perjantai 29. elokuuta 2014

Vielä kerran pojat?

kuva


Ajattelenko minä vielä raskautta ja vauvaa? Olenko hyväksynyt kohtaloni kahden elävän ja kolmen kuolleen lapsen äitinä ja yhden äitipuolena? Uskaltaisinko vielä yrittää?

Olen tietoisesti lykännyt tämän kirjoituksen kirjoittamista, koska yritän lykätä asian ajatteluakin. Minun on tällä hetkellä määrä ajatella tätä hetkeä. Siinä on aivan tarpeeksi haastetta jo itsessään, selviytymistä. Mitä vähemmän kykenisin olemaan ajattelematta mennyttä ja tulevaa, sen vakaampaa minulla todennäköisesti olisi.

Mutta en tietenkään aivan kykene. Ensinnäkin mennyt pyörittää filmejään päässäni nyt sellaista vauhtia, että minulla on ihan omasta takaa toiminta- ja kauhuelokuvateatteri, ilmaiseksi ja pyytämättä.

Toisekseen kukaan ihminen ei kykene olemaan ajattelematta tulevaa, vaikka carpe diem olisi tatuoitu keskelle otsaa. Miksi hitossa minä, tällä historialla, sitten kykenisin!

Aloitetaan helpolla:

On sula mahdottomuus, että voisin nyt edes haluta raskaaksi. Miksi?

Tärkein syy on henkinen vointini. Se on surkea. En ole koskaan ikinä milloinkaan ollut tällaisessa tilassa, en ole koskaan edes voinut kuvitella, että minä voisin olla tällaisessa tilassa. Minä olen aina ollut selviytyjä. Se, josta kaikki hämmästelevät, että miten sinä voitkin olla tuollainen selviytyjä! Ja että huh huh, mitä on ollut, huh huh! Olen ollut rautaa.

Valitettavasti olen ollut rautaa ulkopuolelta, ja sama pieni tyttö on parkunut sisälläni koko ajan. Nyt tuo ulkokuoren rautakin on sulanut. Ei ollutkaan Gretel rautaa, eipä ollut.

Menneisyyden traumojen esiintulo ja voimistuminen (ne huutavat! ne eivät jätä rauhaan!) olisivat jo itsessään tarpeeksi ikäviä asioita, mutta niiden lisäksi - pääosin niiden vuoksi - koen edelleen niin suuria negatiivisia tunteita, etten oikeastaan edes tunne itseäni niiden läpi. Olen jatkuvasti vihainen. Manaan itseäni ja elämääni, tämä ei ole minua. Kaikki vain tapahtuu, minulle. En voi vaikuttaa mihinkään. Siitä huolimatta edelleen hoidan suuren osan velvollisuuksistani, mm. lasten suhteen. Mutta olen kuin robotti. Ailahteleva ja vihainen robotti, jonka elämäntehtävä on kuljettaa sukkia paikasta A paikkaan B ja asetella hammasharjoja a, b ja c hammastahnalla X päällystettynä paikkaan p. Ilo on kadonnut, sisältö on kadonnut. Yllättäen saamamme uuden perheenjäsenen myötä tämä kaikki on vielä haasteellistunut niin, että arjen perusvoimavarat olisivat kellä tahansa aika koetuksella.

Jotta koskaan voisin harkita raskauden yrittämistä, minun pitäisi olla paljon rauhallisempi ja levollisempi. Koko perheen elämäntilanteen pitäisi olla toisenlainen, nyt olemme vasta "harjoitusasteella".

Minun pitäisi päästä tästä vihasta ja katkeruudesta. Minun pitäisi päästä näiden tunteiden yläpuolelle. Minun pitäisi olla vertaamatta itseäni muihin ja olla kokematta itsesääliä. Minun pitäisi päästä itsevihasta ja arvostaa itseäni. Minun pitäisi käsitellä menneet asiat, hyväksyä ne ja käsikirjoittaa osaksi elämääni. Onko se edes mahdollista?

Tällä hetkellä tiedän, että yksin en enää siihen pysty. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt niin paljon kuin yksi ihminen voi. Ainoa oljenkorteni on psykoterapia.

Tiedän, että lukijan voi olla vaikea ymmärtää näitä, koska en voi oikein kertoa niistä. Äidin kuolema nelikymppisenä on esillä usein täälläkin, se on tietysti yksi oleellinen asia, vahva äkkinäinen traumakokemus. Ja elämä, joka sen jälkeen alkoi, se vasta onkin. Sen lisäksi on paljon muutakin, hyvin kamalaa. Ja tämä kaikki "tytöllä, joka oli aina kiltti ja hyvä koulussa ja kohtelias" ja joka ehkä siksi on aina tippunut kaikista apuverkostoista. Yksinäinen ja yksin. Selviytyjä.

Kyse ei siis ole vain tytön kuoleman aiheuttamasta vihasta ja katkeruudesta ja pelosta. Ei, sellaisen "tavallisen" (en nyt muutakaan adjektiivia keksi; tarkoitus ei ole vähätellä asiaa) kierroksen minä koin jo kaksosten jälkeen. Ne tunteet vähitellen laimentuvat ja uusi raskaus tarjoaa oljenkorren: ota tai jätä. Minä otin - ja sain sateenkaaripojan. 

Nyt se ei onnistu.

Jos joskus vielä kykenisin edes oikeasti toivomaan raskautta, minun pitäisi olla hyvin toisenlainen kuin nyt. Elää keskellä poutapilveä ja leijua kuin huumattuna läpi kuukaudet (toivottavasti ne kaikki yhdeksän). En minä enää pystyisi elämään yhtäkään paniikkia, kauhua, todennäköisyyksien laskentaa. Kaikki tuo on murtunut, poikki, hajalla! Pitäisi tulla raskaaksi ja mennä iloisesti maaliin saakka! Tai, tällä hetkellä todennäköisempi vaihtoehto: ei raskautta lainkaan.

Henkisen hyvinvointini lisäksi fyysinen terveyteni on kysymysmerkki. Ja erittäin vahvassa sidoksessa edelliseen. Pelkästään tämänhetkinen kortisolien ilotulitus on sitä luokkaa, etten tiedä, kuinka kauan tomumajani kestää (edes näin hyvänä). Pitkäaikainen stressi ja henkinen paine nujertavat vahvimmankin. Pahinta on epätietoisuus ja pelko. En edelleenkään tiedä - eli en tule koskaan tietämäänkään - liittyivätkö oireeni tytön kuolemaan. Julkisen terveydenhuollon lääkärien mukaan ei.

Edellisten lisäksi on sitten maallisempiakin selityksiä. Kuten työpaikka ja raha. Niin sanottu urani on mennyt melkoista matalalentoa paitsi raskauksien myös muiden asioiden vuoksi (kumpi syö uraa enemmän, äitiysloma ja hoitovapaa vai kuolleen vauvan aiheuttama suru?). Jo se lisää ahdistustani suunnattomasti, koska minusta olisi enempäänkin. Tuntuu, että olen epäonnistunut sekä kotona (ei onnistu raskauksissa) että sen ulkopuolella (minusta piti tulla jotakin). Jotakin pitää tapahtua. Haluaisin onnistua edes jossakin. Ja, eipä vähätellä tätä, haluaisin muuta ajateltavaa.

Jos kaikki edellä olevat asiat saataisiinkin jollain ihmeen keinolla kuntoon, tulee vastaan ikä. Minulla ei enää ole aikaa tuhlattavaksi raskauksien suhteen. Täytän kolmen vuoden kuluttua neljäkymmentä. Elämästäni on kadonnut kymmenen vuotta, sillä juuri äsken olin kolmekymmentä!

Näin ollen, tyly arvio: aika pahalta näyttää. Vai mitä?

Silti. Jotta en kuulostaisi millään tasolla asian hyväksyneeltä, sanon vielä tämän. Tällä hetkellä en kykene tosissani edes ajattelemaan vaihtoehtoa, etten vielä saisi elävää lasta. Se katkeroittaa minua jo etukäteen: tällaiseenko minun pitäisi jäädä ja alistua, enemmän kuolleita kuin eläviä! Miten ikinä tällaisen lopputuloksen kanssa voisi elää!

Se on minun pieni valoni. Välkkeeni. Että joskus sitten. Vaikka oikeasti tiedän... pelkään... että ei.

Todennäköisesti blogin lukijakunnalle ei tarvitse selittää tämän pakkomielteen syvyyttä - ainakin kaikki, joilla on tyhjä syli, kokonaan tai osin, tietävät mistä on kyse. Ei se tarve ja halu tule tästä maailmasta vaan kaukaa tähtien ja auringon takaa, se on kirjattu minun soluihini, joissa lukee äiti.

Mutta nyt tilanne on tämä. En olisi vielä joitakin kuukausia sitten uskonut, että se on edes mahdollista. Raskauden suunnitteleminen tätä tilannetta lievittämään olisi suuri virhe. En usko, että se siitä sillä lievenisi. Ennen kaikkea, en usko, että siitä selviäisi äiti taikka lapsi.

torstai 28. elokuuta 2014

Tänään syntyy hän




Ystäväni, sateenkaaripojan kummitäti menee tänään synnyttämään pojan.

