torstai 25. syyskuuta 2014

Kun säikky äiti syöpävakuutuksen osti

Tämä teksti ei oikein sovi blogin peruspirtaan kuin sitä kautta, että siitä ilmenee, miten kuolemanpelkoinen ihminen on markkinoiden uhri. Ja olenhan minä täällä ennenkin taistojani vakuutuslaitosten kanssa jakanut: Kuolleen lapsen vakuutus LähiTapiolassa maksaa 80 euroa

Minulle tarjottiin alkuvuonna 2007 Stockmannin kanta-asiakkaana ACE:n syöpävakuutusta, joka tuntui olevan kaltaiselleni säikylle varsin passeli. Sen hinta koko vakuutusajaksi määräytyisi sen iän mukaan, mikä vakuutuksenottajalla on vakuutuksen alkaessa. Luonnollisesti mitä myöhemmin asiakas vakuutuksen ottaa, sitä kalliimpi hinta on, koska syövän todennäköisyyshän vahvasti kasvaa vanhetessa.

Sain vakuutuksen hintaan 9.90,- kuukaudessa eli n. 120 euroa vuodessa. Ei kovin halpa - vielä. Mutta ajatelkaapa, jos 60-vuotiaaksi asti on päässyt ilman syöpää, niin sitten tuo jo on halpa. Näin ajattelin ja järkeilin.

Vakuutuksen ehdot olivat muutenkin aika hyvät. Korvattava perussumma AINA, kun diagnosoidaan (ensimmäinen) syöpä, lisäksi hoitokorvattavuuksia, ansion menetyksien korvaamisia ym.

Olen maksanut vakuutusta nyt yli seitsemän vuotta. Noin 900 euron verran. En ole sairastanut syöpää, kiitos siitä kaikille stakeholdereille. Ei tulisi mieleenikään luopua vakuutuksesta. Jos uskomme, että vähintään joka kolmas ihminen sairastuu syöpään, on vakuutus hyvä olla. Puhumattakaan nyt meikäläisen karmasta noin muuten... huh!



Mutta kas.

ACE lähestyi minua kirjeellä muutama viikko sitten. Tätä edelsi puhelinsoitto, mutta kun luulin, että minulle yritetään kaupata jotakin uutta vakuutusta, en jäänyt kuuntelemaan. (ACE myy nyt myös lisäturvaa Fortumin asiakkaille, siis uudenlaista tapaturmavakuutusta).

Ja mitäpä kirjeessä sitten uhattiin. Aika paljon! Paitsi että välitön kuukausisummani nousisi noin 50 prosenttia, myös ehdot - itse asiassa koko vakuutus - muuttuisi toiseksi. Siitä tulisikin iän myötä kallistuva! Siis täysin eri logiikka kuin alkuperäisessä vakuutuksessa, jossa nimenomaan hyöty syntyi siitä, että vakuutus otetaan ajoissa ja sitä maksetaan kauan.

Käytännössä koko vakuutus muuttui. Tuote muuttui. Ostamani tuote muuttui yhtäkkiä yksipuolisella ilmoituksella toiseksi.



Vaikka tunnen sopimusoikeutta jonkin verran, ei vakuutusoikeus ole ikinä mahtunut päähäni. Miten tuollainen voi olla mahdollista?! Olen tarpeeksi monesti ihmetellyt lapsivakuutusten kanssa, miten voi olla mahdollista, että vakuutusehtoja jatkuvasti yksipuolisesti heikennetään. Mutta tällaista minäkään nyt en ollut ennen nähnyt! Ota tai jätä, sanoi ACE. ... eivät enää vastaa siinä ja siinä kehityksessä tapahtuneita muutoksia... toivottavasti olette ollut tyytyväinen...

Vakuutusmaksuni nousevat parhaimmillaan/pahimmillaan siis lähes 400 prosenttia!

Miksi vakuutusvelhot saavat hyväksikäyttää haavoittuneita ja pelokkaita ihmisiä? Miten on mahdollista, että tuote yksipuolisesti muutetaan toiseksi? Enhän minä ikinä olisi tuollaista tuotetta silloin seitsemän vuotta sitten ostanut! Mutta miten sen nyt voisin peruuttaa, sittenhän minulla ei ole mitään. Uudet vakuutukset ovat varmasti huonompia. Tottakai minä tiesin, että minulla on HYVÄ vakuutus - senhän takia minä sen otinkin ja nuhteettomasti olen sitä maksanut.

Mutta tarvitseeko tällaiseen alistua?

EI TARVITSE, huutaa Gretel ja nostaa nyrkin pystyyn!

Ja niin sitten alkoi tapahtua:

Länsiväylä:
Syöpävakuutuksen hintaan 373 prosentin korotus – ”Miten yhtiö voi toimia näin?”

Vakuutus- ja pankkiasioissa kuluttajia neuvovassa Finessä syöpävakuutuksiin liittyvät riidat ovat tuttuja. Ne ovat aiheuttaneet yli 50 yhteydenottoa Fineen tänä vuonna.

Finen alaisuudessa toimiva vakuutuslautakunta antoi torstaina uudet ratkaisusuositukset syöpävakuutusten maksukorotuksista. Samalla lautakunta ratkaisi kolme kiistaa vakuutuksia ottaneiden asiakkaiden hyväksi.

