäätänsä mietin, hikoan hengiltä.

Minulla ei ole vuosimiljooniin ollut vaaleanpunaisia laseja nenälläni, mutta nyt ne on löydettävä. Pian. 


Ylitse

Joku sanoo: Tässä on aita.
Sen aidan ylitse menen.
Joku sanoo: Tässä on muuri.
Sen muurin murskaan.
Joku sanoo: Tässä on taivas.
Niin taivaaseen minä menen.
Minä taivaaseen menen.
Joku sanoo: Et ylitse mene, tässä on tuonenvirta.

Otan kovan elämäni kiviä ja ylitse menen.
Niin: ylitse menen ja murran muurin
     ja taivaaseen menen.
Kovan elämäni kiviä pitkin yli tuonen virran menen.

Helvi Hämäläinen

perjantai 11. heinäkuuta 2014

En ole yksin


Kun tulen yöllä kotiin, joku odottaa sängyssä. Haisee unelle, mutta minä haisen pahemmalle. Möngin sinne kainaloon. Unista muminaa. Rakkauksien tekemistä. Syntymäpäiväsankarimies ja nainen, joka tulee baarista - näinkö sen kuuluukin mennä?


Minulla on ystäviä. Jotka kyselevät, kuuntelevat, kirjoittavat. Jotka pyyhkivät kyyneleitä poskiltani. Onhan se ihan uskomattoman hienoa. Mitä ikinä olisin ilman?!?


Kaupunki on vaarallinen ja yksinäinen. Minä en ole. Minä ostan suklaata ja tanssahtelen kotiin. Naureskelen ja hypähtelen. Eteenpäin.

Mietin luettuja blogitekstejä. Sitä ja sitä ja sitä. Kaikki me menemme eteenpäin. 


Huoneissaan tuhisee kolme poikaa. Yksi, jolle huudan ihan liikaa, vaikka hän on vain kuin äitinsä (eli lähes täydellinen, käh käh). Toinen, joka on niin pieni ja niin ihana, kaunis. Kolmas, jonka takia itken, suren ja taon seinää, mutta tiedän, että kaikki menee paremmaksi, ja yhtenä päivänä hän kuuluu tänne.

Ja heilutukset heille, jotka eivät ole täällä. On teillä vain aikamoinen äiti, katsokaa nyt. Itkee ja nauraa pimeillä kaduilla, hoilottaa Kirkaa ja gospelia ja Gunnareita, kaikkia yhdessä. Kaipaa teitä NIIN paljon, että tunne on jäätynyt.
 

"Kuolema on tabu."
Ei ole, meiltä vain puuttuu
                         kuolemankokoinen sanasto.
Surun satuttama sulkeutuu kuin mimosa,
ei halua kuulla latteuksia.
Hyvää tarkoittava vaistoaa sen,
                         tuntee neuvottomuutta.
Sanat pilaavat paljon,
ei kaikesta tarvitsekaan osata puhua.

Helena Anhava

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Muistokansio

Kohdun muisto
supistus
kipu katkoo 
sinutkin
pois minusta
minutkin
pois maailmasta.


Kaksospoikien kuoleman ja syntymän jälkeen kehitin valokuvat melko nopeasti. Niitä ei ole montaa. Ne ovat huonoja räpsäyksiä, kaikissa molemmat pojat vierekkäin, ei yhtään yksilökuvaa.

2009: pakkanen, jouluvalot, ei pelastusta

Seuraavalle kerralle olin oppinut. Tytöstä on kymmeniä kuvia. Kaikista kuvakulmista, kaikista yksityiskohdista. Ja kunnon järkkärillä; kaksosten aikaan omistimme vain pienen pokkarin. Kameran säädöt laitoin hyviksi synnytyksen aikana. Kävelin huonetta ympäri supistuksissani, työnsin alaselkää patteria vasten ja valokuvasin. Tiesin mitä odottaa.
 

2014: Hesari, kokis ja lepää rauhassa

Kaksosista lääkäri- ja sairaalapapereita kertyi paljon, koska olimme erityistarkkailussa heti alku-ultrasta (8. viikko) lähtien.

Tytön kanssa mitään erityistä ei ollut. Olimme jälleen ihan taviksia, koska edellinen raskaus oli ollut normaali. Ei sitten kertynyt paljon paperiakaan, mitä nyt perusultrat ja neuvolat.

Kokis juotu, miehen kahvi, kello käy, lähdetys, lähdetään pois täältä (kaikki)

Tärkein kaksosten kuoleman jälkeinen vertaistukihenkilöni, joka menetti kaksospoikansa reilu kuukausi ennen omiani, teki muistokansion hyvissä ajoin. Minä suunnittelin ja suunnittelin. Joku aina laittoi vastaan.