Ehdimme alkuvuonna olla hetken aikaa raskaana samaan aikaan. Olemme kerran ennenkin olleet raskaana samaan aikaan (siitä odotuksesta syntyivät eläväiset, hänelle tyttö, minulle poika).

Ajan kulumisen ymmärtää, kun seuraa toisen raskautta. Omasta raskaudesta sitä en ole koskaan ymmärtänyt, koska silloin aika matelee. Tai katkeaa.

Tänään on Se Päivä. Liioittelisin, jos väittäisin, ettei se ole missään vaiheessa aiheuttanut minulle ristiriitaisia tunteita.

Mutta nyt, nyt olen vain täynnä onnea ja toivoa. Toivon ihanalle ja kultaiselle äidille tsemppiä ja syntyvälle lapselle suurinta varjelusta. Vaikka olenkin hysteerisen säikky, tiedän, että kaikki menee hyvin.



Lapsen kehto - valtakunta suurin:
siinä nukkuu pieni äärettömyys.

Salaperäinen on kehto keinuessaan:
siinä tuuditellaan tulevaisuus.
Siinä odottavat kapaloissaan
kaikki voimat, kaikki tapahtumat,
kaikki viattomuus, kaikki synnit,
koko mystillinen ihmiselo.

Väkevä on lapsi, lapsen käsi.
Hän on kerran punnitseva meidät.
Lapsi leikkii huolettomin käsin
nimillämme unohduksen leikin.

Uuno Kailas


Ylemmässä kuvassa on pieni vauva-amuletti, jonka hän osti minulle tuliaiseksi paikasta, jossa teki positiivisen raskaustestinsä. Sain sen kyllä vasta myöhemmin, kun oma muruseni oli jo lentänyt ikuiseen kotiinsa. Onneksi sain, onneksi hän uskalsi sen antaa. Olen noin kymmenet miljoonat sadat kyyneleet itkenyt tuolle kääryleelle, jota en kyllä ole voinut edes ottaa paketista pois. Muisto ajalta, kun... kun vielä elit, tyttöni. Niitä ei minulla montaa ole.

Toisessa kuvassa sen sijaan on tänään syntyvälle ostamani potkupuku. Aikoja sitten jo ostin. Lapsi kun on ensimmäinen poika äidilleen, niin pitää varmistella, että poika saa päälleen jotakin miehistä, kuten ajoneuvoja.

tiistai 26. elokuuta 2014

Minut kohdattiin

Fläppitaululle piirrettiin elämäni, minä keskelle. Ahdistusta, vihaa, raivoa ja huolta aiheuttavat ihmissuhteet siihen ympärille. Menneisyyden kammot janalle, ikäkausittain: 5 vuotta, 12 vuotta, 16 vuotta, varhaisaikuisuus, aikuisuus... Siinä se sitten oli, pieneksi mustaksi kiveksi tiivistynyt elämäni, tussilla piirrettynä. En kyennyt edes katsomaan taulua.

Miten minä voisin katsoa itse asioita, kun en pysty katsomaan edes taulua, johon ne on kirjattu.


Lääkäri pahoitteli. Hän pahoitteli, etten ole saanut apua aiemmin.

Hän sanoi, että apua saavat usein he, jotka sitä osaavat hakea. Eivät he, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Hän sanoi, että saan olla vihainen. Mutta että vielä ei ole liian myöhäistä.

"Nyt et jää yksin."
"Nyt sinua autetaan."
"Huoli pois, nyt tie on auki."


Kun kävelin sairaalasta, viimeistä kertaa kyseiseltä klinikalta, mietin, että on uuden elämäni ensimmäinen päivä.

Satoi niin kovaa, huuhtoi silmät ja kengät. Vasta bussipysäkillä huomasin, että sateenvarjoni jäi odotushuoneeseen.


Kysyin mieheltä illalla, että olisiko tämä romahdus tapahtunut, vaikka meillä nyt olisi pieni elävä tytär. "Olisi. Joskus myöhemmin. Aivan varmasti."

Tiedän, että niin on, vaikka taistelenkin vastaan. Minä olen rikki.


Pienessä kivussa valitat.
Uikutat hiljaa kuin eläin.
Suuressa huudat tuskasi julki
kuin myrskyn kourissa metsä.
Kysyt kysymästä päästyäsi:
miksi? miksi juuri minä
ja kuka on syyllinen?

Mutta kun "tulee se suurin
se suurin"
kun kaikki on murskana
unelmasi elämäsi
maailmasi,
suljet suusi. Mykistyt.
Kysymykset turhia.
Vastauksia ei ole.
Tai sitten pelkäät
että joku vastaakin
ja vastaus on oikea
mutta onnettomuuttasi pahempi.

Kannat itkemättömien itkujesi painoa.
Rakennat patoa.
Mutta kun tulva tulee
pyyhkäisee kaikki esteet,
huuhtoo pois katkeruutesi
pelkosi turhat kysymyksesi.
Avaat silmäsi ja näet
tulvavesien keinuttavan
toivon siemeniä
ilon kukkia
rantasi autiuteen

Maaria Leinonen

maanantai 25. elokuuta 2014

Ruokaterapiaa


Hyvä ruoka on yksi niistä asioista, jotka tuovat minulle iloa. Ruokavalioltani olen kalaa silloin tällöin nautiskeleva vegetaristi, jonka ruoasta ei löydy myöskään gluteenia. Olen lapsellisen innostunut kaikesta whole foods -termin (=täyttä ruokaa, ei turhuuksia) alle kätkeytyvästä makunautinnollisesta aarteistosta. Olen aivan liekeissä, kun löydän uusia terveellisiä ja maukkaita reseptejä, joista saan iloa ja energiaa. Viimeisimpänä villityksenäni olen uppoutunut raakaleivontaan: kakkuja on takana ainakin jo kolmekymmentä. Luonnollisesti ruokien takana olevat ravintoaineet ja muut ihanuudet ja niiden opetteleminen ovat merkittävä osa harrastustani. Haaveilen kunnollisesta blenderistä, koska kohta 14 vuotta palvellut Philipsini ei pysy enää perässä (varsinkaan pähkinävoin tekemisessä).


Kun voin huonosti (eli viime aikoina, hmm, aika usein), en jaksa kokkailla - muuta kuin ne iänikuiset perusmössöt lapsille (ja miehelle). Kaupassakäynti tarkoittaa Prisman käytävillä liukumista, ei tarkoin suunniteltua retkeä ihaniin pikkuliikkeisiin tai nettisivuille. Oma ruokailuni jää aina arvoasteikossa viimeiseksi. Jos jaksan, heitän lohen uuniin ja mussutan salaattia rinnalla. Ja hyväähän sekin. Mutta terapiaksi siitä ei ole.


Kuten hyvästä vegeruoasta on - suunnittelu, valmistaminen ja syöminen ovat oleellisia terapiani elementtejä. Ne ovat ainoita sellaisia intohimojani, joista lähes poikkeuksetta tulee parempi olo. Samaan ei pysty lenkkeily (lenkille lähteminen on sitä paitsi joskus aivan liian haastavaa, vaikka taannoin olinkin aktiiviharrastaja), ei runojen lukeminen, ei mieltä organisoiva kaappien ja laatikoiden järjesteleminen. Mahdollisesti hyvä museo tai taidenäyttely voisi olla yhtä hyvä terapeutti, mutta niihin minulla on aivan liian harvoin mahdollisuus. Eikä koskaan yksin.


Meillä on iso avokeittiö, jonka saarekkeella kasviksia pilkkoessani näen valoa monesta ikkunasta. Laitan usein musiikin soimaan - soul-rytmit eivät petä koskaan. Myös latinalainen musiikki antaa välittömiä endorfiineja, ja pian huomaan hytkyväni puuhaarukka kädessä. Vaikka joskus kokkaan lasten kanssa, yleensä saan olla melko yksin.

Viime viikolla meni niin huonosti (ja tuo hiton keinovalo kummitteli), että totesin kanssani yksimielisesti, että nyt on alettava kokkaamaan. Kipinkapin keittokirja-aarteeni esille, klik klik lempiblogeihin, ostoslistoja laatimaan. Ei liian vaativaa, vaan rentoa ja maistuvaa viherenergiaa!


Kävin viime viikolla myös lounastamassa Helsingin uusimmassa vegeravintolassa, joka kaiken muun hyvän lisäksi sijaitsee kantakaupungissa. OmNam löytyy Annankadulta, sisäpihalta Pikku-Nepalin takaa. Ruoka oli uskomattoman hyvää. Otin suurimman mahdollisen satsin eli lämpimän ruoan (kurpitsa- & bataattitagine, ras el hanout porkkanapyree ja sahramijogurttidippi) ja salaattibuffetin (vaikka mitä; kaikki gluteenittomia), ja se kustansi melko suolaiset 16 euroa, sisältäen kahvin. Myös gluteenitonta leipää (syömäkelpoista, toisin kuin usein) sai pyytäessä. Salaatin ja keiton saa 12 eurolla. Mutta kyllä oli lanttien arvoista, täytyy sanoa. Jälkiruoaksi olisi voinut ostaa vielä herkullisia raakakakkupaloja, hintaan 6.50,-, ja monenlaisia smootheja ja juomia oli myös tarjolla. Ruoan jälkeen voi kieriä samassa talossa sijaitsevalle joogasalille ja täydentää zen-elämyksen.


