perjantai 31. lokakuuta 2014

Pyhät pienet, lepattavat liekit

On niin kova ikävä, niin kova ikävä pieniäni. Hautausmaa on kaunis, valomeri lohduttaa huomenna, uskon tuonpuoleiseen. Mutta silti.   S  I  L  T I   

Miksi tänä pyhäinpäivänä on taas yksi kynttilä lisää vietäväksi osaksi valomerta? Miksi, miten se on mahdollista? Miksi elämä on yhtä kevyt ja levoton kuin kynttilän liekki?

Tänään en jaksaisi ymmärtää, en hyväksyä. En tukea itseäni, jotta jaksan elää. En nauraa, jotta selviän. En ajatella hyvää, jotta kestän todellisuuden. 

Tänään minä vain suren. Minulla on niin kova ikävä.


Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien. 

Olavi Uusivirta, Hautalaulu


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Leski oksentaa

Kun menin ensimmäistä kertaa äitiysneuvolaan viimeisessä raskaudessani, tapahtui outoja asioita. Terveydenhoitaja - tuttu jo kaksosista ja sateenkaaripojasta - kysyi minulta sangen kalpea ilme kasvoillaan, että eihän minusta ole tullut leski. Mitä, leski?! No ei ole tullut, herra paratkoon, kop kop, EI.


Oikeastaan välittömästi raskaustestin tekemisen jälkeen sain riesakseni erittäin kovan pahoinvoinnin. Se oli melkein yhtä kovaa kuin kaksosista. Ja sata miljoonaa kertaa kovempaa kuin eloon jääneiden lasteni kohdalla, vaikka tuolloinkin pahoinvointini on ollut kovaa. Toinen yhtäläisyys kaksosraskauteen, jonka myöhemmin tulin huomaamaan, oli siinä, että pahoinvoinnit eivät loppuneet. Ennen kuin kyseiset raskaudet loppuivat.

Sattuneesta syystä olin hieman peloissani, että mitä jos odotankin taas kaksosia (EI EI EI, EN HALUA!!), ja ajattelin, että kysäisen neuvolasta, josko pääsisin (julkiselle) ultraan. Tiesin kyllä, että yksi normaalisti mennyt raskaus ja elävä lapsi kaksosten jälkeen tiputtivat minut pois erityishellän hoidon piiristä.

Kun soitin neuvolaan ensimmäistä aikaani, puhelimeen ei harmikseni vastannutkaan tuttu terveydenhoitaja vaan joku sijainen. Ja pieleen meni samantien: hän luki koneelta tiedoistani, että "sinulla on siellä kaksoset ja sitten poika?". Menin lukkoon ja kun terkka ei edes pahoitellut virhettään selitykseni jälkeen, halusin vain lopettaa puhelun enkä todellakaan aikonut kysyä ylimääräisestä ajasta polille.

Sain neuvola-ajan muutaman viikon päähän. Pahoinvointini voimistui yhä, ja olin erittäin heikossa kunnossa. Ihmiset lohduttelivat minua, että ei kyseessä voi olla toiset spontaanit identtiset kaksoset, joten pahoinvointi selittyy joko vanhemmalla iällä tai sitten sillä, että tulossa olisikin varmaan tyttö.

Ja sitten neuvolassa minulle täräytetään ensimmäiseksi, että onko mieheni M kuollut! Mitä ihmettä?

Terveydenhoitaja kertoi, että kun oli avannut tietoni sijaiseltaan saadun ajanvarauspyynnön vuoksi, oli hän välittömästi laittanut merkille, että siviilisäätyyni oli ilmestynyt ruksi kohtaan LESKI. Terveydenhoitaja oli kuulemma kauhistunut ja mennyt välittömästi toisen terveydenhoitajan - joka on sateenkaaripojan terveydenhoitaja - luo kysymään, että tietääkö hän jotakin asiasta. Onko Greteliltä kuollut mies(kin)? Toinen terveydenhoitaja ei tiennyt mitään asiasta.

Yhdessä he päättelivät, että kyseessä täytyy olla joku virhe - jostakin kumman syystä tullut näppäilyvirhe. Kenen toimesta tai milloin, ei tietoa.

Vakuutin päättelyn oikeaksi: Mieheni on elossa ja kaikissa sielun ja ruumiin voimissa enkä tiedä, miksi tuollainen kammottava merkki on tietoihini tullut! Olen onnellisesti raskaana ja siksi täällä!

En päässyt julkiseen ultraan ("koska kaikki meni viimeksi hyvin"). Niinpä kun pääsin neuvolasta, varasin samantien ajan Mehiläisen ultraan. Lähdin heti seuraavalla junalla ja yökin paperipussin kanssa.

Vastaus: yksi alkio, kaikki kunnossa, onnea jatkoon! Neuvolakortissa lukee, että kuudes raskaus (minulla on myös kaksi aivan alkuraskauden keskenmenoa, en muista olenko täällä edes maininnut).

Tältä pohjalta sitten eteenpäin...

Jos kaikki olisi mennyt hyvin, leskiasia olisi saattanut jäädä hassuksi detaljiksi historian lehdille. Mutta kun kaikki ei mennyt hyvin - mikään ei mennyt hyvin - olen taipunut uskomaan, että merkintä oli joku enne tai vinkki. Ei enne siitä, että mieheni kuolee (koska HÄN EI KUOLE), vaan siitä, että kyseinen vauva kuolee. Puolison menettänyt on leski, mutta lapsen menettäneelle ei ole termiä. Ja millä kutsuttaisiinkaan sellaista rampaa, jolta heitä lähtee useampi...

No höpsis. Ihan sattumahan se vain oli.

No, entä sitten se pahoinvointi?

Olen täysin vakuuttunut, että liiallinen pahoinvointi johtuu ongelmista, todennäköisesti istukassa ja sitä myötä alkioissa/sikiöissä. Se tunne on niin niin karmeaa, että en pysty edes kuvailemaan sitä. Kuukausikaupalla puolitiedottomassa tilassa, sohvalla, sängyllä, kylppärin lattialla.

Sanoin muutaman kerran tytön raskauden aikana, jopa ääneen, että toivottavasti tämä päättyy hyvin, sillä tähän rääkkiin en enää ryhdy. Kerran muistan vaikertaneeni sohvan pohjalta, että jos tämän olisin tiennyt, en olisi tähän enää ruvennut.

Aika paksua, näin jälkeenpäin. Muistan, miten tuon sanominen iski minua kuin puukko. Sanoin sen ja TIKS, isku jonnekin sydämeen. Silti sanoin sen. Tiesin, että en saa sanoa niin. Aavistin, että en saa sanoa niin...

Makasin molemmissa sururaskauksissani käytännössä koko ajan. Nukuin hirvittäviä määriä. Joko oksensin jatkuvasti tai sitten söin tauotta, esim. sokerilientä (jotta en oksentaisi) - edellinen kaksosraskaudessa, jälkimmäinen tässä viimeisessä. Edellisessä laihduin vain, jälkimmäisessä lihoin vain. Mutta molemmissa suorituskyky lähestyi nollaa.