Lautakunta katsoo ratkaisussaan, ettei valitusten kohteena olleella vakuutusyhtiöllä ollut oikeutta muuttaa sopimusehtoja ja nostaa vakuutusmaksuja kesken sopimuskauden.

Fine:
Vakuutuslautakunta ei hyväksynyt syöpävakuutuksen maksukorotusta
Vakuutuslautakunta ei hyväksynyt syöpävakuutuksen maksukorotust

kuva

Jatkamme taistelua! Kaikilla on oikeus säälliseen syöpävakuutukseen!

maanantai 22. syyskuuta 2014

Uni

En juuri näe unia, en hyviä, en pahoja. Alitajuntani on toivottoman hidas ja valikoiva, en milloinkaan näe tulkinnallisia unia. Tai siis - en muista unia enkä tulkitse niitä. Unet pitkästyttävät minua.

En ole kuukausiin muistanut ainuttakaan unta, en edes minuutin mittaista välähdystä. Talvella näin psykedeelisiä kuvioita, kehän kiertämistä, monotonisia ääniä ja liikkeitä, en mitään ihmismäistä tai toiminnallista.

Tänä aamuna heräsin pitkästä unesta, kun sateenkaaripoika huuteli luokseen. Kun palasin sänkyyni, jatkoin samantien kesken jääneestä unesta. Kunnes havahduin hereille tunti myöhemmin kuin normaalisti. Unet pilaavat luontaisen rytmini, ja uniyön jäljiltä olen väsynyt ja usein ahdistunut.

Näin raskaus- ja synnytysunta, mikä on erittäin harvinaista. Mitä läheisempi ja koskettavampi teema, sitä varmemmin se pysyy poissa unistani. En muista, olenko koskaan nähnyt lohduttavaa unta.

Ei tämänkertainenkaan yksiselitteisesti ollut sitä, vaikka sisälsikin teemoja, joiden jälkeen jäin hyrräilemään. Joka tapauksessa kykenen kerrankin tulkitsemaan unesta vaikka mitä.

Odotin tyttövauvaa ja synnytys käynnistyi. Hän syntyi kotiin. En ollut asiasta millään tavalla hämmentynyt. Tyttö oli ihana ja iso ja kaikki oli hänen suhteensa hyvin.

Ongelma oli vain siinä, että istukkani ei tullut ulos. Odottelin kotona (!) pitkään, että mokoma olisi saapunut, mutta eipä vain näkynyt. Olin huolissani, koska tiesin, että se on vaarallista. Minulle. Minusta on kerran revitty ja kiskottu vuotavaa istukkaa raakaa voimaa käyttäen. Kaksospojat lepäsivät hiljaisina ulkopuolellani...

Jossain vaiheessa vauva siirtyi jo synnytysosastolle, mutta minä jäin edelleen kotiin. Koska istukka ei vain tullut.

Lopulta lähdimme miehen kanssa kävellen sairaalaan. Yritin soittaa Naistenklinikalle, mutta siellä vastasi vastaaja, joka mongersi käsittämätöntä kapulakieltä siitä, kuinka "teidän tulee kääntyä sen ja sen tahon puoleen" ja "on mahdollista, että tämä taho on estynyt" ja että "voitte soittaa arkipäivisin klo 11 ja 11:30 välillä numeroon xxx-xxx".

Emme saaneet apua. Kävelin pitkin bussiterminaalin liukuportaita ja toivoin, että istukka tulisi ulos. Välillä jotakin valahtelikin housuun, ja mietin, olenkohan ihan veressä.

Välillä olin taas ihanan vauvan luona. Hän oli niin rakastettavan ihanan täydellinen. Pussailin häntä ja olin niin onnellinen. Hoin ääneen, kuinka kiitollinen olen. NYT olen onnellinen ja NYT olen kiitollinen. Vauva joi rintaa, ja muistan, kuinka valkoinen maito suihkusi hänen pienille poskilleen. Mikään, ei mikään mahti maailmassa voisi minulta tätä onnea viedä.

Toisessa hetkessä olin kuitenkin taas kotona. Sain tekstiviestin eräältä lähisukulaiselta, jonka kanssa laitoin välit poikki muutama viikko sitten. Viestissä luki: "Haen nyt vauvan sovitusti viettämään syyslomaa."

Kauhea paniikki! Eihän kukaan voi viedä minun vauvaani mihinkään! Ei tuo saa hakea vauvaani pois!

Sätin itseäni, miten olen ollut niin tyhmä, että olen sopinut, että vauva menisi viettämään syyslomaa. En halua!

Yritin pakokauhussa etsiä puhelimestani numeroa, johon laittaisin tekstiviestin, että ei käy, mutta en löytänyt. Viesti oli lähetetty "numerottomasta" numerosta eikä minulla ollut tuon ihmisen tietoja enää. Selasin vain yhteystietoja läpi ja itkin.