Mitä muuta olen tehnyt ja syönyt viime päivinä: 

Carrot, Tomato & Coconut Soup (klikkausvaroitus!! lempibloggareilleni syntyi juuri vauva!! vauvankuvia!!)
Oven Roasted Beluga Lentils (tällä reseptillä mutta belugalinssejä kikherneiden tilalla)
Bread in Römertopf & Garlic & Avocado Spread (savipataleivän perusohje täällä)

Baked Herb & Pistachio Falafel
Lemon Balm & Mint Yoghurt
Cashew & Hazelnut Butter Dressing 
Simple Ruccola Salad

Halloumi & Amaranth Filled Peppers and Tomatoes
Yoghurt with Poppy Seeds and Herbs
Little Green Salad with Pine Nuts

Red Lentil Polpette with Lemon Balm Sauce (tästä kirjasta) (hyvin helppo tehdä lasten kanssa)
Zucchini Spaghetti 


Ja vähintään yksi smoothie päivässä!


Olen minä toki tehnyt myös jauhelihakastiketta, kanafileitä, lohta, seitisoppaa, tonnikalapullia ja currykanaa ja pilkkonut viikon aikana yhteensä 85 kipollista vihanneksia/hedelmiä (4 x 5 x 2 + 3 x 5 + 5 x 2 x 3). Meidän lapset, mahdollisesti nuorinta lukuun ottamatta, eivät ole mitään foodisteja. Kalapuikot ovat lempiruokaa, tietty Mäcin rinnalla. Kasviksia onneksi syövät lapsetkin paljon.


Jälkikirjoitus:

No, auttoiko?

Kyllä, olo oli paljon parempi. Kuvien näpsyttely puhelimella ja tänne lataaminen tuntui välillä vähän naurettavalta ja kaukaiselta, mutta suljin kriittiset ääneni - ja olenhan minä tänne papujen kuvia ennenkin laittanut (alle kuukausi tytön kuolemasta!!).

Jatkan tällä viikolla samaa. Koska tämä on VALO. Ja täytyyhän ihmisen syödä!

lauantai 23. elokuuta 2014

Seitsemän kuukautta



 
Antaa ja ottaa
elämä.
Omansa vain ottaa -
ei se enempää voi.
Omansa vain ottaa
vaikka luulin jo omistavani,
ihan omakseni sen
mikä vain hetken lainaa.
Ei edes lahja.
Pitäisi jaksaa kiittää
lainasta, lainastakin.
Ansaitsemattomasta.
Ja iloita
kun edes sen aikaa.
Ja että muistot 

Maaria Leinonen

perjantai 22. elokuuta 2014

Hautajaisia



1980-luku:

Ensimmäiset hautajaiseni (äitini kasvatusäiti, jota en ollut koskaan edes nähnyt). Muistan vain kirkon ja kukkia, en edes arkulla käyntiä. Emme tainneet osallistua muistotilaisuuteen, sillä uskoisin muistavani sieltä jotakin.

Pappani hautajaiset. Hän ei oikeasti ollut pappani, vaan äitini äidin uusi mies. Söin (puoli-)serkkujeni kanssa liikaa pikkuleipiä muistotilaisuudessa. Pappa oli kiva, vaikkakin vanha ja sairas. Ei juuri muistikuvia, saati suurempia tunteita.

Toisen (oikean) pappani hautajaiset, muistan jo kaiken. Kärsin muistotilaisuudessa kammottavasta vatsakivusta ja luulin kuolevani, mutta ujo kun olin, en uskaltanut sanoa asiasta kenellekään. Äitini totesi autossa matkalla kirkkoon: "Olisi paljon kivemmat hautajaiset, jos pappa olisi mukana." Vainaja oli siis äitini ex-appiukko; pitivät kovin toisistaan. Luin arkulla "Levolle lasken Luojani". Ihmiset kehuivat minua nätiksi ja reippaaksi.

Mummoni hautajaiset, muistan kaiken. Mummoni hylkäsi esikoisensa (pikasuhteen tulos) eli äitini suoraan synnytyksestä ja antoi kasvattivanhemmille. Mummo meni naimisiin (tuon "ei-oikean-pappani" kanssa) ja sai kaksi lasta. Toinen lapsi kuoli vauvana. Olen saanut toisen nimeni tuon äitini kuolleen siskopuolen mukaan. Vauvasta ei koskaan saanut mummolle sanoa mitään, koska se oli niin hirveää. Äitini asui koko lapsuutensa kasvatusvanhempiensa luona, ja näki biologista äitiään vain harvoin. Olisin halunnut sanoa mummolle, että vauvan kuolema oli rangaistus siitä, että hän hylkäsi äitini. Äitini antoi mummolleni kaiketi anteeksi joskus nuoruudessaan, mitä pidän käsittämättömänä. Mummo osti minulle kahmaloittain karkkia ja tunki seteleitä taskuihin. Ymmärsin vasta vanhempana miksi. Hän oli hyvin sairas jo viisikymppisenä, ja näimme harvoin.  En itkenyt hautajaisissa, minua inhotti.

Ensimmäinen gerbiilini kuoli huhtikuussa 1989. Laitoin hänet vanhaan leikkikristalliseen korurasiaan ja silittelin pientä ruumista, ennen kuin hautasin kohmeiseen maahan, metsämajamme viereen. Olin hyvin surullinen ja itkin monta päivää.

Toinen gerbiilini kuoli tapaninpäivänä 1989. Maa oli entistä kohmeisempi, mutta sain hänetkin haudattua metsämajamme viereen. Itkeskelin haudalla, vaikka siellä oli kylmä.

Äiti oli yhtäkkiä todella väsynyt. Hänellä oli ollut ihmeellisiä oireita vuodenvaihteen lomamatkallamme Kanarialla. Hän lupasi mennä lääkäriin heti kun päästään Suomeen.

Ostin uudet gerbiilit, koska ajattelin, että ne piristäisivät äitiä.

Eivät piristäneet. Hän kuoli kuukausi myöhemmin. (milloin uudet gerbiilit kuolivat, en muista - en enää välittänyt; mummoni kävi ne hautaamassa jonnekin)



1990-luku:

Äitini hautajaiset, pieni kappeli ääriään myöten täynnä, joku sanoo minulle jotakin, suurempi osa ei. Ennen toimituksen alkua seison takaosassa seuraamassa lähisukulaisteni vänkäämistä siitä, onko kukkalaitteissa jotakin vikaa vai ei, kun arkku tuodaan alttarille. Kukaan ei huomaa sitä eikä kukaan huomaa minua. Syöksyn ulos kappelista. Kukaan ei huomaa sitäkään. Nojaan ulkona seinään, itken, nielen kyyneleitä, mietin, voisiko arkussa kuitenkin olla vaikka jonkun eläimen ruumis, ei minun äitini, voisiko se olla mahdollista. Jos kuolinyötä ei oteta lukuun, olen silloisen elämäni pahimmassa mahdollisessa hetkessä. Kappelin edessä parinkymmenen metrin päässä on tupakalla äitini entinen pomo, katson häntä kohti, äänettömästi anellen. Hän kääntää katseensa pois. Toimituksen ajan itken alusta loppuun saakka. "Liian aikaisin lähti..." "Jäi paljon..." "Etenkin tytär kaipaa..." Arkulla minun piti sanoa jotakin, mutta en kyennyt. Haudalla tärisen. Heitän ruusun mukaan. Muistotilaisuudesta loppuvat leivät kesken, koska äitini työkavereita tulikin enemmän kuin oli ilmoittautunut. Mummoni oli stressissä ja uskoi, että nyt kaikki luulee, että meillä ei ole rahaa ostaa tarpeeksi voileipiä. Pappi soitti kitaraa, ja valokuvissa minulla on typerä ilme.

Edellisestä 25 päivästä tai seuraavista kuukausista en muista juurikaan mitään.

2000-luku:

Mummoni hautajaiset. Ihana, maailman ihanin, täydellisin mummoni, neuroottinen voileipien päivittelijä, rispaantuneiden farkkujeni kauhistelija. Syy sille, että ylipäätänsä mistään tuli mitään. Teki minulle ruokaa, siivosi, joskus hiukan hellittelikin. Maailman paras. Kaatui melkein suorilta jaloilta: juuri vasta kävi bingossa ja shoppailemassa, oli nuorekas kuin mikä, sitten tuli aivokasvain. Pidin puheen muistotilaisuudessa.

Setäni/kummisetäni hautajaiset. Hän odotti (ilmeisesti) ensin äitinsä kuolevan ja meni sitten ja hirtti itsensä keskellä juhannusta. Minua pyydettiin pitämään taas puhe, mutta en osannut, koska emme juurikaan tunteneet tai olleet olleet tekemisissä sitten lapsuuteni. Kiva mies kuitenkin, jonka olisin halunnut tuntea. Uskomatonta liibalaabaa kaikki puheet, "maan parhaita sen ja sen alan insinöörejä". Hei, kamoon, se tappo ittensä!