Tytön raskaudessa uusi, entistä voimakkaampi pahoinvointi alkoi reilu viikko ennen kuolemaa. Aloin oksennella yhtäkkisesti; siksi luulinkin aluksi, että minulla on oksennustauti. Kaikki oireet palasivat voimakkaampina takaisin ja jotenkin erilaisina. Epäilin sen johtuneen siitä, että olin pikkuhiljaa kyennyt palaamaan syömään oman ruokavalioni mukaisesti enkä enää mättänyt sisääni kaikkea mahdollista, mitä onnistuin saamaan alas. 

Kaksosraskaudessa saimme huonoja uutisia pitkin matkaa, pelko oli raastavaa ja koko ajan läsnä. Kun siihen liitetään se fyysinen pahoinvointi, voitte uskoa, että kokonaisuus ei ollut helppo. Tytön kohdalla taas mitään muuta ongelmaa ei ollut kuin tuo pahoinvointi (ja eihän se nyt mikään ongelma ole, JOS kaikki menee hyvin).

Olin silti maani myynyt, manasin kaikkea, pelkäsin taas jumalattomasti. Olen miljoona kertaa miettinyt, oliko syynä yksinomaan tuo karmea fyysinen olotilani vai olisiko kroppa/mieli-kokonaisuus sittenkin aavistanut jotakin? Miksi nuo kaksi raskautta olivat niin samanlaisia?

Mistä kroppa meille kertoo? Millaisia merkkejä mieli löytää? Onko kaikki vain sattumaa ja tapahtuman jälkeistä spekulaatiota?

Verenkiertomme on täynnä erilaisia merkkejä sieltä ja täältä. Elimistö kommunikoi, elimet keskenään, kaikkihan perustuu siihen. Istukan toimintaakin tunnetaan lopulta niin minimaalisen vähän...

Tietysti voi kysyä myös, että mitä sitten. Mitä väliä tällä kaikella on enää?

No jos minä joskus vielä tulisin raskaaksi, sitten olisi. Ajatelkaa, jos tuo sama pahoinvointi taas  alkaisi... Se vain tulisi, alkaisi, olisi siinä taas. Taistelisin vastaan, mutta siinä se olisi. Kaataisi sänkyyn, pakottaisi pöntön viereen kyykkimään, jatkuvasti. Huovuttaisi läpi solu kerrallaan, kiskoisi irti tosimaailmasta.

Mitä ihminen tekisi sitten?

a) abortin
b) itsemurhan
c) lobotomian
d) vetoaisi Buddhaan tai Isään Poikaan jne.
d) menisi kahville ja liittyisi Skepsikseen.




keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Yhdeksän kuukautta

Joskus teen mieleni kanssa ajatusleikkejä (joku voisi kutsua tätä itsensä kiusaamiseksi), joissa mietin, miten reagoisin, jos minulle kerrottaisiin etukäteen edessä olevista yllätyksellisistä karmeuksista. Tiedättehän sanonnan "en kyllä olisi koskaan uskonut, että näin voi käydä". Mitä jos Joku voima, ennalta näkevä jumalallisuus, kertoisikin etukäteen - kaiken?


Jos minulle vaikka eräänä aamuna lapsuudessa olisi sanottu, että arvaa mitä, huomenna sinulle tapahtuu kauhea asia.

Riippuu tietysti siitä, olisiko varoittava taho hyvä (Jumala) vai paha (Saatana?), että voiko tapahtumaa varoituksen jälkeen välttää. Onko vapautta toimia toisin? Tuon kyseisen pahan tapahtumisen olisi voinut välttää olemalla menemättä ulos. Ellei se sitten olisi tapahtunut joskus toiste. Kun olisi taas mennyt ulos, lopulta. Kyttääkö paha mahdollisuutta tapahtua aina sopivassa hetkessä? Tätä olen miettinyt viime aikoina mm. sitä kautta, että jos en tule enää raskaaksi, minulta ei voi enää kuolla vauvaa. Tämähän on loogista! Toki pelokas mieli kysyy seuraavaksi: Kuka sitten kuolee, jos vauva ei voi kuolla? Onko jonkun pakko aina kuolla?

Tietenkään mieleni ei ole noin patologinen kaiken aikaa - olen hyvin rationaalinen ja realistinen ihminen. Mutta jossakin sisällä tuo ajatus raahautuu mukanani. Ja mitä vähemmän voimavaroja, sitä enemmän tuollainen primitiivinen kauhu nostaa päätään.

Jos minulle olisi viikko ennen äidin kuolemaa sanottu, että arvaa mitä, äitisi kuolee viikon päästä ja että koko maailmasi kaatuu, niin mitä minä sitten olisin tehnyt? Huutanut alkukantaista huutoa, syöksynyt katolta alas etukäteen? Lasta tietysti suojelee se, että hän ei oikeasti tiedä vielä mistään yhtään mitään. Ei minulla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten kamalaksi elämä voi muuttua, vaikka äidin kuolema oli tietysti pahinta, mitä missään tapauksessa ikinä olisin voinut kuvitella.

Ensin katsotaan se päivä loppuun, sitten seuraava. Sitten onkin mennyt jo viikko, kuukausi, vuosi. Kysymys siitä, milloin helpottaa, on älytön. Äärimmäinen tapahtuma, jonka jälkeen kaikki on toisin. Miten silloin voi sanoa, milloin helpottaa? Tietenkään akuutti kriisi ei kestä ikuisesti, mutta useissa tutkimuksissakin on todettu, että lapsuuden menetykset ja traumat vaikuttavat usein koko elämän.


Lapsuudessa syntyneet traumat monesti myös aktualisoituvat vasta sitten, kun ymmärrys kyseisestä asiasta kehittyy - trauma ei tällöin ole se, mikä tapahtuu meille vaan se, mikä tapahtuu meissä. Tärkeimmän ihmisen yllättävä kuolema romahduttaa kaiken heti ja muuttaa tulevaisuuden siitä samasta hetkestä eteenpäin, mutta toisenlaiset yllätykset kehittyvät täyteen kauheuteensa ehkä vasta myöhemmin. Sitten kun ne ymmärretään, sitten kun minä on kehittynyt tarpeeksi suhteuttamaan tuon tapahtuman yleiseen käsitykseen maailmasta ja sen lainalaisuuksista, säännöistä ja todennäköisyyksistä.
Tietty aineisto torjutaan pois tietoisuudesta, kunnes tapahtuu jotakin traumaattista myöhemmin kypsässä iässä. Silloin myös aikaisemmat kokemukset ymmärretään. Ne saavat merkityksen ja pystyvät siitä syystä traumatisoimaan jälkikäteen. Saraneva 2008
Mutta entä sitten kun tahto on näennäisesti vapaa, mutta kuitenkin vahvasti menneen ohjaama, tapahtuneiden sitoma, melkein määräämä? Kaikki kokemamme vaikuttaa tietoisesti tai tiedostamatta valintoihimme, asenteisiimme, toimintatapoihimme, siihen, millaisia meistä tulee. Ihminen, jolle on tapahtunut pahoja asioita jo varhain, jolta perusturvallisuus puuttuu, jolla ei ole vakaata kasvuympäristöä, tekee myöhemmin itse päätöksiä, jotka osaltaan vaikuttavat asioiden pahenemiseen. Tämä koskee tietysti ennen muuta nuoruutta, jolloin ihmissubjektista alkaa tulla "kokonainen" ja hän alkaa itse kantaa vastuuta itsestään. Kun palat tuppaavat tietyssä iässä olemaan hukassa useimmilta, miten hukassa ne voivat olla ihmisellä, jota on järistetty jo useasti?