Sitten olimmekin taas sairaalassa, emme Naistenklinikalla emmekä Jorvissa, vaan tietysti Kätilöopistolla (jossa en ole ikinä edes käynyt). Sairaanhoitajat olivat hyvin töykeitä. He sättivät minua siitä, että en saa jälkeisiä ulos. Siinä huonetta ympäri kävellessäni se tunne lopulta kuitenkin tuli: valtava painontunne alavatsalle ja ponnistamisen tarve. "Nyt! Nyt istukka tulee!", huusin riemuissani. "Nyt tämä helvetti loppuu!"

Heräsin.

Synnytys ei tuntunut miltään, siihen ei liittynyt kipua eikä mitään muutakaan fyysistä tuntemusta. Mutta istukan synnyttäminen oli niin kokonaisvaltainen tunnekokemus, että vielä tunti heräämisen jälkeen kohtuani jomotti.

Sain samassa unessa rakkaudellista lohtua - minä oikeasti tunsin tuon vauvan, tunsin rintojen herumisen tunteen, muistan ihon pehmeyden, kosketuksen lämmön. Koko ajan unessa tunsin, että minä voin saada tämän, minä olen saanut tämän, tämä on minun, kukaan ei ota tätä pois. Lisäksi tunsin päätökseni hyväksyntää: kyllä kannatti kärsiä, kun tällainen odotti.

Ja sitten toisaalta kammotuksia tuli muuta kautta. Minun kroppani ei toiminutkaan. Vauva pelastui, mutta muu oli epäselvää. Luurankoni yrittävät kaapata vauvani. Yhteiskunta ei auta, kukaan ei tee mitään. Kävelen väkijoukossa veressä, mutta kukaan ei välitä. Minun on tehtävä kaikki itse. Jopa suhde mieheeni oli välillä bussiterminaalivaiheessa hyvin hauras: muistan, että vauva oli jossain vaiheessa mukanamme ja hänen vastuullaan ja hänen sylissään, ja koin sekä pelkoa että vahvaa mustasukkaisuutta ja kateutta.

En muista, miten kaikki loppui. Yhden viimeisimmistä ajatuksistani muistan kyllä, kun kaikki oli ikään kuin jo hyvin:

Mitähän sille napanuoralle sitten tapahtui..?


Esiin pimennosta
nouse kokonaan.
Sinä olet totta.
Sinut tunnetaan.

Kaikki valoon anna.
Valo lämmittää.
Älä enää kanna
tummaa häpeää.

Sinä olet vahva,
vapaa lentämään
yli kaiken menneen,
jähmettyneen jään.

Sinä olet kaunis.
Tuntea saat sen.
Väistyy valheen valta
tieltä totuuden.

Anna-Mari Kaskinen




torstai 18. syyskuuta 2014

Pieni lintunen kädelläni

Ostin Turusta linnun
Olen ollut näennäisen tavallinen. Huomaan, että todellisuuteni yrittää hyödyntää pienetkin mahdollisuudet päästä esille. Kun puhun ihan niitä näitä, se yrittää tulla sieltä. Puhun itseäni pussiin, joudun selittelemään. Tai sitten en. Joskus toiset tekevät minulle todellisuuden, yllättävät.

Istuin penkillä asemalla ja kuvasin lintua junaa odotellessa. Roikotin sitä sormessani, puhelin toisessa kädessä. Vanha rouva lähestyi kiinnostuneena. "Onpas siinä kaunis taivaanlintu! Mistäs se siihen lensi?"

"Auringosta ehkäpä, ainakin pilvien takaa", tuumin.

"Taisi tuoda viestejä erityisen tärkeiltä?", sanoi rouva.

"Toivon niin", vastasin ilahtuneena.

"Kaikkea hyvää sinulle", rouva toivotti.

"Samoin sinulle", vastasin ja nousin junaan.


I lit out from your back door
Kicked an old can fifty miles or more
Written right there on the side of the can
There's a little bird of heaven right here in your hand

I looked up, and I looked back
Walked a hundred miles on the railroad track
All's I can tell from where I stand
There's a little bird of heaven right here in my hand

Well love, they tell me is a fragile thing
It's hard to fly on broken wings
I lost my ticket to the promised land
Little bird of heaven right here in my hand

So toss it up, or pass it round
Pay mind to what you're carryin' round
Oh, keep it close, hold it while you can
There's a little bird of heaven right here in your hand

Fallen hearts and fallen leaves
Starlings light on the broken trees
I find we all need a place to land
There's a little bird of heaven right here in your hand

So toss it up, or pass it round
Pay mind to what you're carryin' round
Oh, keep it close, hold it while you can
There's a little bird of heaven right here in your hand




tiistai 16. syyskuuta 2014

Haluatko olla oikeassa vai haluatko elää?

Sellainen kysymys oli paperissa, jonka sain poliklinikalta (kopioitu kirjasta Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää, Hayes, Steven C. & Smith, Spencer). Hyväksymis- ja omistautumisterapiaa.