Vaihdoin kuvien ja paperien paikkaa. Kirjoituspöydältä kirjahyllyyn, kirjahyllystä laatikkoon, laatikosta kaappiin. Katselin niitä usein. Mutta en pystynyt tekemään niillä mitään. Ne olivat paksussa isossa tavallisessa muovipussissa.

Toiletpussi, hammasharja, iPad, puhelin (todelliset ihmiset todellisessa sairaalassa toden parissa)

Laitoin sinne myös surunvalittelukortit ja muut sellaiset, kuivattuja hautajaiskukkia ja surunvalittelukukkia, valokuvia haudalta, tietopaketteja kaksosista, synnytyksen aikana tehdyt muistiinpanot. Myös masukuvien kavalkadin, suuremmasta pienempään (liian suuri lapsivesimäärä alkoi vähentyä spontaanin vedenmenon seurauksena neljä päivää ennen syntymää, ja vatsa kutistui päivä päivältä - minulla oli sitä hyvin aikaa katsella, kun makasin odottavien osastolla tulevien äitien joukossa).

En vain kyennyt tekemään muistokansiota.

Koska minusta tuntui, että en saisi sitä valmiiksi...
vielä.

Parikymmentä minuuttia tästä ja hän syntyi

Tytöstä en ole kehittänyt ainuttakaan kuvaa. Paperit olen tunkenut sinne samaan harmaaseen muovipussiin. Pussi on ollut jo kauan piilotettuna vaatekaappiini. Hyllylle, jolle kaikkein harvimmin eksyn. Mutta kun eksyn, se on aina siinä. Typerä muovisäkki!

Siellä lapseni armaani pieneni, harmaassa muovisäkissä! Eivät ole kauniissa kansiossa perhosten ja lintujen ja leppäkerttujen rinnalla, runonpätkien seurassa, enkelien huomassa. Ovat muovikassissa, vaatekaapin perällä!

Tavalliset ihmiset tavallisessa maailmassa ovat palanneet tavalliseen kotiinsa

Olivatko nyt kaikki muistettavat siinä? Voisinko nyt tehdä muistokansion? Tulisiko se nyt valmiiksi?

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Runo ja suvi, auringon valhetta

Ruusun tilalle pitäisi löytää kolmas puusydän


Yritin etsiä jotakin Eino Leinoa päivän kunniaksi, mutta en löytänyt. Siispä luvassa muuta suomalaista suurrunoutta: eräänlainen Aale Tynni -potpuri, runokooste - vahvan subjektiivisesti valikoiden. Lopussa Sir Elwood Duon tulkinta Tynnin Lasisesta vuoresta.


Kuin helmiketju on sielunrauha:
sitä kannoin huoleti, hymyillen -
vain katkes yhdestä kohden nauha,
pois kaikki liukuivat helmet sen. 

Te kaikki jotka menitte
te jotka ette palaa. 

Voi poloistani! Povellani on
niin hento pieni untuvainen pääsi.
Ah, että kutsuin sinut elämään,
kun suojella en saata elämääsi!  

Vereni mä annoin sulle,
kiihkeästi varrotulle, veren voimakkaan.

Kerran uupuin sieluus asti
hetken mietit katkerasti,
niinkuin minäkin,
millaista on koiran olla,
juosta kotikartanolla
mielin virkein, tyytyvin.

Ja vesi tummuu, suihkun lailla syösten
kiviä, pohjamutaa, simpukoita.
Nopea ole siis, jos helmen tahdot!

Vaan kun taivas syttyy kajoon,
keveästi lähdet ajoon,
lähdet uudelleen.

Tähti loistaa pääsi yllä.

Olet liike, lähtö ja paluu vain, 
elät lauluna oksain vaikenevain,
keveästi nyt, lintuni, lennä! 

Mitään en enää pelkää.
Sydämin luottavin
tänään onneni lasken
syliin mainingin.

Ulappa hentoa suojaa,
tuuli laupias on.
Kenties on armon saava
kylliksi suojaton.

Kuin lehti, irtaantuneena puusta,
sitä päivää päin sydän kiiruhtaa,
jona pieni, kiiltävä liuska kuusta
minun kirjeluukkuuni putoaa.

***

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Valhetta, valhetta vain ne on -
mutta ne lauletaan.
Itsekin laulan, vaikka en
usko sanaakaan.