Mitä olisin sanonut, jos minulle olisi etukäteen nuorena sanottu, että EI, älä tee tuota, EI EI EI. Jos teet sen, tulet katumaan.

No, en olisi tietenkään uskonut. Kuka uskoo nuorena varoituksia yhtään mistään? Jos persoona ei tee itsenäisiä valintoja, hän ei vielä ole kehittynyt aikuiseksi.

Minusta kasvoi juuri sellainen ihminen ja tein juuri sellaisia päätöksiä, joita kokemukseni ruokkivat. Pitkään vastustin tätä ajatusta, mutta nyt kun olen joutunut tietäni tutkailemaan kokonaisvaltaisesti, ymmärrän sen. Se, miten viiden viimeisen vuoden menetykseni suhteutuvat tähän kuvaan, ei ole vielä selvillä. Koko ajan ymmärrän lisää, mitä toisaalta kavahdan - ottaisin niin paljon mieluummin kiinni elämän kuin sen tulkinnan kädestä, mutta en osaa.
Ahdistusta käsittelevässä kirjoituksessa Freud puhuu paljon menetyksen kokemuksesta ja sen merkityksestä. --- Menetys saa egon kokemaan itsensä aina jollain tapaa suojattomaksi ja avuttomaksi sisäisten tai ulkoisten ärsykkeiden hyökätessä. Saraneva 2008
Katselin muutama viikko sitten hääkuviani. Yritin tavoittaa morsiamen katsetta, jotta edes pienen väläyksen näkisin siitä, mitä elämä oli ennen pienokaisteni kuolemaa. Miltä se tuntui, Gretel? Miltä se elämä tuntui?! Olitko silloinkin joskus vihainen, masentunut, pettynyt - kuinka saatoit? Sinullahan oli vielä melkein kaikki!


Tuo morsian vain hymyilee. Hänen elämänsä tuntuu ensimmäistä kertaa melko huolettomalta, ehkä liiankin huolettomalta (hän ei ole tottunut sellaiseen). Toki hän oli vähän merkillinen luonne tuolloinkin, mutta uskoi kuitenkin hyvään. Hän uskoi silmittömän suunnattoman säkenöivän kirkkaasti siihen, että kaikki menee hyvin, tämä elämä tarjoaa vielä hyvää. Hän uskoi olevansa lähes kuolematon, elämänsä tästä eteenpäin tahraamaton. Illuusio minän palveluksessa.
[Illuusiot] minän palveluksessa ovat ideaalitilaan pyrkimistä tai sen uskon ylläpitämistä, että tuota ideaalitilaa voidaan lähestyä tai että ne ainakin antavat psyykkisen suunnan. Ne ovat tärkeitä elämän merkityksellisyyden säilyttämiseksi. Muurinen 2011
Häiden jälkeisenä päivänä hän makasi kalliolla kevätauringossa ja tuijotti pilviä. Joku hiersi. Jossakin kyljessä tuntui ihmeellinen vieras tunne; joku tökki uhmalla ja varoitteli. Hän kuittasi sen häiden jälkeisenä tyhjyyden tunteena - näitä ensimmäisen maailman ihmisten ongelmia: tyhjyyttä kaiken hyvän jälkeen. 

Jos joku olisi minulle tuolloin kertonut, mitä on edessä. Kaksi kertaa. Kolme ihmistä. Mitä olisin tehnyt? Voiko illuusionsa purkaa muuta kuin pakon edessä, silloin kun se hajoaa?
Freud päätteli, että traumatisoivassa tilanteessa egon perustila on totaalisen avuttomuuden kokeminen. Ihminen ”putoaa” arkaaiselle, primitiiviselle tasolle, mikä jo sinänsä on hyvin traumaattista. Saraneva 2008
Mieli pyrkii ratkaisemaan traumaattisia kokemuksia yhä uudelleen saadakseen mieltä tyydyttävän ratkaisun. Toistamispakon vaikutus on merkittävä ja se jää usein huomaamatta. Yksilö voi yhä uudelleen kokea, miksi minulle taas kävi näin vaikka halusin aivan muuta. Pölönen 2004 
Menneisyyden tyranniasta pääsee helposti nykyhetken tyranniaan, kun vaikeita asioita tapahtuu usein, tietyin väliajoin. Jos elämä näyttäytyy vain vastoinkäymisten tapahtumapaikkana, loppuu sen merkityksellisyys, koko mielekkyys turmeltuu. Sitten vain on, odottaen katatonisessa tilassaan: mitä seuraavaksi ja milloin.


Samalla elämä elelee itsellään.

Elämän sanotaan aina menevän eteenpäin. Minusta se menee taaksepäin. Kohti loppua. Kaikkien elämällä on lopulta tuo sama suunta, loppu. Pitää tykätä taaksepäin menosta, jos aikoo tykätä elämästä. Se tarkoittaa sattumanvaraisuuden ja kuoleman hyväksymistä, heittäytymistä.

Ja voisihan se suuri kaikkitietävä jumalaisuus yhtä hyvin sanoa, että tästä eteenpäin ei tapahdu enää mitään pahaa. Varoittaisi jo etukäteen, että kannattaa nyt hylätä tuo elämänfilosofia, koska se ei enää toimi. Tästä päivästä eteenpäin tapahtuu vain hyvää.

Ja siltikin, suunta on sama. Loppu.


kuvat

tiistai 21. lokakuuta 2014

Kohti psykoterapiaa

Ajattelin kirjoittaa kartoittavan tekstin siitä, miten prosessi kohti psykoterapiaa on edennyt. Paitsi omista kokemuksistani kertoen, myös mahdollisesti jotakuta vastaavassa tilanteessa neuvoen.


Sain lähetteen akuuttipsykiatriselle poliklinikalle jälkikeskustelusta huhtikuun lopussa, kun kerroin naistentautien lääkärille tilanteestani ja voinnistani. Tuolloin tytön kuolemasta oli siis jo kulunut yli kolme kuukautta enkä ollut ollut minkäänlaisen keskusteluavun piirissä. Kaksosten kuoleman jälkeen olin tavannut psykiatrista sairaanhoitajaa muutaman kerran, mutta en ollut saanut mitään apua, joten en uskonut siitä olevan hyötyä tälläkään kertaa.