Tällaisella menneisyydellä, tällaisilla menetyksillä, tällaisilla todennäköisyyksillä, tällaisella luonteella... olen kyllin fiksu tajutakseni erilaisten skenaarioiden todennäköisyyden. Pikkuhiljaa vuosien saatossa olen myös alkanut ymmärtää erilaisia kausaali- ja korrelaatiosuhteita: Se, että koin niin, vaikutti siihen, että viisi vuotta myöhemmin valitsin niin. Se, että minulle oli tapahtunut niin, vaikutti siihen, että ajauduin pisteeseen A. Ja ollessani pisteessä A, valitsin B:n, vaikka jokainen muu näkisi otsallaankin, että olisi pitänyt valita C. Ja niin edelleen. Yleensä ymmärrys tulee vahvasti jälkijunassa: nuoruuden asioiden merkityksellisyyden ymmärsin reilusti yli 10 vuotta myöhemmin, aikuisuuden kommervenkit ovat avautuneet sutjakammin. Tuntuu käsittämättömältä, että siihen menee niin paljon aikaa - huolimatta siitä, että anturini ja tutkani ovat olleet täysvalmiudessa ihan pikkulapsesta asti.

Niin se mieli kuitenkin toimii, niin ihminen itseään ja ympäristöään operoi. Kukaan ei voi tulla antamaan sinulle vastausta nyt, on välttämätöntä itse kompuroida asian äärelle. Usein liian myöhään.

Säälin kaikkia hylättyjä lapsia, jotka joutuvat kantamaan lapsuuttaan koko elämänsä. Sellaisia lapsia on paljon. Tällaisia lapsia.

Kodin Kuvalehdessä oli juttu emeritusprofessori Kari Uusikylästä (hänen lainauksensa yllä), jonka kirjaakin sattumoisin juuri olen lukemassa. Miehen ajatuksiin olen tosin muulloinkin perehtynyt, mutta jutun jälkeen koko ihminen asettui ihan uuteen kontekstiin. Hän on vaikean lapsuuden läpikäynyt sissi, joka selvisi. Toisin kuin hänen pikkuveljensä. Uusikylä itse arvioi heidän eronsa johtuvan siitä tosiseikasta, että hän sai pikkulapsena enemmän rakkautta ja rauhaa. Kun pikkuveli syntyi, perhe-elämä oli jo kaaoksessa. Minusta on hyvin jännittävää, että Uusikylä valitsi alansa nimenomaan kasvatuksen ja koulutuksen parista.

Heitä on vähän. Heitä, jotka näkyvät ja ovat selvinneet; heitä on nykyaikana yhä vähemmän, nyt keski-ikäisissä sukupolvissa. En tietenkään tarkoita, että ihmisen tulisi olla professori, jotta osoittaisi todella selvinneensä tai että professorius sinällään olisi jotenkin enemmän elämässä kiinni olemista kuin vaikka kaupan kassalla onnellisena työskentely. Joka tapauksessa koen itse mielihyvää heidän huomaamisestaan - kaikkinaiset selviytymiskertomukset ovat loistavia.

Toisaalta minua ei yllätä yhtään se, että hyvän lapsuuden ja rakkauden sävyttämä ihminen löytää tiensä huipulle, siinä ei ole kertakaikkiaan mitään kiinnostavaa, vaikka se tietysti hienoa onkin. Luovuus ja innovaatiot eivät hurmioita, jos ne ovat saaneet kypsyä rauhassa ja vakaudessa. Mutta puristuksesta tulleet timantit, niissä on sellaista voimaa, jota pitäisi arvostaa enemmänkin. Vaikka maailmamme väittää arvostavansa joustavuutta ja voimaa ja kestävyyttä, näen sen olevan lähinnä ideologista tai liikkeenjohdollista mantran lausuntaa. Ihmisyyden voima ja kasvu jäävät rikkauksien ja vallan haalinnan taakse - niiden hiljaista voimaa ei voida purkittaa, ostaa, jakaa eikä ulkokohtaisesti oppia.

Koen tuollaiset analyysit kuin kyseisessä lehtijutussa aina hyvin henkilökohtaisesti, sillä minäkin sain lapsena rakkautta. Sain yllinkyllin rakkautta ja arvostusta. Vaikka ikäviäkin asioita oli, ehdin kuitenkin kokea ja saada erittäin suuria sydämiä ja hellyyttä 12 vuotta 8 kuukautta ja 7 päivää. Olin rakkauden keskipiste, ja minulla oli aina syli, kainalo tai hali, johon paeta. Uskon, että tässä - ennemmin kuin esimerkiksi geneettisissä tai persoonaan liittyvissä seikoissa, vaikka nekin ovat tärkeitä - on merkittävin selitys sille, että en kaatunut kokonaan. Enkä kaadu. Monilla ei ole koskaan rakkautta. Minä hajoan pelkkään ajatukseen.

Kohtalo pakotti minut kasvamaan isoksi kertarysäyksellä. Toisaalta sisääni jäi tuo tyttö, jonka ikä on edelleen 12 vuotta 8 kuukautta ja 7 päivää. Yritän kovasti opetella muitakin tunteita kuin sääliä tuota hahmoa kohtaan. Kuten sitä viisi vuotta vanhempaakin nuorta neitoa, joka viimeksi tekstissäni esiintyi. En voinut pelastaa heitä, mutta nyt on mahdollisuus tehdä sovinto.