Aale Tynnin runoista:
Niin suloista ei mikään päällä maan
Silkkipää
Vesilintu
Odottaja
Runoilija
Lintuni
Suljimme kesäkodin
Lasinen vuori




perjantai 4. heinäkuuta 2014

Ruoste, rakkaus ja rauha

On joutsen harmaa lapsena,
Vaan vanhempana valkea.
Min' olin lasna valkoinen,
Vaan vanhetessa tummenen.
Miks eletään?
Miks eletään,
Kun ruostutaan vaan yhtenään?
Kentiesi aivan siksi,
Ett' tunnettaisiin selvempään
Itsemme ruosteisiksi.

J.H. Erkko 

Ei, en tänäänkään ole tehokas. En tänäänkään keksi lääkettä akuuttiin tai krooniseen suruun, en löydä ulospääsyä suurista sokkeloista, en ohjaa konetta takaisin nousuun. En tiedä mitä on usko enkä usko, että uskoisin, vaikka tietäisin.

En väittele kuntahallintomalleista, en pohdi suuria yhteiskunnallisia teorioita, en kiihdy somen ilmiöistä. En kirjoita bestsellereitä enkä sävellä tunteita enkä maalaa kuvia. Tiedän huomisesta yhtä vähän kuin eilen. Ja koska ei ole eilen vaan tänään, tiedän ehkä vieläkin vähemmän.

Taivahan linnut... plus huolet. 

Ötökkä


Nukun liian pitkään. Herään vasta kun pääkipu on väistämätön ja valveunet ovat yhtä totta kuin makuuhuoneen seinät.

"Tein sulle aamupalaa!" 

Myös muut iloni heräilevät sängyistään.

Pikkupörröpää mönkii sängystään sohvalle. Pitää hakea lempipeitto eli punainen viltti viereiseltä sohvalta. Äiti hali, äiti silitä. Pieni asettelee tyynyn päänsä alle ja sulkee uudelleen silmänsä. Kuin joku pieni laiskiainen tai pandakarhun poikanen, siinä nukkuu vielä tunnin. Luen kahvia, hörpin uutisia.

Ötökkäkirja, ötökän elinkierto


Herätys, sinäkin, isompi! Tänään on (taas) Lintsipäivä! Aurinko paistaa, kesä on ehkä tullut, heinäkuun neljäs, pledge allegiance to the flag. Koulun kesäloma on jo kohta puolivälissä, mahtaa olla ikuisuus tuonikäiselle. 

Unohdun muistelemaan kesälomapäiviä ennen suurempia ruostumisia... uintia, irtokarkkeja, ruskettunut iho, ja ne pojat. Uimarannan pukukoppien seinissä oli oksanreikiä, keinuissa sai niin kovat vauhdit, että varpaat itkivät, jos yritti jarruttaa. Sadepäivinä oli hidasta ja tappavan tylsää - voi masennus ja Sky Channelin tylsät piirretyt. Tuntui, että kaikki muut olivat aina mökillä. 

Ötökän elinympäristöjä


Syksyllä kaikki olivat muuttuneet, kasvaneet pituutta ja luonnetta. Paitsi opettaja, joka oli vain ruskettunut. Uusien kirjojen tuoksu ja tunne siitä, että kaikki on hallinnassa, syys ja arki, arkisyys. Edelleenkin rakastan uusien kirjojen tuoksua paljon. Vain vanhat kirjat (ja vauvat) tuoksuvat ehkä paremmilta.

Esikoinen välillä iltaisin huokaisee, että voi kun olisi jo aikuinen (niin saisi valvoa miten pitkään lystää). Voi hyvä lapsi, älä toivo tuollaisia. Ole lapsi, huoletonna nauti. 

Toivon viimeistä soluani myöten, että ette ruostu kuten äitinne.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Arvo*

*) Tällaisina "ei mitään"-päivinä keksin otsikoiksi vain nimipäiväsankareita. Aina parempi, jos nimi ei ole Johanna, Tarja, Mika tai Sanna, vaan jotain muuta. Kuten Arvo. Hieno nimi, hieno otsikko.


Puu kasvaa hitaasti
tuulisella paikalla
kaiken energian vie
pystyssä pysyminen.

Ankaraa kasvua
itseksi tulemista
itsensä varassa.

Helena Anhava


 Muutamia asioita. 

Se asia, mistä haluaisin kirjoittaa, on aihe, josta en yksinkertaisesti voi kirjoittaa tänne. Tekisi mieli repiä, rääpiä, raastaa yksi ihminen ja hänen suunnaton napansa, kertoa miten epäoikeudenmukaista kaikki on, millaisia perkeleitä jotkut ihmiset ovat, miten narsistisia, miten itsekeskeisiä, miten typeriä, millainen "hyvinvointiyhteiskunta" meillä on, miten se hyysää toisia ja vähät välittää toisista. Miten kiittämättömiä toiset ovat. Miten jaksavat vain valittaa - mitä muka he tietävät mistään. Miten vähän jaksaisin tätä kaikkea nyt, miten pakko on vain jaksaa koko ajan enemmän. Miten jumalattoman katkera ja vihainen olen, edelleen. Miten joinain päivinä haluan vain jäädä makaamaan sänkyyn. Miten kroppa kipuilee, miten en edes fyysisesti toimi. Miten kesä ei ole kesä, loma ei ole loma. Elämä ei ole.