Keväällä en ollut työkykyinen, olin näköalaton, masentunut ja melko lopussa. Viimeiset toivot taisivat karista jälkikeskusteluun - yhtäältä ei löytynyt syytä, toisaalta löytyi jotakin sellaista, joka sopi ennakkoon pelkoihini. Ja ennen kaikkea: raskaushaaveet kaatuivat.

Ensimmäinen aika poliklinikalle oli toukokuun puolivälissä. Tapasin psykiatrisen sairaanhoitajan, joka selvästi oli parempi ja ymmärtäväisempi kuin aiempi. Hänellä oli myös kokemusta vastaavan kokeneista potilaista, joten kaikkea ei tarvinnut selittää. Minulle tuli parempi olo jo siitä, että minua kuunneltiin ja ymmärrettiin. Sairaanhoitaja ei päivitellyt pää vinossa, vaan osallistui aktiivisesti ja sanoitti tunteitani. Hän myös lähestyi jaksamistani monesta suunnasta, ei vain siitä, mistä yleensä aina saan terveen paperit: syötkö nukutko jaksatko nousta sängystä? Hän myönsi, että olen selviytynyt paljosta, mutta ei ottanut tätä kantavaksi ajatuksekseen. Päinvastoin, hän aavisteli, että pahempaa on tulossa.

Kävin poliklinikalla noin parin viikon välein, keskikesällä oli pidempi tauko. Ehkä jo toisella kerralla sairaanhoitaja alkoi puhua psykoterapian mahdollisuudesta, vaikka en ollut vielä jakanut oikeastaan muuta kuin vauvoihin liittyvät vastoinkäymiset. Olin hämmästynyt, vaikkakin tyytyväinen. Vaikka sittemmin olen ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt saada terapiaa jo vuosia vuosia sitten, en aiemmin kuitenkaan ollut ajatellut, että se oikeasti koskisi minua. Toki olin haaveillut, että jos voittaisin lotossa, hakeutuisin heti psykoanalyysiin, mutta en milloinkaan ollut uskonut, että yhteiskunta voisi tukea minun terapiaani. Koska enhän minä ole sairas! Niin monet ovat, mutta minä en. Minulla on vain ollut helvetin huono onni. Ja nyt tämä viimeisin huono onni sitten palautti kaiken vanhankin mustan eteeni... Niin siinä vain on käynyt. 


Akuuttipsykiatrian poliklinikka on nimensä mukaisesti akuuttiin tarpeeseen tarkoitettu. Siellä ei käydä terapiassa eikä siellä voi jatkaa ikuisesti. Sairaalan yksikkö on diagnooseihin taipuvainen, kun taas yksityinen psykoterapia hoitaa yleensä ihmistä, ei paranna taudista tai hoida diagnoosia. Sairaala on myös lääkekeskeinen, joskaan minulle ei koskaan tuputettu mitään. Keskimääräinen käyntimäärä on maksimissaan viisi, mutta koska vointini huononi pian sairaanhoitajan aavistusten mukaisesti, sain lisäaikoja. Kesällä, kun koin oman pohjani, kerroin sairaanhoitajalle myös muita elämäni varrelle kasautuneita ongelmia. Sen jälkeen oli jo aivan selvää, että pieni interventio ei enää riitä, vaan että tavoitteena on yksityinen psykoterapia.

Jotta lääkäriltä saisi B-lausunnon Kelan tukemaa psykoterapiaa varten, täytyy tämä tavata kaksi kertaa. Tapasin itse psykiatrin ensimmäistä kertaa loppukesästä, ja hän vahvasti tuki sairaanhoitajan ehdotuksia terapian suhteen. Toinen kerta on edessä, kun olen löytänyt itselleni terapeutin.


Ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen sain lähetteen niin sanottuun terapia-arvioon, joka on ymmärtääkseni suhteellisen uusi prosessi ja käytössä ainakin pääkaupunkiseudulla:
HYKS on kehittänyt uuden haastattelutavan, jolla arvioidaan potilaan soveltuvuutta psykoterapiaan. Tarkoituksena on yhtenäistää arvioita ja tavoittaa jokaisen potilaan yksilöllinen hoidon tarve.
Potilas on aktiivisesti mukana arviossa. Arvion pohjalta päätetään, millaiseen psykoterapeuttiseen hoitoon potilas ohjataan. Parhaimmillaan arvio opettaa potilasta havainnoimaan it­seään, motivoi häntä psykoterapiaan ja auttaa ymmärtämään sen tavoitteita.
Lääkärilehti 14.9.2012
Kävin terapia-arviossa psykologin luona kahdesti. Myös hänen kirjoittamansa lausunto lähetetään hakemuksen mukana Kelaan. Terapia-arvio oli mielestäni ehdottoman hyödyllinen. Ilman sitä olisin ollut aika tyhjän päällä onkiessani sopivaa mieleniparantajaa valtavan terapeuttimeren päällä. Konkreettisten neuvojen lisäksi terapia-arviossa täytettiin hassuja kyselylomakkeita sekä yleisesti keskusteltiin voinnista ja jaksamisesta. Päähuomio oli nykyhetkessä eikä mitään vaikeaa lähdetty tonkimaan. Koin psykologin erittäin miellyttävänä ja ammattitaitoisena ja olisin hyvin voinut jatkaa keskusteluja pidempäänkin.

Jo poliklinikalla vaikutti selvältä, että minulle suositellaan traumapsykoterapiaa, jossa pyritään käsittelemään pitkäkestoisia traumoja. Terapia-arviossa tästä oltiin samaa mieltä. Lisäksi sain suosituksen siitä, että psykoterapeuttinen suuntaus olisi psykoanalyyttinen eli vahvasti myös menneeseen ulottava, syvälle käyvä terapia. Psykoanalyyttisella traumaterapialla on tarkoitus kuntouttaa persoonallisuuden pitkäaikaista traumatisoitumista - trauma ei häviä, mutta suhde siihen voi muuttua. Terapeutin koulutukseksi suositeltiin akateemista psykologin tai lääkärin tutkintoa sekä korkeinta tasoa psykoterapeuttikoulutuksesta (VET eli vaativa erityistaso). Tämä onneksi heitti kaikki joutsenen kuvia sivuilleen asettelevat mielenpuoskarit Ö-mappiin.

Tärkein terapia-arvion puitteissa tehty asia oli kirjoittamani kirje, joka on tarkoitus lähettää usealle terapeuttikandidaatille. Kirjeestäni tuli sydänverinen, mutta rationaalinen, karmea ja avoin, eteenpäin pyrkivä mutta menneisyydessä jumittava - yhtäältä hirvittävän neutraali, sellainen "rigid story", muuttumaton ja tunteeton kuvaus, toisaalta ehdoton hätähuuto. Kirjeessä piti siis kertoa elämänhistorian tärkeimmät etapit, syyt miksi terapiaan hakeutuu, mielensä vointi, mitä odottaa terapialta ja niin edelleen. Koska mittaa ei saanut liiaksi ylittää, piti puoleentoista sivuun mahduttaa kaikki kurja. Ei ole kaunis kirje, tuo!

Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että ensimmäiset yhteydenotot hoidetaan sähköpostitse, sillä puhelimitse se voisi olla minulle aivan liian vaikeaa. On helpompi heittää sama kirje useaan osoitteeseen kuin selittää sama asia uudelleen ja uudelleen puhelimessa. Vaikka helppoa sekään ei ole - lähettää nyt tuikituntemattomille ihmisille koko elämänsä! Mitä jos he eivät edes vastaa...

Olen toistaiseksi löytänyt noin viisi terapeuttikandidaattia, joita aion lähestyä. Edellä mainittujen koulutuksen, psykoterapian viitekehyksen sekä traumoihin keskittymisen lisäksi merkitystä on sillä, missä terapeutti pitää vastaanottoaan sekä sillä, onko tällä mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita. Psykoanalyyttinen psykoterapia on hyvin intensiivinen ja pitkäkestoinen prosessi, joten on oleellista, että konkreettinen matka sinne on mahdollisimman yksinkertainen. Minun tapauksessani se tarkoittaa maksimissaan tunnin yhdensuuntaista reissua (julkisilla), mikä ei kylläkään ole kovin yksinkertainen, mutta pääkaupunkiseutu huomioiden kuitenkin vielä aika passeli. Minulle suositeltiin heti useamman vuoden terapiaa (Kela korvaa maksimissaan kolme vuotta), joten on selvää, että matkustus paikkaan on oleellisessa roolissa. Lisäksi minulle suositeltiin kahta viikkokäyntiä, mutta itse haluan vain yhden. On sula mahdottomuus tällaisessa arjen pyörityksessä liueta kahdesti - tai vieläkin useammin - viikossa hoitamaan päätänsä tunneiksi, vaikka se kuinka olisikin pitkällä tähtäimellä sen arvoista. Elämä jatkuu terapiahuoneen ulkopuolellakin, onneksi. Lisäksi kaltaisellani ihmisellä on paha taipumus suorittaa kaikkea - siksi ajatus siitä, että vain suorittaisin terapiaa, ei ole kovin kaukaa haettu. Tällöin koko tarkoitus - korjaantua, eheytyä, tulla kokonaiseksi, hyväksyä - häviää.

Valitsemistani psykoterapeuteista miehiä on kaksi ja naisia loput. Sukupuoli ei toistaiseksi ole itselleni merkittävä asia, vaan pidän ihmisyyttä ja henkilöidemme kohtaamista huomattavasti merkittävämpinä asioina. Sukupuoliasia saattaa kyllä erityisesti psykoanalyyttisissa terapioissa olla toisinaan oleellinen, etenkin niin sanotun transferenssin eli tunteensiirron tapauksissa. Kirjoittanen näistä asioista joskus myöhemmin.

Sähköpostiviestit lähetettyäni jään odottamaan vastauksia. Jos esimerkiksi kolme heistä sanoo voivansa ottaa uusia asiakkaita ja uskovansa kykenevänsä auttamaan minua, tapaan heidät todennäköisesti kaikki. Ensikäynneillä on tarkoitus katsastaa, miten yhteistyö mahdollisesti toimisi, miellyttääkö terapeutin persoona ja ote, miltä ylipäätänsä tuntuu puhua kyseisen ihmisen kanssa. Intuitioon kannattaa luottaa. Tutustumiskäyntejä tehdään yleensä n. 2-3 ennen päätöksentekoa. Yhden kanssa jatketaan, muille sanotaan kiitos näkemiin. Päätös on hyvin merkittävä.


Tutustumiskäynnit veloitetaan normaalitaksan mukaan eikä Kela korvaa niistä mitään, joten ikuisesti ei voi jäädä miettimään. Ja onhan henkinen kuormittavuuskin merkittävä, kun jälleen kerran joutuu raportoimaan oman "rigid storynsa". Terapian voi kuitenkin aloittaa jo heti B-lausunnon kirjoittamisesta alkaen, koska Kela korvaa käyntejä takautuvasti. Aina on kuitenkin riski, että hakemus ei menekään läpi. Omalla kohdallani riski on kuulemma minimaalinen.

Kela-korvauksen enimmäiskorvausmäärä aikuisten yksilöterapiassa on VET-terapeutilla käynneistä 45,41,- (alemman tason 37,-). Terapeuttien taksat vaihtelevat suuresti. Maksettavaa korvauksen jälkeen jää kuukaudessa noin 170-400 euroa, joten mitään halpaa lystiä psykoterapia ei yhteiskunnan tuen jälkeenkään ole. Ilman korvausta se olisi kuitenkin useimmille mahdotonta, niin myös minulle. Tukea myönnetään vain vuodeksi kerrallaan, joten vuoden päästä tulee jälleen olla yhteydessä poliklinikalle uutta B-lausuntoa varten.

Linkkejä:

Suomen psykologiliiton psykoterapeuttilistat 
Helsingin psykoterapiayhdistyksen psykoterapeuttilistat
Therapeia-säätiön ja koulutuskeskuksen psykoterapeuttilistat

Kelan kuntoutuspsykoterapia

Traumaterapiakeskus 
Riitta Häkkinen: Traumapsykoterapia
Terveyskirjasto: Psykodynaamiset ja psykoanalyyttiset psykoterapiat
FAQ: psykoanalyyttinen psykoterapia (Therapeia)
Kristiina Saraneva: Freudin traumateoria
EDMR



kuvat

maanantai 13. lokakuuta 2014

Miten ristiäisissä sitten kävi?


Nieleskelin jo kirkon ovia avatessani. Esittelin poijille kirkkoa ja näytin huoneen, jossa kävin pyhäkoulussa, huoneen, jossa lauloin lapsikuoron harjoituksissa. Esittelin hienoimmat maalaukset ja pelottavimmat kuvat. Kerroin missä polvistuin, kun pääsin ripille. Kerroin mitä kohtaa tuijotin koulun jumalanpalveluksissa, kun oli tylsää.

Sitä en kertonut, missä istuin, kun viimeksi kävin tässä kirkossa. Silloin pyysin alkaneelle raskaudelleni (kaksoset) varjelusta. Itsekseni muistelin...

Kun muita vieraita alkoi saapua, ymmärsin, että pakokeinoa ei ole. Otetaan kaikki niin kuin ne annetaan. Kättelin vieraita, muutama halasikin, vaikka en ollut heitä koskaan ennen tavannut.

Kun pappi kertoi ohjeita meille kummeille, annoin jo silmien kostua.

Ensimmäinen laulu. Kyyneleet välittömästi ja kurkkuun jännite: ei laulukykyä. Papin puhe, niele niele niele.

Ihan samat sanat Psalmista 139 luetaan niin elävien kuin kuolleidenkin pikkuisten ensimmäisissä juhlissa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.