Olen lukenut tarpeeksi psykologiaa, filosofiaa, Raamattua, ihmiskohtaloita, yhteiskuntateorioita ja kaunokirjallisuutta tietääkseni, miten helposti ihmiselämät kääntyvät mutkalle. Ja miten vaikea niitä on oikoa. Olen ollut niin tietoinen haasteista, että olen alkanut toteuttaa ja elää niitä jo ennen kuin ne ovat syntyneet. En tietenkään tarkoita, että tällä voisi selittää esimerkiksi kolmen pikkuiseni kuoleman. Se nyt vain on tapahtunut. Koska se voi tapahtua. Ja tietyllä tapaa osasin pelätä sitä. Tosin luulin kaksosten jälkeen, että nyt se tapahtui - enää ei voi tapahtua mitään. Mutta näin ei ollutkaan. Näköjään aina voi tapahtua. Kuinkahan moni ihminen tämänkin ihan oikeasti käsittää?

Nämä ajatuskiemurat eivät kuitenkaan kerro mitään siitä, miten nimenomaan tätä elämääni tulisi elää, tästä hetkestä sen loppuun asti. Se, että osaan selittää - tai vaihtoehtoisesti jäädä huutamaan perkelettä jonnekin yläilmoihin - ei kerro mitään elämisestä eteenpäin. Niin kauan kuin selitän ja tulkitsen ja odotan, en elä eteenpäin. Mieleni on ohjannut minua vähintään yhtä paljon kuin kokemukseni.

Olen ollut oikeassa, mitä sitten? Onko oikeassa oleminen jotenkin auttanut minua? Vastaan viisaana ja tietoisena: ei ole.

Ainakaan tänään en enää jaksa olla oikeassa. Lähden sen sijaan vesirokkoisen sateenkaaripojan kanssa metsäretkelle ja eläydyn kallion, puiden ja eväiden muodostamaan mikrotodellisuuteen.

Aurinko sävyttää syyskuun lehtiä ja palokärki laulaa. Ihan vain laulaa.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Valtakunnasta kuuluu mahdollisesti naurua


Olen muutaman viikon voinut paljon paremmin kuin aiemmin. Voimavarani ovat vahvistuneet, ja huomaan pääseväni yli monista asioista nopeammin ja helpommin. Olen paljon rauhallisempi ja seesteisempi. Yliherkkä olen edelleen - en vain avoin haava, vaan myös avoin sydän. Tunnen kovaa, välillä ihan silmittömästi korvattomasti, kookkain aistein. Olen vähitellen todella ymmärtämässä, että liiallinen kontrolli on poissa: minä vain olen, tässä hetkessä. En tiedä, onko se ennemmin hyväksyntää vai alistumista. Ja voiko olla hyväksyntää ilman alistumista.


Olen vanhemmiten tullut sellaiseksi, etten osaa nukkua kuin kotonani, omieni joukossa. Vaikka paikka, tilanne ja ihmiset olisivat kuinka mukavia ja tuttuja, en ainakaan ensimmäisenä yönä pysty nukkumaan. Pyörin ja hyörin, näen valveunia ja painajaisia, säpsähtelen hereille. Aikoja sitten jo opin, että alkoholia en koskaan kykene edes maistamaan, jos olen vierailla, sillä se vaikuttaa hermoihini oitis ja tekee kaikesta vielä liskomaisempaa.


Hämmästykseni oli suuri, kun lauantaiaamuna heräsin seitsemän tunnin yhtäjaksoisen unen jälkeen mökillä! Ei voi olla totta! Sama toistui seuraavana yönä, ehkä vieläkin täydellisemmin. Näin siinä sitten käy: mieleni on todella uudessa moodissa, se ei enää yritä kontrolloida mahdottomia, se ei ylivaadi minulta mitään, se vain on. Ja se nukkuu, kun sen tyynylle asettelee.


Viime viikolla pääsin myös läpi puolihuolimattomasti organisoidusta testistä. Olin Stockmannilla keskellä päivää hakemassa pojan kaverille synttärilahjaa. Leluosaston vieressä on vauvaosasto. Ei minun olisi sinne tarvinnut mennä, sillä kummipojan viemiset oli jo hankittu. Menin silti. Eräänlaisella "minäkin voin taas tänne tulla, koska lähipiirissäni on vauva"-mentaliteetilla.


Virhe.

Keskellä päivää vauvaosastolle!

Ensin tuli ensimmäinen maha vastaan. Itseäni vanhempi, veikeä espoolainen (otaksun) porvarisrouva, joka juuri valikoi vaunuliinaksi Ralph Laurenia (59.90,- otaksun).

Voi jumalauta mikä dorka. Toi voi kuolla vielä monta kertaa. Tosin ei taida olla pikkurahan puutetta, että voihan tuon liinan vaikka ottaa jalkarätiksi sitten. Helvetti, noin vanhakin ja esikoinen tulossa selvästi. Onpa tosi kiva, kun mammaloma on alkanut, päässyt konsulttiekonomivalmentaja shoppailemaan vaunuliinoja! On vähän kyllä tainnut tulla liikaa raskauskiloja, käh käh. Varo vaan, ettei jää päälle, ettei mies vaihda viehkeämpään! Joo, hörppää välillä sitä cappuccinoa, oi nam nam. Varo, ettet läikytä! Kato me tavalliset ihmiset ei edes saada roudata tänne noita juomia!