Rakas koirani kuoli myös. Hän oli syntynyt tasan viikko ennen äitini kuolemaa, ja eli melkein 17-vuotiaaksi. Yksinäinen hyvästely eläinlääkäriasemalla; syyskuun aurinko lämmitti hautausta. Edelleen joskus löydän mustia karvoja.

Pienet kaksospoikani. Siunauksesta ei minkäänlaista muuta muistikuvaa kuin ne, mitä valokuvista saa irti. Minulla on mustat silmänaluset, huuliherpes ja silmiä ei näy turvotuksen alta. Esikoisella motskarin kuvalla varustettu villakangastakki, joka on nyt sateenkaaripojalla käytössä. Tein itse kukkalaitteet, molemmille omansa tietysti. En muista edes mitä laulettiin, varmaankin Suojelusenkeliä... Mies raivosi, koska lunta oli miljoona metriä eikä Stadin auraus toimi.

2010-luku

Pieni tyttöni. Muistan siunauksesta kaiken, tuoksuja ja ääniä myöten. Poikkeuksellinen pappi, mieleen jäävä, jotenkin intensiivinen (tykkään!). Laulettiin Soi kunniaksi ja kuunneltiin Simojokea ja Tytön tylleröistä. Tärähtelin koko toimituksen ajan, ja osa minusta jäi tuonne. Ei ole tullut takaisin. Se meni ja huusi mennessään. Mies ei itkenyt, ei enää pysty.

Elämänohjeita

Olen miettinyt hevosia jonkin aikaa, ja eilen eräs ihana ihminen suositteli minulle ratsastamista. Itku tulee, kun mietin miltä tuo etutukka tuoksuu... (kuva)


Elämänohjeita kylmässä maailmassa:

- Älä odota mitään, niin et pety.
- Muista, että kaikki voi mennä aina pieleen.
- Muista, että lopulta sinun tulee aina selviytyä yksin. Joten: älä nojaa kehenkään liiaksi. Ole valmis selviämään yksin välittömästi, kun räsähtää.
- Pääasiassa ihmiset ovat kiinnostuneita vain omista asioistaan.
- Maailman tärkein asia on raha.
- Huolehdi, että sinulla on asema, joka ei ole ensisijaisesti kiinni paskasta tuuristasi tai yllätyksistä.
- Tee aina kakkossuunnitelma ja kolmossuunnitelma.
- Älä näytä tunteitasi. Pode itsesääliä ja heikkoutta vain anonyymisti, esimerkiksi blogissa.
- Jos on ongelmia, poistu paikalta. Ne todennäköisesti vain kasvavat, jos jäät niitä vatkaamaan.
- Älä ole herkkä, älä loukkaannu tai suutu. Taistele. Jos et pysty, pakene. Säilytä kasvosi.
- Älä anna itsestäsi mitään sellaista, mitä et helposti tarvittaessa saisi takaisin. 

Elämänohjeita aurinkoiseen perjantaihin:

- Älä välitä kylmän maailman elämänohjeista.

tiistai 19. elokuuta 2014

Musiikkiterapia

Mua itketti kun olin vauva
lapsena keljutti
sitten musta tuli nuori
ja alkoi vituttaa

Kappaleen aloituksesta on nähtävissä henkilön sisäinen tarve tulla kuulluksi. Häntä ei ehkä koskaan ennen ole kuultu. Pieni ihminen on vailla huomiota, ehkä kosketusta. Hän tekee kivuliaan paluun lapsuuteen ja toteaa lakonisesti häntä itkettäneen. Olen näkevinäni vahvaa ensimmäisen tason trauman kerrostumaa, mahdollisesti välittömissä kiintymyssuhteissa. Suoraan asiaan pääseminen kertoo vahvasta tarpeesta olla suora: henkilö ei enää halua peitellä tuskaansa.

Edelleen henkilö toteaa häntä lapsena 'keljuttaneen'. Sanavalinta kuvastaa häilyvää rajankäyntiä pahan ja väärintekemisen ('kelju') sekä passiivisen ('-ttaa'-pääte) välillä. Lapsen mieli on ehkä vääristynyt kuvittelemaan, että hän olisi syypää olotilaansa, koska on mahdollisesti tulkinnut joskus olleensa "kelju" muita kohtaan. Tulkitsen vahvaa disorientaatiota suhteessa ympäröivään kasvuympäristöön, mahdollisesti ikätasoa korostuneemman tarpeen tuomita itsensä. Parentaalisen relaatiosuhteen hallinnan ongelmia.

Päästessään traumaattisen nuoruutensa kuvaukseen sanoittaja tarraa tiiviisti turvasanaansa 'vittu', joka toistuu henkilön hätähuudossa taajaan (jopa eksessiivisesti). Hän korostaa pahoinvointinsa käynnistyneen spontaanisti, 'alkoi vituttaa', mikä kertonee yhtäältä mahdollisista äkkinäisistä konflikteista, toisaalta siitä, että henkilö ei vieläkään ymmärrä nuoruutensa irrallisuuden merkitystä ja eksaktia lokaatiota. Henkilön intensiivinen suhde naisen genitaaleista johdettuihin passiivisiin teonsanoihin heijastelee hyvin haurasta ja epävakaata äitisuhdetta. Henkilö on otaksumani mukaan myös jäänyt dominoivan isän varjoon, mikä on aiheuttanut II tason traumakokemuksen. Äiti edustaa turvallisuuden mutta myös reproduktionsa kautta tuskan uusintajaa.  

Mua vituttaa niin ankarasti  
vituttaa aamusta iltaan 
vituttaa, 
on kaikki turhaa 
vittu kun vituttaa

Seuraavassa säkeessä henkilön minäkuva pirstaloituu, hän menettää hallinnan lähes tyystin. Hänen on pakko turvautua psyykensä kannalta epäolennaisiin vuorokauden määreisiin. Haluan kysyä: miksi henkilöä ei vituta öisin? Otaksun vahvaa päihteiden väärinkäyttöä - mahdollisesti riippuvuutta myös muunlaisista stimulanteista.

Tunge positiivinen ajattelu hanuriisi 
kierrän kriisiryhmänne kaukaa 
älä tyrkytä minulle terapiaa 
kaada lisää paskaa mun niskaan 
mua vituttaa niin ankarasti 
vituttaa aamusta iltaan vituttaa, 
on kaikki turhaa vittu kun vituttaa

Edellisen luopuva ja alistuva minä konstruoituu nyt uudelleen, uhman, uhmakkuuden ja possessiivisuuden vahvistumisen kautta: henkilö kasvattaa psyykensä uuteen mittaan, mutta ei täysin hallitse impulssejaan. Näen merkittävää dissosiaatiota edellisen säkeen hätähuutoja reseptoivan minän kanssa. Emotionaalinen uhma konstituoi realisoitumista odottavan tarpeen hajottaa. Henkilö ei halua apua, henkilö on niin yksin, hänen tarpeensa on jätetty huomiotta niin pitkään, että hänen ainoa responssinsa on kutoa dissosioiduista palasista uusi minän struktuuri. Suisidaalisuus on helposti havaittavissa diagnostisista 'turhuuden' sanoituksista. Väite saa vahvan evidenssin sanoittajan videolle kuvatussa positiossa: hän roikkuu pää alaspäin, varmasti hyvin kivuliaassa asennossa. Tarve rangaista itseään siksi, että olo on kurja, näkyy selvästi. Toisaalta vahva liikkeen hallinta ja kyky sietää epämukavuuksia on ilmeistä: henkilö ei ole psykofyysisesti täysin invalidi.

Se on niin kaunista katseltavaa 
kun kunnolla vituttaa 
ja kohtaa toisen samanmoisen 
ja vittu kun vituttaa

Seuraavassa säkeessä näyttäytyy henkilön tarve oppositionaaliseen deskriptioon. On syytä olettaa, että 'kaunis' merkityksellistää henkilön negatiivista suhdetta hyvään ja järjestelmälliseen maailmaan. Hän on ymmällään: miksi on (edelleen) niin paha olla. Toisaalta rakenteellinen kognitio viittaa myös toisiin ihmisiin, 'samanmoisiin'. Henkilölle on mahdollisesti ollut apua vertaistuesta, joskin näin henkilökohtaisesti en neuvoisi hoitohenkilökuntaa kannustamaan tähän, sillä aggressiivinen traumatisoituminen on henkilöllä kuitenkin niin vahvaa, että vain ammatillisesta interventiosta voi olettaa olevan henkilölle apua. Jatkuva toisto ja hätähuutojen muotoilu yhä uudelleen ja uudelleen samoin painokkain sanoin kertovat jo pahoin vaurioituneesta kognitiosta. Ehdotan täten myös neurologisia toimenpiteitä.