Oma puheenvuoro, Markuksen evankeliumia. Ensimmäinen virke, joten kuten. Sitten stop. Täydellinen stop ja itku.

Siinäpä itkin, kirkon alttarin edessä, juhlittavan vieressä, vieraiden edessä. Mies hivuttautui lähemmäksi ja otti kiinni. Nenäliinat olivat jääneet penkkiin, joten kostuin kaulaa myöten.

Ihan paikallaan vain, tärähdellen, vailla yhtäkään ajatusta, pelkkä tunne minussa, minä ja tunne, sama asia...

Luin tekstin lopulta loppuun. Vähitellen kykenin nostamaan katseeni ylös.

Seuraava teksti meni jo paremmin.


Herra kädelläsi ylitti jälleen vahvuuteni. Se on laulettu hautajaisissa ja ristiäisissä, sitä on huudatettu Tilkkutäkki-levyltä sairaalareissuilla, youtubetettu talvella kymmeniä kertoja. Se on niin kaunis laulu, rakastin sitä jo lapsena, mutta tällä kertaa en pystynyt laulamaan kuin sanan sieltä, toisen täältä.

Minulle tuo "ulostulo" kirkossa osoittautui hyväksi asiaksi. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, miten hauraassa tilassa olen. Tai miten koville voi ottaa. Sain itkeä ja itkin. Pystyin katsomaan tilannetta uudella tavalla, ikään kuin uudistuneena, erittäin avoimena ja kokonaisena. Tällainen olen, en voi sille mitään.

Koko loppupäivä meni erittäin hyvin. En itkenyt milliäkään, en kokenut minkäänlaista surua tai ahdistusta tai epätoivoa. Ihmiset olivat mukavia, juhlat olivat välittömät ja kauniit, ei mitään pönötystä. 

Ja vauva? No, vauva sai nimensä ja on edelleen pieni ja rakastettava ja ihana.


Kauneinkin puu
kaunein kukka
pihallasi
heittää varjonsa.
Samanlaisen
kuin mikä tahansa
puu ja kukka

Joskus näet
vain varjon
joskus kukan.
Joskus molemmat.

Maaria Leinonen


perjantai 10. lokakuuta 2014

Ei sittenkään kiveä

    Tuonen lehto, öinen lehto!
    Siell’ on hieno hietakehto,
    Sinnepä lapseni saatan.

    Siell’ on lapsen lysti olla,
    Tuonen herran vainiolla
    Kaitsea Tuonelan karjaa.

    Siell’ on lapsen lysti olla,
    Illan tullen tuuditella
    Helmassa Tuonelan immen.

    Onpa kullan lysti olla,
    Kultakehdoss’ kellahdella,
    Kuullella kehräjälintuu.

    Tuonen viita, rauhan viita!
    Kaukana on vaino, riita,
    Kaukana kavala maailma

Aleksis Kivi: Sydämeni laulu, Seitsemän veljestä 1870


Hämmästytän itseäni aika ajoin. Olen edennyt kohti kummipoikani ristiäisiä kuin tuulispää - nopeasti, päämäärätietoisesti, tehokkaasti. Vailla huolen häivää.

Tein läksyni nimittäin jo aikaa sitten. Ennen pojan syntymää aloitin: kovat ja raadolliset mielikuvaharjoitteet, rajatut tunteet, valmistelu. Kun poika syntyi, olin jo aika tavalla tyyni, huojentunut kaiken onnistumisesta, onnellinen. Kun tapasin tuon murun ensimmäistä kertaa, koin loput vahvat tunteet, fyysisen kaipuun, erittäin suuren hellyyden ja huolehtimisen tarpeen. Toisella tapaamiskerralla oli erilaista jo sikäli, että en tuonut omaa suruani tai kaipuutani enää juuri mukaan kohtaamiseen. Toki mietin vauva sylissäni, että mitä jos, mutta ajatus himmeni nopeasti. Minä vain olin siinä, minä ja pienokainen.

Luulin, että olen täysin sinut - vahva vahva Gretel - asian kanssa. Samalla tarmolla olen suunnannut kohti huomisia ristiäisiä: Kakkua pullaa pappia saarnaa lahjaa laulua. Vauva on tuttu, kiva päästä juhlistamaan nimeä, kiva nähdä vanhempien sukulaisia, jopa sitä isomahaista. Ristiäiset, ihan tavalliset ristiäiset. Alors, ei ongelmaa!

Vaan tänä aamuna. Kuinkas sitten kävikään.

Hillitön paniikki. Ahdistus. Kauhu. Suru. Itku. 

Mieleeni pamahti vasta tänään se tosiseikka, että ristiäiset eivät olekaan vain VAUVA, se fyysinen pikkukääryle, joka saa vettä kutreilleen. Ei vain se tuoksuva pötkylä, joka kulkee sylistä syliin. Se, mihin olin valmistautunut.

Ristiäiset ovat iloisia ja rakkauden täyttämiä ihmisiä. Ylpeitä isovanhempia, jotka kutittelevat vauvan jalkapohjia. Naurua. Tarinoita siitä, mitä vauvan uskotaan tekevän isona. Juttuja siitä, keneltä hän näyttää - siltä vai siltä sisarukselta, siltä vai siltä papalta vai ehkä sittenkin isomummolta.

Ristiäisissä jutellaan, kuinka vauvan kanssa on mennyt. Nukkuuko, kakkaako, miten äiti ja isi jakselevat. Kylläpä vauva vaan onkin suloinen ja kiltti! Ja iso ja pullaposkinen!

Ihania lahjoja ja niin hyvää kakkua. 

Kummit kertovat omista lapsistaan, elämästään. Jutustelua. Ja ahh, suurta onnea. 

Ristiäisissä kukaan ei sure. Kukaan ei itke kuin ilosta. Kukaan ei ole kuollut.

Vaan kun. Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, toisilla vielä harvemmin.

Äiti, jonka piti järjestää kesällä viidennet oman lapsensa ristiäiset, tiputtelee kyyneleitä kahvikuppiin. Voi hietakehto sentään ja pappi siunaa taas ja uudelleen. 

Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;
mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
hieno niinkuin louna-tuuli,
joka, tultuansa yli vilja-pellon,
lähenevi meitä viherjäisel niitul.

Aleksis Kivi: Kaunisnummella 1860

Onneksi tämä tuli nyt. Ehdin vielä tehdä surun kanssa sovinnon. Koska tyyneys on kaiken olemassaolon perusta. Ei preussilainen kontrollityyneys, vaan läsnä oleva hyväksyvä tyyneys, sovinto.

Silti todettakoon, että tässä oli jälleen yksi asia, jota en odottanut. En odottanut tällaista romahdusta, yhtäkkistä surun purskahdusta, paniikkia. 

Ja nyt kun se tuli, mietin jo, että miksen. Miksi ihmeessä en? Eikö tällaisen tuleminen ollut päivänselvää? Eikö olisi huolestuttavampaa, jos se ei olisi tullut? 

Onneksi kaikki ristiäisvieraat pappia myöten tietävät kohtalostamme, joten en joudu ikäviin tilanteisiin ainakaan siitä syystä.