Mutta koska en voi mennä yksityiskohtiin, tuo kaikki jää vaan leijumaan ilmaan, turhauttavine tuntemusten kuvauksineen. En voi kirjoittaa siitä, mistä haluaisin. En "omista" tätä asiaa.

Entä muuta sitten, mitä muuta?

Ei kovin hyvää, rehellisesti sanoen. Loppukierron päivät vetävät matalaksi aina; nyt olen oikein lietsonut niitä syömällä (ja juomalla) väärin, antautumalla ilkeisiin ajatuksiin, tappelemalla kotona.  Olen huolissani tulevaisuudesta, kaikki on edelleen epäselvää. Tuntuu hullulta, että perheemme yhteinen loma alkaa huomenna - saisinko nuijanukutuksen? Kirjoitin kalenteriin rumasti: "let's play family!" Mutta juuri siltä tuntuu.

Hyviä asioita:

Olemme saaneet vieraita kaukaa Amerikasta, ja se on ihanaa. On ihanaa saada erilaisia näkökulmia, uusia ajatuksia, nähdä miten lapset ovat kasvaneet ja kehittyneet vuodessa. Oma halu hinku tahto muuttaa ulkomaille sen kun kasvaa. Haluaisin sitä niin kovasti. Jättäisin kaiken paskan taakseni, tänne kylmään Suomeen. Opettelisin uuden elämisen ja olemisen, selviäisin kaiken uuden keskellä, kukaan ei tietäisi, miten paljon minulla on Pahoja Salaisuuksia. Olisin kuin kuka tahansa, immigrant tai foreigner.

Olin eilen Tove Janssonin näyttelyssä. En ole koskaan ollut Muumi-fani. Mutta hyvänen aika niitä maalauksia, ihmiskuvia! Erakkouden kuvausta! Suosikkini oli maalaus Dagen Efter (Jatkot), jossa yksinäinen hahmo katseli ikkunasta, muiden syöksyessä viinin ja villeyden tarjoamaan väliaikaiseen  syleilyyn... ja se pelottava susi (koira) oli taas siellä kuvassa... Alle 30-vuotiaana monilahjakkuus Tove teki jo tuollaisia töitä; huh mikä nero. Sain paljon ajateltavaa. (tuossa kuvassa maalauksesta ei kyllä välity mikään)

Kuva täältä

Haluaisin olla yksin. Haluaisin tehdä asioita yksin. Kävellä pitkin katuja, haistella ja maistella, nukkua yksin. En tee niin, juuri koskaan. Olen aina äitinä paikalla, melkein ihan aina. Useimmiten myös vaimona. Olen aina kuvitellut, että tämä riittää. Nyt tuntuu, että pää räjähtää, jos en löydä itseäni, pian. Olisinko paha ihminen, jos ilmoittaisin, etten lähde perhemökille enkä (miehen) ystäviä tapaamaan, vaan että haluan lähteä yksinäni johonkin? Miksi se on minulle niin kovin vaikeaa? 

Ankaraa kasvua, itseksi tulemista, itsensä varassa...?



Eli ei.

Tehdäänpä seuraavaksi lapsosille lounasta ja sitten onkin aika lähteä puistoon. Pienimmän päiväunien aikana pitää siivota. Ja sitten kauppaan. Yeah, the life, yeah. 

Taisteluväsymykseni toivottavasti välittyy. Olen niin väsynyt. Niin väsynyt

Eikä varmaan tarvitse sanoa, että miksi-kysymykset ovat taas vallalla. Voisiko joku kertoa minulle, että MIKSI minulla ei nyt ole pientä nyyttiä rinnoillani? Miten perkeleen saatanan vittu on mahdollista, että olen taas tässä tilanteessa? Miten helvetti voi olla mahdollista, että pieni KUOLEE, taas, tuosta noin vaan, ilman syytä, kas vain, sydän ei syki enää?? MIKSI???????

Miksi kärsimys ei takaa sitä, että kaikki menisi seuraavaksi hyvin? Miksi epäonni ei ole kippo, joka vain täyttyy, mutta ei mene yli? Miten on mahdollista, että elämässä on näin paljon PASKAA????

Niin. Anteeksi. Ehkä blogishistoriani säälittävin teksti. 

Olen juuri nyt juuri tätä.