Älä loihe mulle lausumaan 
kauniita sanoja 
älä saatana tule antamaan 
mitään vitun tukea

Tämä säe - etenkin sen alkuosa - sai minut ymmälleni: voiko tämä olla kyseisen henkilön tuottamaa? Jos näin on, on minun ikäväkseni otaksuttava, että henkilöllä on dissosioidun minäkuvan lisäksi myös jakautunut persoonallisuus. Hänen toinen, runoileva ja kieltä taidokkaasti käyttävä persoonansa eroaa 'vitunvittua' kuuluttavasta puberteettisesta aktorista siinä määrin, että aavistelen lähes väkivaltaista suhdetta näiden välillä. Yhä edelleen tämä dikotominen hahmo orientoituu kuitenkin sen ajatuksen ympärille, että 'mitään vitun tukea' ei pettymyksiä tuottavalta maailmalta tahdota. Rakkaudettomuus, rajattomuus, logoksen kehittymättömyys, mahdollisesti myös realisoitumattomat traumat, jotka kaikki kokoavat toimintakyvyltään puutteellista - ja tästä mielensä pahoittanutta - henkilöä.

Anna olla kun poikaa vituttaa 
anna olla aamusta iltaan 
vitutus on otettava kokonaan 
silloin kun vituttaa

Voin olla väärässä, mutta näillä kohdin olin näkevinäni sukupuolellista kohdistusta. Edellä esittämäni äidin seksuaalisuuteen painottuva vihakokemus näyttäytyy tässäkin, mutta olisiko mahdollista, että myös sisarsuhde on problemaattinen. Onko henkilöllä kriisikokemuksia siitä, että hän on poika ('anna olla kun poikaa vituttaa'). Onko mahdollista, että sisarta on tuettu enemmän, mikä on aiheuttanut vahvaa huonommuuden kokemusta henkilössä.

Vaikka henkilön yleiskuva onkin analyysini mukaan heikohko, se ei missään nimessä ole täysin musta. Henkilö uskoo näet, että 'vitutuksen' voi jotenkin ottaa 'kokonaan'. Hän ikään kuin aavistelee, että se joskus loppuu, henkilön kulutettua sen loppuun. Merkittävän tieteellisen evidenssin (esim. De Lille 2013) valossa on kuitenkin syytä olettaa, että näin ei suinkaan ole, vaan että kumuloinnin todennäköisyys kasvaa iän myötä (vrt. kuitenkin esim. Job 5:17). Henkilön hyvin merkittävästi kapeutettu integraatio on omiaan lisäämään tulkinnan painoa. Positiivisuus on kuitenkin omiaan parantamaan hoitovastetta.

Jotta hoitoprosessi saadaan käyntiin, ehdotan, että henkilö ensin hyvin varovasti irrotetaan puusta. Tämä toimenpide tulee suorittaa erityisellä huolellisuudella, sillä maailman näkymisestä "väärinpäin" on mahdollisesti muodostunut henkilölle kokoava ja haavoittunutta minää hoitava näennäisapu. On syytä olettaa, että henkilöä 'vituttaa' tämän jälkeen yhä enemmän, mutta poisherkistäminen on välttämätöntä, jotta pääsemme korjaamaan vääristyneitä miellekuvia ja henkilöä itseään koskevia ongelmallisia autostaatioita.

Arvioidaan puolivuosittain.


maanantai 18. elokuuta 2014

Itsensä oikaiseminen

kuva
Koska olen organisatorinen lista-, sääntö-, kontrolli-, prosessi- ja toimenpidekeskeinen ihminen (siis täysi pelle), olen suunnitellut, että minun pitäisi alkaa aktiivisesti rajoittaa näitä itsesäälivonkunoitani täällä blogissa. Ne eivät tuota minulle mitään hyvää: purkaminen ei auta vaan pahentaa. Katson lähes koko ajan muutenkin kohti pimeyttä, joten miksi minun vielä pitää lietsoa sitä lisää? Miksi asenteeni on niin kylmä ja karu? (vaikka elämäni on NÄIN ihana, räks) Miksi asenteeni on noin kyyninen, arvostanko itseäni todella vain tuon sarkasmin verran? (kyllä) (nyt hiljaa, senkin paha ääni!)

Jos sallin itselleni näin alkuun vaikka joka neljännen kirjoituksen olevan itsesääliä, vihaa, katkeruutta ja epätoivoa, mahtuu väliin aina kolme tekstiä, joissa vaikka saatana väkisin etsitään joko hyviä asioita tai sellaisia asioita, joiden uskotaan halutaan toivotaan vaaditaan (helvetti) muuttuvan hyviksi.

75-prosenttisesti kaunista ja parempaa? Sellaista uusiin aamuihin kurottavaa annemarikaskis-tyyppistä "elämä on valo"-indoktrinaatiota. Leijaillaan, hiljalleen, kohti valoa! (minulla oli tämä kausi jo hyvässä vaiheessa keväällä, mutta katkesi sittemmin)

Ja vain 25 prosenttia kuonaa. (tällä hetkellä prosentit taitavat olla noin 95/5)

Auttaisiko tämä? Hieman epärehellistähän se on, mutta joskus on vain sairasta olla rehellinen itselleen.

Yksi syy, miksi pidän pahasta kiinni, on siinä, että en halua vapauttaa muita ihmisiä kuvittelemaan, että olen kunnossa. Tiedättekö tunteen? Kun joku sattuu kysymään, miten menee, ja jos vastaat siihen suht valoisasti (ehkä itseäsi auttaaksesi tai toista suojataksesi), reaktio on se, että sinun uskotaan nyt selvinneen. Et ehkä saa enää seuraavalla kerralla edes kysymystä - voithan nyt paremmin. Jos vastaat "ihan kivasti", koska et halua puhua aiheesta tai koska nimenomaan pyrit suojaamaan itseäsi, kehittyy kaikki jatkokommunikaatio ja toiminta siitä oletuksesta, että asiat ovat nyt vähintään OK! Sinulta edellytetään aivan toisenlaista olemista ja kykyjä, ennakointia ja muihin asioihin keskittymistä.

Hetkinen, tarkoittaako tuo, että kaipaan sääliä muiltakin ihmisiltä? Haluan roikkua säälissä ja vaikerruksessa, koska muutakaan en voi?

Ei tarkoita. (paitsi ehkä pikkiriikkisen, heikoimmilla hetkilläni) Eikä se tarkoita, että miettisin muita ihmisiä aamuisin, kun peiton alla tunnustelen, onko minulle tulossa huono vai huonompi päivä.

Se tarkoittaa, että tämä kivinen tie, jota elämäkseni kutsutaan, on niin täynnä ongelmia ja niin täynnä riekaleita, että en mitenkään edes pidemmän puhe- tai kirjoitustoimituksen aikana kykene kaikkia sen osia päivittämään. Minun aikani ei riitä! Lisää tulee toisesta tuutista, kun toisen saa tukittua. Ja sitten siellä kaiken keskellä ne kauheudet, joiden pohjalle tämä blogi alkoi aikoinaan kehittyä.

Kaadun mukana, jos en pakottamalla pakota itseäni pois.

Blogiin liittyy vielä sekin näkökulma, että ne asiat, joista minä tänne haluaisin nyt erityisesti kirjoittaa, ovat sellaisia, joista en kuitenkaan uskalla kirjoittaa. Haluaisin käydä läpi elämäni muitakin traumoja (ne HUUTAVAT päästä ulos päästäni), mutta en voi. En ole turvassa täällä, millään tasolla. (Sitä varten on traumaterapiaa, muun muassa) Ehkä joskus kerron jostakin, ehkä en. Mutta en nyt.

Niin, siis. Opponoin itseäni ja siirryn valoon päin. Helppoa se ei ole, mutta nyt on pakko. Alan olla lopussa.

Kysymykset, joita tuskassani tankkaan, jäävät ikuisiksi ajoiksi vaille vastauksia. Mutta pelkästään niiden kysyminenkin vaikeuttaa oloani. Kysyn ne tässä ja nyt viimeistä kertaa:

Miksi paska kasautuu? Eikö olisi ollut jo minulle riittävästi? Miksi tämänkin pienen piti kuolla? Miksi joidenkin pitää kestää kaikki? Miksi niin moni asia on mennyt väärin? Miksi niin moni ihminen on tehnyt minulle väärin ja pahasti? Miksi minun edelleen pitää sietää ihmisiä, jotka tekevät väärin? Miten voin olla näin paska, että en pääse eteenpäin? Mitä jos mikään ei enää koskaan onnistu? Mitä jos sairastun kohta pahasti? Mitä jos lapset sairastuvat ja kuolevat? Mitä jos mies ajaa kolarin? Saako edes sitten tappaa itsensä?

(uusi tunniste: keinovalo)

---

ps. Niin että muistakaa sitten, että en välttämättä voi niin hyvin kuin väitän! Gretel ei kestä "Ihanaa, kun oot niin hyvinvoiva ja valoisa ja voit jo niin hyvin!"-kommentteja, vaan alkaa räyhätä heti ja perustaa salaisen kakkosblogin, jossa itkee ykkösblogin liian positiivista ja valheellista eetosta. *melko lempeä hymy tähän*

pps. Runoja saa laittaa, siis negatiivisia! Ei sentään positiivisia runoja voi itseään pakottaa lukemaan! Ei kirjallisuus synny rakkaudesta, ilosta ja huolettomuudesta, vaan tuskasta ja epätoivosta, menetyksestä ja sen pelosta! (mutta lupaan lukea myös paljon keittokirjoja, jotka itselleni edustavat hyvän olon viihdekirjallisuutta)

ppps. En sitten todellakaan mitään naminamia ala heittää. Ei saa vaatia liikaa

---

Surun maisema -
eivät poutapilvet
eivät lohdulliset iltapilvet
ruskoreunaiset
taivaalta tervehdi
vaan myrskypilvet
rankkasateesta raskaat
lunta, rakeita kantavat.