Vielä katsaus edelliselle kierrokselle:

Kun kaksosten kuolemasta oli kulunut suurin piirtein sama aika kuin nyt tytön, olin toisen kummipoikani 1-vuotissynttäreillä (kun hänellä oli ristiäiset, olin siis jo raskaana). Sateenkaaripoika oli masussa jo pitkällä, joten minulla oli eräänlainen suoja. 

Siitä huolimatta en kyennyt olemaan kertomatta muutamalle vieraalle (joita en ollut ennen tavannut), mitä meille oli vain vähän aikaa sitten tapahtunut. Herran kiitos he olivat ihania ja avoimia ihmisiä eivätkä lukkiutuneet vaan halusivat jutella asiasta. Vielä juhlien jälkeen ulkona he toivottivat kovasti tsemppiä loppuraskauteen. Siitä jäi hyvä mieli.

Ja arvatkaa kuinka hyvä mieli siitä tulee, kun huomisten juhlien sankarin äiti kertoo sinulle, että kultarakas, itke juhlissa niin paljon kuin haluat... kummiutesi on äärettömän urhea teko... tyttö on paikalla mielissämme ja sydämissämme.

kuva



keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kiikkaa kiikkaa

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan -
siksi kuin järjen valon häneltä vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski,
mi vuorten kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön -
sitten tulkohon tumma yö.

Eino Leino

Hämmästytän itseäni tällä elämäni kuulaudella. Mieleni on sangen tyyni, oloni on hyvä. Toissapäivänä ahdisti, mutta pääsin helposti yli. Tai ohi. Ehkä menin sen ohi, heilutin mennessäni.

Alakulosta ja tyytymättömyydestä ehti tulla kavereita. Niiden poissaolon panee merkille. Ihan kuin tarvitsisin niitä - tunteakseni itseni muka kokonaiseksi?

Koen vahvaa erillisyyttä ihmisiin ja olemisiin, mutta se ei ole uutta, sillä olen kokenut sellaista oikeastaan aina. Erilaista on nyt se, että tuo erillisyys tai irrallisuus ei ole enää alleviivaavaa tai ikävällä tavalla itseään merkitykselliseksi tekevää: se ei huutele, että voi v**u, kun et tajuu noita tai että voi v**u, kun noi ei tajuu sua. Se vain on, hissukseen, turhia huutelematta tai leimoja antamatta. Minä nyt vain olen näin ja nuo ovat noin. Selvä, eläkäämme silti samassa maailmassa.


Vaikka näen edelleen erityisen paljon isoja mahoja ja pieniä vauvoja, en oikeastaan välitä niistä. Koen ehkä sekunnin parin puuskutuksen, jonka jälkeen jatkan elämääni. Ei ole minun asiani, ei vain ole. Saatan jopa hymyillä ohittaessani.

Välillä tunnen kuitenkin samanlaista flow'ta kuin kerran erotessani pitkästä ja kauheasta parisuhteesta. Näen kaikkialla kauniita asioita ja ihmisiä. Läkähdyn tuoksuista ja väreistä, musiikki koskettaa aortan kaarella asti, voisin välillä tanssahdella kaduilla. Aluksi luulin, että herttinen, nyt olen sekoamassa ja sairastumassa johonkin bipolaariseen häiriöön. Tai että kohta räjähtää vielä kovemmin; etten käynytkään vielä pohjalla.

En meinaa edelleenkään uskoa, että oloni voi olla näin rauhallinen. Esimerkiksi reilun kuukauden takaiseen verrattuna, jolloin luulin, että henki lähtee. Jolloin olin niin ahdistunut ja pääni sihisi dialogeja ja värisi kuvia ja pamahteli ääniä. Mietin ainoastaan kamalaa mennyttä tai ahdistavaa tulevaa tai raadollista tätä hetkeä. En enää.

Mietin hyvin maltillisesti kamalaa mennyttä. Tiedän, että kun terapia alkaa, joudun tonkimaan. En halua enää tehdä sitä yksin. En uskalla edes. Pelottaa tulevakin, mutta tiedän, että ammattilaisen hellässä huomassa kykenen tulemaan ehkä sinuiksi kaiken pahan kanssa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. On siis pakko onnistua.

Mietin hyvin vähän ahdistavaa tulevaa. Vaikka mikään ei ole yhtään sen varmemmalla pohjalla kuin aiemminkaan, luotan jotenkin kuitenkin... hyvään. Ei kaikkinaisuus voi olla samanlaista ryömimistä ja sodanjulistuksia. Kyllä joskus onni kääntyy. Minulla on muutamia haaveita ja unelmia, jotka ehkä joskus toteutuvat. Minulla on pari tavoitetta, jotka helposti aiheuttavat myrskyä, mutta en anna sen nousta. Kun vähänkin alkaa kylmästi puhallella, sanon stop. Hiljennyn, ajattelen hyviä ajatuksia, rentoutan itseni. Mietin kakkuja kahvia teetä lehtikasoja pieniä lämpimiä hetkiä kynttilöitä lauantai-iltaa valkoisia pellavalakanoita villapuseroita kirjoja runoja reseptejä. Kyllä se siitä, kuulkaas. Sitten.

Teen myös meditaatioharjoituksia. Uusin harjoitteeni on ns. transformatiivinen hengitys, joka ainakin itselläni toimii aivan huikealla tavalla. En ole koskaan ennen uskonut moiseen, mutta nyt olen huomannut, että se toimii oikeasti. Kaiken kukkuraksi kuulin, että pariskunta, jonka meditaatioharjoituksia pääasiassa seuraan, on kokenut hyvin samanlaisia asioita kuin minä. Muun muassa pikkuisensa poismenon. Sain lisää voimaa, sillä kyllä, koen kärsimyksestä selvinneet ihmiset edelleen kaikin tavoin "kokonaisemmiksi" kuin muut.

En voi vielä leuhkia, että olen noussut elämässäni niskan päälle. Mutta jonnekin olen noussut aivan varmasti. Joka päivään mahtuu surkeitakin hetkiä eikä hyvä oloni useinkaan säily vahvana arkipäivän haasteissa. Mutta yksin ollessaan se jo selviää. Ja se on jotakin se.

En tiedä, miksi silti halusin tuon Leinon kammon tuohon alkuun laittaa. Sehän kaiketi kertoo runoniekan liiallisen ryyppäämisen aiheuttamasta kuolemanpelosta ja yleensä luovan ihmisen välttämättömästä bipolaarisuudesta - eestaas, kiikku käy. Olen runon merkannut kirjoihini muistiin joskus kevätkesällä, vaikka en todellakaan pilvien ääriä tuolloin hiponut, yksinomaan maassa makasin.


Sekin nyt on ehkä eri tavalla, että minä en todellakaan tällä kertaa ala keneltäkään miltään yhdeltäkään anelemaan, että anna tämän kestää, älä anna kiikun mennä taakse, ole kiltti, älä anna pommien tippua, älä anna maan makuuttaa, teen ja lupaan ja olen.