Seuraavaksi tuli toinen samanmoinen, jolla tavoitteena oli hankkia tuttipullojen desinfiointiautomaattihärpäke sekä ainakin viisi niitä kaikkein kalleimpia ekopulloja. Maha oli iso, äidin ilme säkenöivä, ryhti moitteeton, vaatetus täydellinen. Paha ääneni ei keksinyt enää kuin yhden, säälittävän vonkunan:

Ai, toi ei aio edes yrittää imettämistä! Vtu mikä paska. 


Sitten tämä epäonnistunut mamma ottikin jalat alleen ja syöksyi kerrosvälit alakertaan, naama punaisena, silmät vettyneinä.

Vain päästäkseen kadulle, jossa sai koko matkan seurata kahden nuoren äidin lounaalle kulkua. Hienot vaunutkin ärsyttivät. Miten niissä voi nykyään olla kahvikupille ja designlaukullekin omat paikkansa! Laahustin perässä, koska en jaksanut mennä ohi. Toivoin edes koliikkia, edes helvetti allergioita hiukkasen.

Menin kahvilaan odottamaan ystäväni saapumista sovitulle lounaalle. Vitutti ja surutti. Siinä viruin, maailman surkeimpana ja epäonnisimpana ihmisenä.

Vaan miten kävikään.


Huomasin, että aurinko paistaa jumalaisen kauniisti. Päätin valita terassipaikan ihanassa uudessa kahvilassa. Sydämellinen ja aulis kahvilanneito teki minulle cappuccinon, joka maistui täydelliseltä ja maksoi ainoastaan euron, koska minulla oli joku erikoiskuponki. Istahdin pöytään. Otin kirjan käteeni. Otin kengät pois jaloistani, sitten otin polvisukatkin pois, jotka olin aamulla pukenut hameen kanssa, kun oli niin kylmä.

Vähitellen sen tajusin.  Minulle tuli hyvä olo. Ei vain parempi olo, vaan hyvä. Minä menin mielipahasta ja haasteesta yli, kesytin vihani, katkeruuteni ja itsesäälini. Humps. Nyt olen tässä, auringossa, juon kahvia, olen selviytyjä, olen hyvä, olen fiksu ja kaunis ja kelpo ihminen. Sä olet sissi, kehuin itseäni.


Menin lounaalle, olin reipas ja puhelias ja hauskakin. Sitten menin Jorviin keskustelemaan uuden auttajan kanssa. Ja arvatkaa mitä: jopa Jorvissa paistoi aurinko! Luulin, että se esikartano imee vain pilveä ja kylpee sateessa. Toisin on nyt todistettu.


Ja vielä yksi ylipääseminen tähän kirjoitukseen (muitakin on!). Rentouttavan viikonlopun jälkeen paniikki alkoi hiipiä hiljalleen Hämeenlinnan asemalla, kun kuulin, että äidiltään tulevan pojan kanssa on ollut vähän ongelmia... Ihan niitä mitä odottaakin osasi, mutta kuitenkin. Palautus todellisuuteen oli karu. Hengitys tihenee, puhelimen tarkkailu täyttää hetket, kädet hikoavat, pälyilen.


Pääsimme joka tapauksessa kaikki kotiin.

Pöydällä odotti kuitenkin uusi haaste, josta mies ei ollut onneksi minulle viikonlopun aikana hihkunut. Kirjekuoressa luki TAYS. 

Tilasin joku aika sitten hoitokertomukseni sairaalasta ajalta, jolloin olin alaikäinen ja olin itse hakeutunut avun piiriin. Muistan kyllä suurinpiirtein, mitä siellä läpi käytiin, mutta halusin nyt kuitenkin varmistaa, että ihan oikeastiko hoitavat tahot olivat niin puupäitä, että eivät nähneet todellisuutta. Että ihan oikeastiko nielivät sanomiseni ja uskoivat juttuni ja esitykseni siitä, että ongelmani muka ratkesivat noiden tapaamisten ansiosta?


Avasin kuoren sydämen tykyttäessä tuttua rytmiä: se lyö näin vain silloin, kun joudun ajattelemaan asioita, jotka ovat tapahtuneet ennen 20-vuotispäivääni.

Kuoresta paljastuu kymmenisen arkillista tekstiä. Lähes vuoden kestäneet poliklinikkakäynnit, aluksi viikoittain. Luen tekstiä, tuska on sanoinkuvaamatonta. Näen sen pienen 17-vuotiaan täysin ulkopuolelta, itken tuon tytön tuskaa, vihaan ihmisiä, jotka tekivät hänelle pahaa. Kun kerään persoonat yhteen, tunnen syvää ihmetystä siitä, miksi, oi miksi, en halunnut kertoa silloin kaikkea, edes puolta kaikesta! Miksi?

Lukemisen jälkeen pääsin kainaloon. Annoin miehenkin lukea. Sitten vain halattiin. Nyyhkin siellä, halusin vajota patjan sisään. Mietin, että tämä elämä olisi pitänyt puhaltaa poikki jo silloin. Mutta eipä puhallettu.

Olin varma, että koko seuraava viikko olisi pilalla nyt. Ei olisi pitänyt avata. Ei olisi pitänyt, vaikka siellä ei mitään ihmeellistä ollutkaan. Ei mitään, mitä en olisi tiennyt.