Jos niiden mentyä
tulva säästää
hippusen multaa
tämän kallion koloon,
tahdon odottaa kärsivällisesti
mikä ruohon korsi
mikä kukan vana
rohkaistuu kukkimaan
tämän kaiken jälkeen

Maaria Leinonen

perjantai 15. elokuuta 2014

Kalifornian aallot ja aurinko

Koska on perjantai, ja koska olen niin puhki, että en jaksa edes kertoa sitä. Koska aurinko paistaa taas, ja ensimmäinen kouluviikko palleroilla uusissa kouluissaan on kohta ohi. Koska huomenna on taas tiedossa stressaavia asioita. Koska tänään ei ole tiedossa kuin perjantai-ilta, ei edes kauppareissua.

Maailman hienoimpia kappaleita ei edes tarvitse selittää, mutta annettakoon tähän nyt sellainen viite, että tätä olemme kuunnelleet tänä kesänä paljon. Joka kerran kun esimerkiksi kaarroimme uimarannalta kolme uitettua pientä vesikoiraa takapenkillä, laitoimme tämän soimaan, kovaa.

Aurinko paistaa, lapset tutkailevat uimisesta ryppyyntyneitä sormiaan, kesä on täällä ja syksy kaukana, jäätelöstä haaveilevat, lomapäiviä ei tarvitse vielä laskea, niitä on.

Etupenkillä huolia on niin mahdottomasti, että tunne palautuu rintakehän keskiosaan: se painuu lähelle rankaa, uimisesta saatu fyysinen rentous katoaa, ja vanne kiristyy. Vedessä on hyvä olla, se huuhtoo kipuja ja tarjoaa hyvää omaansa.

Silloin, ladies and gentlemen, soikoon kovaa:

Stopped in to a church I passed along the way.
Well I got down on my knees and I pretend to pray.
You know the preacher liked the cold;
He knows I'm gonna stay.


torstai 14. elokuuta 2014

Pelastusta kaikille

Luulisi, että yhteiskunta, jossa muotibloggaajatkin puhuvat psyyken huolenpidosta ja läsnäolosta, olisi melkoisen terve. Yhteiskunta, jossa nähtävästi vain personal trainereita ja food coacheja koulutetaan enemmän kuin erilaisia pääpuolen terapeutteja.


Nyt olisi mahdollisuus päästä kaivelemaan, ihan oikeaan yksityiseen psykoterapiaan. Ottaisinko kognitiivista vai psykoanalyysia - edellinen muistuttaa kasvatustieteen approkursseista ja innokkaista koulutytöistä, jälkimmäinen siirtyy jonnekin seksuaaliselle sfäärille muistelemaan kolmatta anaalikautta ja sen vaikutusta huumorintajuun.

(nyt mieli karkasi kaikkiin elokuvien raamikkaisiin ja karismaattisiin terapeuttisetiin... miksei niihin isosilmäisiin ja pitkähiuksisiin täteihinkin...)

(auttaisiko seksuaaliterapia?)


Vai ottaisinko logoterapiaa, historialtaan kiehtovaa (keskitysleiriltä selviytynyt psykiatri-neurologi loi hyvin humanistisfilosofisen ihanan lyyrillisen terapiamallin) mutta toteuttamisessaan usein ällöttävää ja lapsellista (uuskielistä markkinajargonia, kuten life coaching), joka julistaa, että elämä helpottuu, kun sille löytää tarkoituksen... ja mahdollisesti jakaa sen FB:ssa ja Twitterissä.

Koska on kivaa, kun on kivaa, ja kivaa vaan on enemmän, kun kivaa jakaa! Kiva kiva KIVA!

Älä aina viitti, Gretel, olla noin pikkumainen, ilonpilaaja. Ei kukaan jaksa tollasta ylikriittistä pilkunviilaajaa! Hymyile, tanssi ja laula. Ja muista, että kaiken saa, jos tarpeeksi haluaa! Feel the world!


Kiinnostuisitko sinä tässä tilanteessa avaamaan sydäntäsi esimerkiksi terapeutille, jonka nettisivuston nimi on Tarkoitus? Entä viehättäisikö hinnaston viereen painettu kuva auringonlaskusta (eikö nousu olisi symbolisempaa)? Tai muutama mielelause, jotka kaiken lisäksi on lainattu tekijältään väärin?

Tuntuuko tämä pahalta vain siksi, että mielen karikoita/mustia aukkoja/kaivoja/soita hoitamaan tarkoitetut joutuvat mainostamaan itseään, kuten mikä tahansa professio? Inhottaako pinnallisuus, tyhjän ongelmistaminen, täyden tyhjentäminen? Vai suhtaudunko kaikkeen hyvään nykyään kategorisesti halveksuen, koska en luota mihinkään?

Onko epäinhimillistä vaatia, että terapeutti osaisi yhdyssanasäännöt? Onko se jopa täysin irrelevanttia, väittäähän hän osaavansa parantaa minut?


Miksi en myöskään hämmästy sitä, että yli puolet terapeuteista näyttää nimensä puolesta olevan vähintään alempaa aatelissukua? Mitä jos minä yksinkertaisesti en koe oloani mukavaksi Vivian von Bondsburdotterin tai Mats Volke Grets-Nybergin vastaanotolla? Vaikka he olisivat kuinka lämpöisiä ja empaattisia. ÅA, Hanken, Privat Hälso Minne Institut i Grankulla, Kompetenzzentrum für Psychotherapie in Salzburg - aivan sama, tack danke bitte schön, en halua.

Tottakai ymmärrän, että hirveän harvoin se sosiaalinen nousu ja elämänlaki antavat sen verran myöten, että Takaikihikiän lähiössä hakattu ja lapsena hylätty Ville Mäkinen, joka on läpikäynyt kolme depressiota ja kaksi psykoosia ja menettänyt kuolemalle puolet ystävistään ja vähän perhettäkin, päättää opiskella yli 10 vuotta terapeuttisia saloja - edes siinä tapauksessa, että ko. Ville Mäkinen olisi näistä selviytynyt. Mutta kyllä se minusta olisi vakuuttavampaa kuin se, että ihminen, joka elää ja hengittää pumpulia, sanoo, että tarvitsen uuden kaukoputken.

Onhan meillä se vertaistuki sitten erikseen, kuten hyvin tiedämme. Ei tarvitse käyttää eufemismejakaan.

Mutta enkö oikeasti saa toivoa terapeuttia, jolla on omakohtaista kokemusta kriiseistä ja menetyksistä myös lukemiensa kirjojen ulkopuolella? 

Kiinnostuin itse psykologiasta ja jopa hulluudesta (siis kohteena) varhaisessa teini-iässä. Ahmin kirjoja muun muassa psykopaateista ja haaveilin kaukaisista parantoloista täynnä mystisiä, salaperäisiä ja älykkäitä hulluja, joihin uppoutuisin, joiden elämäntarinaa ja mustaa mieltä luotaisin ja siitä kirjoittaisin. Samalla katsoin tietysti kauhuelokuvia (virhe). Sittemmin mielenkiinto hiipui. Ehkä koska omassa päässäkin alkoi olla tarpeeksi haastetta ja koska, niin, no koska tutustuin riittävästi eri tavoin tärähtäneisiin ihan in vivo.


Nykyinen terapiayhteiskunta on asia, jonka kanssa minulla on ongelma. Nyt ongelma pitäisi ratkaista. Olisiko meistä yhteiselle taipaleelle? Enhän tarvitsisi kuin yhden ihmisen, jonka kanssa natsaa.

Päivänä eräänä oven takana seisoivat Jehovan todistajat, kuten niin usein ennenkin. Otin lappuset ja lupasin perehtyä vihkoon, joka tarjoaa minulle vastaukset elämän suurimpiin kysymyksiin. Niitähän tässä itsekin olen juuri pohtimassa, sanoin ystävällisesti ja sain tädit hymyilemään. Olen niin kiltti, etten missään nimessä voisi ärsyyntyä uskonnon tuputtamisesta, vaikka se ei olekaan minulle tarjonnut koskaan juuri mitään. Olen onnellinen heidän puolestaan, joille se jotakin antaa. Näkemiin tädit ja lepo vaan, tulkaa toistekin ja tulettehan te.