On vain niin raadollista ja kammottavaa lukea sellaista. Itsestään. Tytöstä, joka on äärettömän tunnollinen, ei salli itselleen edes miinusta kympin perässä. Joka rääkkää itseään jatkuvasti, koska vihaa itseään. Joka ei anna itselleen mitään arvoa, saati armoa. Jolla ei ole ketään ihmistä, joka auttaisi tai edes kuuntelisi. Jolle tapahtuu paraikaakin kamalia asioita, joista kukaan ei tiedä. Ennemmin kuolisi kuin kertoisi jollekin. Joka ei kerro edes lapsuudessa tapahtuneista kamaluuksista. Ei, tyttö kertoo vain siitä, että hän on lihonut liikaa eikä pysty enää laihduttamaan. Ja että pelkää kuolevansa sydänkohtaukseen, koska äiti kuoli siihen viisi vuotta aiemmin. Ja että tulevista laajan matikan yo-kokeista on muodostunut elämää suurempi este.

Niin hän tekee. Ja kun hän sitten sattumoisin saikin ongelmansa ratkeamaan (onnistui uudelleen laihtumaan alle 50-kiloiseksi) ja vähän muuta ajateltavaa (uusi poikaystävä - tai viisi), hän päätti lopettaa hoitosuhteen. Hän yksinkertaisesti tekeytyi parantuneeksi ja lääkäri söi hänen kädestään. Ja niinpä loppulausunnossa kerrotaan, että vuoden käyntien aikana tyttö on toipunut ja kehitys on nyt normaalia. Verbaalisesti erittäin lahjakas tyttö.


Laitoin paperit kuoreen. Kuoren hyllyyn. Mietin jo seuraava vaihetta, joka on tuhat kertaa vaikeampi kuin tämä; poliisiasemalta paperien noutaminen, rikoksen uhrin ominaisuudessa, yli 30 vuotta vanhoja asioita... 

Mietin, onko tässä mitään järkeä. Pitäisikö olla tekemättä tätä. Aina ennenkin olen lopulta jänistänyt. Miksi nyt uskallan. Kuitenkin vain suunnittelen, mutta en saa tehdyksi.

Mutta ei, jänistää ei nyt sovi. Nämä on nyt tehtävä.

Koska on pakko. Ja koska nyt on sivulla, yllä ja alla tahoja, jotka ottavat kopin, jos tipahdan. Sydämiä ja virkavelvollisuuksia, yksilöitä ja yhteiskuntaa.


Kävelin keittiöön, kuorin omenan, söin ja katselin ulos, vähitellen kellertävään luontoon. Naurahdin, voi elämä mikä sissi mä olen. Ja niin minulla oli taas hyvä ja melko tasapainoinen olo.

Tiedän, että hyvä suunta ja käyntivauhti voivat milloin tahansa muuttua. Mutta nyt nautin tästä, minä teen sen ihan itse.

Minä teen sen ihan itse.




tiistai 9. syyskuuta 2014

Päivitys ihmiselämästä


Minulla ei ole yksinkertaisesti mitään sanottavaa. Päässäni ei liiku mitään, mitä voisin tänne kirjoittaa. Kaikenlainen raportointi tuntuu ihan turhalta. Enhän ole raskaana, en ole synnyttänyt enkä haaveile raskaudesta. Kaikki muut ovat joko raskaana, synnyttäneet tai haaveilevat raskaudesta. Saisihan siitä sisällön elämäänsä, epäonnistuessaankin.


Olen kuitenkin jatkanut tsemppilinjallani. Yritän väen vängällä haalia ympärilleni hyviä asioita ja tarraan kiinni iloisiin asioihin. Samalla tavalla sivuutan ikäviä asioita. Olen vähentänyt kriittisyyttäni 80 prosenttia enkä jaksa edes valittaa. En sitä, että ihmiset ovat sitä ja tekevät tätä. Ajatelkaa, en edes sitä, että asiani ovat niin surkeasti. Be there, aivan sama mulle!


Meen eteenpäin, mä meen eteenpäin, mikään ei mua estää voi, meen eteenpäin!

resepti

Keskityn pieniin asioihin ja yritän löytää niistä jotakin kannattelevaa. Teen ruokaa, ulkoilen, liikun, luen kiinnostavia kirjoja. Netissä oloa ja bloggailua olen radikaalisti vähentänyt. Ei tee mieli horista täällä elämästä, kun itse elämisessä on jo ihan tarpeeksi.


Käyn jatkuvaa taistoa itseni kanssa tietyistä asioista. Haluaisin, rehellisyyden nimissä, vain olla kotona enkä kohdata ketään. Mutta pakotan itseni toimimaan toisin, pakotan itseni kohtaamaan ihmisiä ja nousemaan poterostani. Välillä auttaa, välillä ei.

resepti

Tulevasta viikonlopusta tulee tietynlainen merkkipaalu. Ensinnäkin menen katsomaan vauvaa, kaksi viikkoa vanhaa vauvaa. Katsomaan, koskemaan, haistamaan, elämään. Ensimmäistä kertaa sitten tammikuun... Olen tehnyt kaiken valmistelutyön, mutta tottakai tiedän, mitä tapahtuu. Mutta ei se haittaa, niin kuuluukin tapahtua. Kunhan kyyneleet puhdistavat tajuntani, voin valmistautua elämään tuon pienen pojan rinnalla elämäni loppuun saakka. Kummina.


Toisekseen menen perinteeksi muodostuneelle viikonloppuretkelle mökkeilemään ison naisporukan kanssa. Koko viikonloppu samassa tilassa normaalien ihmisten kanssa! Pitää jaksaa käyttäytyä koko viikonloppu kuin olisin kunnossa. No, ei pidä, mutta kun ajatus romahtamisesta keskellä pirtin lattiaa ei myöskään viehätä. Toisaalta normaali kanssakäyminen, luonto, kävelyretket ja sen sellainen myös oikeasti saattavat auttaa. Sosiaalipornon ilmentyjäksi en jaksa, en huokailujen enkä kauhistelujen kohteeksi. Lopulta aina tsemppaan. En tiedä, onko se hyvä vai huono. Sellainen olen.


Tiedän, että kaikesta jää lopulta hyvä muisto. Lähteminen on vain vaikeaa. 


Tulevana viikonloppuna myös lapsipuoleni vierailee ensimmäistä kertaa sitten tapahtuneen äitinsä luona. Olen hermot riekaleina ja ahdistunut jo etukäteen. Hyvä toisille, paha toisille. En voi vaikuttaa lopputulokseen, siispä Herran haltuun ja meditoin itseni lepoon. Paljon on saavutettu reilussa kahdessa kuukaudessa, paljon on saavuttamatta. Toivottavasti takapakki ei ole jättiläismäinen.


Minulla piti olla yli neljän viikon tauko hoitavien tahojen välillä, kun hoitosuhde klinikalla päättyi mutta uusi arviokierros ei ole vielä alkanut (arviokierroksella pohditaan sopivinta psykoterapiamuotoa). Minulle annettiin kuitenkin klinikalta yhteystieto, johon voisin tarpeen vaatiessa olla yhteydessä. Ihana hoitaja taisi kyllä tietää, että pää saisi ehkä olla katki, ennen kuin viitsisin ottaa yhteyttä... Niinpä hän soitti itse minulle ja antoi valmiiksi varatun ajan. Minun ei tarvinnut tehdä mitään! Minulle sanottiin, että nyt et jää yksin! Huhheijaa, yhteiskunta tarraa kiinni! Näin kauan siihen meni. Pitäisikö tähän nyt sanoa, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

OmNam

Edelleen monet asiat tapahtuvat kuin kiihtyvässä spiraalissa. Tarvitsen vain pienen negatiivisen kimmokkeen, jonka jälkeen pudotus lähtee käyntiin. Se kiihtyy nopeasti: yhdestä epäkohdasta syntyy suurien epätoivojen ja kauhujen rata, jota pudottelen alaspäin vailla ohjauskykyä tai jarrutusmahdollisuutta. Mieli ottaa tällöin haltuunsa minut ja toimii miten tahtoo. Olen ymmärtänyt, etten voi enää kontrolloida sitä. Nyt on puhalleltava kauneutta sisään ja päästettävä ulos se, mitä sisälleni olen yrittänyt pieniksi pikipalloiksi piilotella.

resepti

Kenenkään ei tarvitse kantaa tällaisia pikipalloja. Niitä ei voi kantaa, jos aikoo elää.

resepti tästä kirjasta

Tiedän sen nyt.




keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Dialogeja

kuva


Perusmallinen dialogi:

"Montako lasta teillä on?" 

Hmm, mmmm, kolme...

"Kiva."

Tai siis kuusi. 

"?"

Tai siis meillä on yhteensä kolme kotona...

"Ja?"

Omia minulla on kaksi kotona...

"Siis miten paljon ja missä?"

Noh. (itepä kerjäsit) Meillä on kolme kotona ja kolme Honkanummen hautausmaalla.

"????????????????????"

Tai siis taivaassa. Niinku...

"??????????????????????????!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!"

Siis ne sielut. 

"????????????????????????" (valmistelee karkuunjuoksua)

Siis että toivottavasti sielut on taivaassa ja vain ne jäänteet siellä hautausmaalla...
 
"-------"

Niin.


Repliikkien jatkomahdollisuudet:

a) Voi kauheeta. Siis voi kauheeta. Siis oikeestiko? (ei tietenkään, tykkään vaan kusettaa ihmisiä näin)

b) Emmää osaa sanoo mitään.  (juu, saat mennä, en odotakaan, että keksisit enää mitään sanottavaa)

c) Siis MIKS? (ai siis että onko minussa joku vika?)

d) Herra Jumala. (sitä kieltämättä kaivattaisiin)


Toiminnan jatkomahdollisuudet:

a) kuin mitään ei olisi koskaan sanottu, kaikki jatkuu kuin ennen keskustelua

b) mitään ei enää sanota eikä tehdä, jään yksin

c) saan halauksen/halauksia, katsella kyynelsilmiin, kiittää myötätunnosta ja voida pahoin, koska joudun kertomaan tällaisia elämänvastaisia asioita muille ihmisille.

Ihmisille, joille en haluaisi kertoa. Mutta kun en voi olla kertomatta, jos asiaa kysytään.

Tänään taas yksi vanhempainilta. Luvassa huippukivoja hetkiä.