Vain muutama tunti edellisistä hyvän lähettiläistä ovella seisoi uusi turvallisuuden takaaja. Turvaliikkeen univormupukuinen mieskaksikko halusi asentaa oveeni erinäisiä turva-asioita, joiden avulla olisin saanut olla "täysin turvassa, omassa kodissani". Turva-asiat olivat melko hintavia, joten päätin kilauttaa asunnon toiselle osakkaalle ennen tärkeää tulevaisuuden päätöstä. Toinen osakas, jonka turva-asiat ovat ylipäätänsä paljon paremmissa kantimissa kuin omani, oli sitä mieltä, että ei todellakaan tarvita mitään tuollaista. Turvakaksikko naurahti lähtiessään jotakin sen suuntaista, että eihän sitä nyt aina miehiltä tarvitsisi lupaa kysyä. Meinasin kuolla nauruun tuossa kuistilla, ja nauruuni yhtyi mieskaksikkokin. Otaksun silti, että tyystin toisesta syystä.

Käsintehtyjen terapeuttisivustojen (päivitetty vuonna 1997) lisäksi netistä löytää helposti kiiltokuvamaisia, hienoilla systeemeillä tehtyjä "luottamusta herättäviä" sivustoja, joissa Sinua puhutellaan usein Kapiteeleilla, koska Sinä olet Elämäsi Tärkein Henkilö (ja koska Sinulla on mahdollisesti Rahaa). Sivustoja ei ole tehnyt mikään hapsutukkainen psyk. yo. vaan oikeita arvoja kannattava helsinkiläinen mainostoimisto. Sivustoilla on ehkä majakan kuvia ja poimittuja lauseita Tervehtyneiltä Elämänsä Tärkeimmiltä Henkilöiltä:

"No siis vaan kahden kerran jälkeen tajusin, että hei, tästä on kyse. Sekin auttoi, että tajusi, että ei olekaan ongelmiensa kanssa yksin. Ja siitä se sitten lähti. Kiitos tosi paljon!" 


Useilta sivustoilta löytää myös todellisia helmiä. Näiden päälle tulisi punakynää (toivottavasti) lukion ainekirjoituksen opettajaltakin:

Menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen ja tähän hetkeen.
Monet asiat ovat tiedostamattomia.
Kaikki me olemme arvokkaita.
Etsitään yhdessä pulmatilanteisiin ratkaisuja.
Myönteinen tulevaisuusvisio sinullekkin.
Mielen liikkeiden voimaannuttava merkitys horisontti.
Asiakas saa välineitä itsehavainnointiin.

Olenko minä vain taas liian negatiivinen? Onko minulla negatiivisuusongelma?

(googlasin vastauksen: tee ratkaisuja ja poista negatiivisuusongelma)




muut kuvat pixabay

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Erään pinnasängyn tarina (rooleissa myös muita huonekaluja)

Olipa kerran pinnasänky. Merkiltään Brio ja väriltään antiikkisininen. Kenelle se mitäkin kertoo. Aivan tyystin tavallinen pinnasänky.

Minun elämääni se tuli niin, että anoppini osti sen tyttärensä ystävältä, jonka huomassa se oli palvellut jo kahta poikalasta. Hyvissä ajoin ennen esikoiseni syntymää sänky kuljetettiin osina asuntomme vaatehuoneeseen. Sinne aloin kerätä muitakin uuden elämäni merkkejä: kestovaippoja, pääasiassa itse ommeltuja ja neulottuja (kestoilu ei tuolloin ollut niin yksinkertaista kuin nykyään, mutta olin päättänyt jo 14-vuotiaana, että tulevat lapseni kestovaipatetaan), vaatteita (pääasiassa söpöjä ja epäkäytännöllisiä), lahjaksi kuukausia ennen syntymää saadun lelukaaren, kantoliinoja, hoitopöydän, alustoja, lakanoita, makuupusseja, jalkapusseja, kantopusseja, rataspusseja, kaukalopusseja ja muuta yhtä välttämätöntä.



Sänky koottiin jonain kauniina alkukevään päivänä. Asettelin sinne äitiyspakkauksen laatikosta tehtyä ensisänkyä. Näytti hyvältä.

Maailman ihanin vauva syntyi reilu pari viikkoa etuajassa, äitienpäivän valoon ja sineen. Sairaalasta pääsimme seuraavana perjantaina.

Maailman ihanin vauva nukkui päiväuniaan ikkunan edessä, koska keltaisuutta piti edelleen auringonvalossa häivytellä. Yöuniaan maailman ihanin vauva nukkui minun vieressäni. Kopassa hän nukkui ensimmäisen kuukautensa aikana ehkä kolme kertaa.

Pinnasängyssä hän ei nukkunut koskaan, muistaakseni ei yhtä ainutta kertaa. Hän nukahti ainoastaan rinnalle tai liikkuviin vaunuihin. Hän nukkui vieressäni melkein 2-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen hän siirtyi omaan, isojen lasten sänkyynsä (ainakin teoriassa).

Hänestä on vauvakansiossa muutama kuva, joissa hän istuu leikkimässä pinnasängyssään. Se on täynnä pehmopupuja ja -nalleja ja autoja, päällä kiertelee mobile, sänkyä reunustavat hienot pehmusteet. Nostin hänet joskus hetkeksi sinne, kun oli pakko saada joku asia tehtyä. Mutta ei unia, ei todellakaan.

Seuraavassa kodissa tein sängystä sohvan. Yksi laita pois ja pohja alas. Paljon tyynyjä ja niin meillä oli satujen lukemiseen tarkoitettu oiva sohva.

Antiikkisininen Brio siirtyi sittemmin varastoon. Siellä se pysyi koko kaksosraskauden ajan, pölyttyi ja itkeskeli kohtaloon. Eipä tarvinnut ostaa toista antiikkisinistä siihen viereen kaksosia tuututtamaan!

Koska en itsepuolustuksellisista syistä muista sateenkaaripojan raskaudesta juuri yhtään mitään (eikä mitään ole kirjattuna), en osaa sanoa, milloin pinnis taas pääsi sisään. Asunto oli tässä vaiheessa vaihtunut aika moneen kertaan, kuten moni muukin asia. Makuuhuoneeseemme se kuitenkin päätyi. Sai myöhemmin suloiset pehmusteet ja liinavaatteet, ensikopankin. Yksi laita alhaalla, parisängyssämme kiinni.

Ilmassa oli jännitystä, pelkoa, rakkautta, toivoa.

Odotimme.

Paitsi elämänilon palauttajaa, myös 

vauvaa, jonka äiti todellakin opettaa tämän nukkumaan pinnasängyssä ja nukahtamaan yksin eikä todellakaan imetä niin kauan.



Ja niin neljäs pienokaiseni syntyi. Maailman ihanin vauva. Taas oltiin sairaalassa viisi päivää, pienellä oli kanyyli päässä, jalassa, kädessä ja kovasti mahaa väänsi.

Maailman ihanin vauva nukkui pinnasängyssä, alusta asti! Ainakin ensimmäiseen syöttöön asti, ensimmäisiin heijauksiin, allergian aiheuttamiin vääntelyihin. Myöhemmin nukahti Neocate-pullo kourassa ihan itse. Joskus herätin hänet vahingossa, kun oli pakko mennä hämmästelemään, miten kukaan vauvaolento voi nukahtaa niin helposti.

Maailman ihanin sateenkaaripoika rakasti pinnasänkyään. Kylässä ja hotellissakin hän halusi aina vauvasängyn, vaikka olisi ihan hyvin voinut nukkua jo tavallisessa sängyssä. Ihana turvallinen pesä. Täynnä nalleja ja pupuja. Ja autoja.

Odotin jo viidettä lastani, kun pinnasänky viimein purettiin. Sateenkaaripoika sai oman huoneen ja isojen poikien sängyn. Siitä on, noh, joitakin kuukausia.

Laitoimme antiikkisinisen osina oman parisänkymme alle. Suotta sitä varastoon viemään, kun kohtahan sitä taas tarvitaan. Ja senhän takia sateenkaaripoika oman huoneenkin sai, tulevaisuutta ajatellen - on tulossa uusi asukas makuuhuoneeseen.

Noin vuorokausi ennen kaiken päättymistä makoilin sohvalla. Tuon hetken ja kokemani tunteet ja enteet olen moneen kertaan jälkeenpäin uudelleen- ja ylitulkinnut. Kuitenkin siinä oli myös jotakin konkreettista.

Puhuimme joutavanpäiväisiä miehen kanssa - muistan pinnistelleeni, jotta keksisimme jotakin "tavallista" puhuttavaa, jotakin sellaista, mistä kuka tahansa tavis voi puhua.

Huonekalut, koti, sisustus.

Hän halusi hioa ja lakata ruokapöydän, koska se oli niin rumilla jäljillä. Huomautin, että kohtahan siihen tulee taas yksi lusikanhakkaaja lisää, joten josko kestäisimme esteettistä haittaa siihen saakka, että kaikki lusikanhakkaajat ovat ylittäneet lusikalla hakkaamisen akuuteimman iän.

Mies halusi hoitaa sen nyt - voihan sen sitten lakata taas uudestaan, hän totesi. Ja joskus jopa ostaa uuden.

En halua, että sitä lakataan, sanoin. En halua vaaleaa pöytää. Mutta maalata sen voisi.

Maalatako, kysyi mies. No, minkä väriseksi?

Mustaksi, vastasin.

Enpä tiedä miksi. Muuten vain ehkä. Ainakaan kyse ei ole sisustuksellisista kausista, sillä minulla ei ole sellaisia. 

Jatkoin, pinnistellen pinnasängystä:

Pinnasängynkin haluan mustaksi. Olen aina inhonnut tuota antiikkisinistä. Mikä ihmeen antiikkisininen! Haluan modernin ja postmodernin ja futuristisen mustan, ikuisen mustan. Mustat pinnasängyt on tyylikkäitä. Ei enää mitään pastellia tai vauvaväriä, vaan mustaa, valkoista ja valittuja värejä. Joten jos maalaat pöydän, maalaa samalla pinnasänky.

Tottakai myös mietin, onko jotenkin väärin haluta mustaa pinnasänkyä. Mutta pah, sehän on vain väri. Ja näyttihän valkoisilla pehmusteilla ja hörhelyksillä koristeltu äitiyspakkauskin (anopin käsialaa) aikoinaan mielestäni ihan ruumisarkulta.

Ihmettelin toki itseäni: olen kyllä estetiikasta kiinnostunut ihminen, mutta pinnasängyn värillä ei minulle oikeasti ole ollut (ainakaan vuosikausiin) mitään merkitystä.

Tyhmä pää, tyylikäs sisustus? Olenko palaamassa vauvanodotuksen suhteen kuitenkin lähelle normaalia, kun kykenen miettimään pinnasängyn väriä, ihan tosissani. Mustaa pinnasänkyä, siis nimenomaan ja ainoastaan mustaa.

Hautausmaalta omalle pihalle tuodut kävyt


Seuraavien päivien tapahtumat on kuvattu blogissa jo aiemmin. Jatkoin "uutta" odotustani muun muassa ostamalla lisää niitä vaatteita ja kestovaippoja. 

Tuli siis hiljaista ultraruudulla,

tuli pappia isä meidän terapeuttia hoitsua kukkaa vihkoo eikös me olla nähty tää helvetti tuli taas meni taas elo tuli elo meni.

Ei tullut mustaa keittiön pöytää eikä mustaa pinnasänkyä.

Reilu kuukausi sitten, kun perheemme sai uuden vakituisen perheenjäsenen, muuttui makuuhuoneemme hänen omaksi huoneekseen. Pinnasänky räjähti verkkokalvoille sängyn alta. Antiikkisininen Brio.

Parisänky siirtyi olohuoneeseen. Antiikkisinisen surulliset osat nojailivat muutamia päiviä seinään. Niitä ei voinut olla näkemättä. Ympärillä kuhisi, mutta antiikkisininen huokaili seinää vasten. Kunnes mies yhtenä päivänä kaappasi sen kainaloonsa ja vei varastoon. Muka huomaamattomasti, ihan niin kuin että siirrän tän tuolin vaan tähän kun se on siinä parempi. Sinne turvakaukaloiden ja vaunujen ja istuimien ja pussien ja kestovaippojen ja lelukaarien joukkoon joutui antiikkisininen taas. RIV, rest in varasto.

Itkustin hiukan. Mies omalla tavallaan.

Nyt kyllä maalaan tuon pöydän, sanoi mies toissa viikolla.

Niin, eihän siihen enää tule ketään lusikanhakkaajaa, sanoin ja kävelin talon ainoaan rauhalliseen paikkaan eli saunaan tarkoituksenani kostuttaa hieman puupintoja kyynelnesteillä.

Minkä väriseksi, mies kysyi, kun seurasi minua.

Mustaksi, sanoin. 



Meillä on nyt musta ruokapöytä, uudet tuolitkin (nuo kuvassa ovat vanhat). 

Antiikkisininen on varastossa tietysti. Sehän on vain sänky, vain antiikkisininen pinnasänky.

Sen pituinen se.

Jälkikirjoitus:

Kyllä se mies jotakin muutakin maalasi. Nimittäin lipaston, missä ne pienimmät vaatteet nyt ovat. Vaihdoimme Ikeasta muutaman asteen laadukkaampaan. En tiedä, onko tämä hullua, inhimillistä vai molempia...

Kerran rippikouluikäisenä kävelin silloisen poikaystäväni kanssa pienessä sievässä Tampereen Pyynikin rannasta bileistä kohti keskustaa, harjun kautta. Kävelimme suloisen omakotitalon ohi - joka ei lainkaan sopinut sinne mahtailevien linnojen väliin - ja poikaystäväni sanoi, että muutetaan sitten tuohon, kun ollaan isoja. Joo, vastasin, siihen muutetaan. Koska olimme hilpeitä ja nuoria ja rakastuneita, päätimme ex tempore käydä tulevassa talossamme kylässä. Soitimme ovikelloa. Avaamaan tuli keski-ikäinen rouva, jonka mies oli juuri ulkoiluttamassa koiraa. Nainen oli hyvin ystävällinen ja kerrottuamme asiamme kutsui meidät mielihyvin katsomaan taloa. (Lisäksi hän taisi myös olla hieman pienessä sievässä.)

Joimme kahvia ja juttelimme. Nainen esitteli kuin esittelikin meille talon, vaikka vannoikin, että se ei ole eikä tule myyntiin.

Koko asia on erityisesti jäänyt mieleen, koska yhdessä huoneessa "asui" perheen kuollut tytär. Tyttären kuolemasta oli kulunut jo vuosia, mutta hänen huoneensa oli lähes koskemattomassa tilassa. Vaikka tilanne olikin hyvin surullinen, ei asiassa itsessään ollut naiselle eikä meille mitään ihmeellistä. Se tuntui luonnolliselta. Kaikki oli ystävällistä ja luonnollista. Jopa se vaikutti ihan normaalilta, että kaksi kesän ja rakkauden sokaisemaa rippikoululaista päättää pimpottaa juuri tätä ovikelloa ja siellä asuu nainen, joka nimenomaan nyt näille nuorille haluaa kertoa, miten hänen oman lapsensa elämä päättyi. Kun viimein lähdimme, mies saapui koiran kanssa kotiin. Pariskunta toivotti meille hyvää kesää ja kehotti tulemaan toistekin.



Millään muulla tavalla tämä ei juuri liity edelliseen kuin sitä kautta, että tavarat, vaatteet, huoneet, käytetyt mutta jopa käyttöön aiotut saattavat muuttua erittäin merkittäviksi kuoleman jälkeen. Tästä ovat kirjoittaneet monet, ja olen itse kokenut asian jo lapsena, kun joku Tyyppi roudasi äitini vaatteet ties minne salaa, kun olin matkoilla. Ulkopuolisten on asiaa joskus vaikea käsittää. Jos haluat kiukustua, lue vaikka tämä vauvanvaate-episodi.

tiistai 12. elokuuta 2014

Arjen aamuissa



Vein aamulla sateenkaaripoikaa päiväkotiin. Hän meni uuteen ryhmään, jossa yhtenä lastentarhanopettajana on nainen, joka on ollut myös aikoinaan esikoiseni hoitajana. Sekä silloin kun kaksosemme kuolivat että myöhemmin eskarissa. Hän on ehdottomasti ollut yksi parhaista, keitä päiväkotiurallemme on mahtunut. Sen lisäksi hän oli hyvin kauniisti mukana silloisessa surussamme, vaikka mitään muuta välillämme ei ollutkaan kuin se, että hän oli lapseni hoitaja. Nämä asiat vain aina muistaa.


Aamulla siis kapsahdimme toistemme kauloihin: Ihanaa, sinä olet sateenkaaripojan hoitaja! Ihana nähdä! Mitä kuuluu? Missä olet ollut? Mitä esikoiselle kuuluu?




Ja sitten, kuin jotenkin johdatettuna. Siirryimme hieman sivummalle. Aloin kertoa. Hän alkoi kertoa.

Hänen teini-ikäinen poikansa oli kuollut vuosi sitten.


Vain pikkuisen jännittäväksi tarkoitetusta päiväkotireissusta tuli maita liikuttava, kiviä siirtävä, ilmaa tuulettava, elämää uudelleen kohdistava. Suru sinkoilee, katkeruuskin. Mutta toivo, valo, nekin.

Taustalla aamupalaa syövien lasten elämisen ilon äänet, pienet jalat rummuttavat lattiaa. Täytyy jaksaa.



Siellä jossakin sivummalla, meidän yksikkö. Halauksia, toivotuksia, suruja, lupauksia, kyyneleitä. Siellä, mutta muualla. Ihan jossain muualla. Vilahdimme kyynelkyydillä jossakin kaukana.


Maailma, tällainen olet. Sattuu puukkoa sydämeen ja aivoihin ja palleaan.

Mutta halauskin jää polttamaan. Erityisesti pitkä halaus. Erityisesti ainakin viisi kertaa toistunut pitkä halaus.



Nyt on syksy, ja kultaiset linnut
lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;
rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,
ja hyvästely humisee puissa.
Hyvästely on suuri, ero edessä,
mutta jälleennäkeminen on varma.
Siksi on uni kevyt kun nukahdan, käsi pään alla.
Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni
ja erään äidin suun sydäntäni vasten:
nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa -

Edith Södergran

maanantai 4. elokuuta 2014