Ehei. Minä sanon ja kuulutan näin:

onpa helkkarin kiva olla elossa! nautin joka hetkestä! tiedä vielä mitä tässä keksin!






maanantai 6. lokakuuta 2014

Lokakuu - and you just go on and flow

kysy kymmenen kysymystä ja yksi vastaus
tieto: Lopulta vahvakin taipuu
missä, miten ja milloin
villi arvaus: Mistä suunnasta myrsky taas saapuu
J. Lehti & Sir Elwood: Flemarilla tuulee
 
Miksi petyin?
Tiesinhän lait elämän.

Laura Moisio: Lokakuu 
October and the trees are stripped bare
Of all they wear.
What do I care?

October and kingdoms rise
And kingdoms fall
But you go on
And on.
U2: October 
Katu täytyy askelista
elämä on kuolemista
pane käsi käteen ollaan hiljaa
J. Leskinen: Syksyn sävel 
See the stars align
And leave you behind
You want it so, and I
I come by light of an autumn moon


Sister you know enough
But for now just let it go
Don't run, don't rush
Just flow

Broken Bells: October 
 
Meinasin ensin kirjoittaa, mitä lokakuu 2014 ei sisällä, mutta alkoi kuristaa jo ensimmäisten virkkeiden jälkeen, joten muutan negaation päinvastaiseksi. Sen lisäksi että syksy on loistava vuodenaika ja lokakuu kaunis kuukausi, tämä nimenomainen lokakuu 2014 juuri nyt sisältää...

  • keltapunaisen luontoilon, joka edelleen syvenee aamu aamulta
  • rapisevia lehtikasoja, ei vielä yhtään koirankakkayllätystä
  • gerbiilejä vahtivan spanielin - yksikään liike terraarion sisällä ei jää vahdilta huomaamatta
  • punajuurta, mandariinia, kurpitsoja, oman sadon tomaattia, erilaisia puuroja, sosekeittoja - paljon ruokaa!!
  • paljon raakakakkuja!! (taju lähtee uuden kirjan kanssa)
  • kaupunkipäiviä lasten kanssa
  • syyslomaa
  • retkeilevän tuittupään, jolle tärkeintä metsäretkessä on eväät ja niiden syöminen
  • syysmarkkinat, joilta ostettiin 3 eurolla Ollivanders-taikasauva, pyöritettiin onnenpyörää ja syötiin ranskalaisia herkkuja


  • Aleksis Kiven päivä
  • käsittämättömän upeita kirppislöytöjä 
  • haudutettua mustikkarooibosta (pahalle kahviaddiktille, joka jok'ikinen syksy päättää opetella juomaan teetä... mutta ei koskaan opi)
  • klassista musiikkia radiosta, luontoääniä ja meditaatioharjoituksia TuneIn-appsista, jazz-aamiaista pyhäpäivään
  • talvivaatteet ja kengät CHECK pyörän lamput ja heijastimet CHECK pihahommat CHECK hirvee kontrolli kaikesta NOPE

  •  pienen pojan ristiäiset
      • lapsuuteni kotikirkossa ja maisemissa
      • kaupungissa, joka on Suomen syksyisin

  •   eikä minulla ole mitään hätää:
 
En löydä itseäni kevään silmussa
en hukkaa lokakuun viimaan
marraskuun nimeen
en hyydy helmikuun tilastoihin
en vanno heinän hekumaan

Pohjamudista tulen
liejun lapsi 
roudan renki
puhdistun elämän kylmästä 
oman luotoni löydän

Ei sitä kivulla lunasteta
tuskalla taiota,


se valkenee rakkaudesta,
uskomisesta ja
uskaltamisesta,

aavistuksesta, 

kun on sen aika. 

torstai 2. lokakuuta 2014

Psyykkilaudalla

Cupid and Psyche, Anthony van Dyck (wikipediasta)


Hoidettava
        hoitava
               hoito,
uusi valkoinen talo Väylällä, alakerrassa ruumiin kuntosali, yläkerrassa pään.

Odotushuoneen aamu-TV, huutaa tyhjään tuoliriviin. Viihdettä vaivaisille, tuskan stand up.

Luumun väriset syyssääreni vaihtavat puolta, oikealle vasemmalle tule jo oikealle vasemmalle myöhässä jo oikealla vasemmalle no nyt kutsuttiin
                               Gretel de Lille.

Liian nuori, tiesin - olin varautunut. Sympaattinen. En ollut varautunut.

Harmaiden villapaitojen synkronia. Minulla kasmir ja korkea kaulus, hänellä palmikot ja v-kaulus.

          Mitäs saisi olla, hyvä rouva?

                        Hoitoa sellaista, jollaista, elämässä kaatuneelle, tahtomattaan tahriintuneelle, kiitos.

Jännitys katseissa, ihan kuin olisin ensitreffeillä. Yhtä kiinnostunut olet kuulemaan. Mutta et tarjoa viiniä vaan annat

Clinical outcomes in routine evaluation.

Kyllä tämän osaan, tosi hyvin osaan. Ei tongita mitään, ollaan vain näin. Ei vielä tongita! Tehdään näitä testejä!

Rauhallinen äänesi... ... se on niin rauhallinen.

Aika uskomaton selviytymistarina,
häh, minullako? Mutta enhän minä ole selviytynyt, kun olen täällä!

Olet.

Arvioi(n), tulkitse(n), analysoi(n), kuka ja ketä, sittenkään. Miten tulitkaan valinneeksi tämän alan, missä kulkee salainen liittymäsi suurelta tieltä?

Sulan, rentoudun, nautin tästä. Kunpa tämä ei koskaan loppuisi! Eihän tämä koskaan lopu, herra psykologi?

Ei, ei lopu. Ota vielä tämä.

URICA.

Jännittävää: jokaiseen väitteeseen on viisi mahdollista vastausta. Haluan huippupisteet, parhaat pisteet! Mutta mikä on urica - kuulostaa mineraalilta tai sappikiviltä?

University of Rhode Island Assessment Scale eli URICA

No niin. Haettepa testinne kaukaa. Huonosti suomennettukin, moni ei näistä ohjeista ymmärtäisi:

"Saatan tarvita nyt vahvistusta, jotta voin säilyttää ne muutokset, jotka olen aikaansaanut."

Nauran. Ei, herra psykologi, en osaa vastata näin hullunkurisiin kysymyksiin. Nyt hymyilen. Sinäkin hymyilet. Tiedän, että hymyilen eri tavalla kuin näin komplisoituneen ihmisen kuuluisi.

Aiot lähettää minulle sähköpostiin kotiläksyjä, sillä printterisi ei toimi. En malta odottaa. 

Nähdään taas pian, kiitos ja näkemiin. 

Hypähdän kadulle, ja taas paistaa silmiin. Tämä syksy ei pääty koskaan.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Elämäni pisimmät kahdeksan kuukautta


Siitä on jo yli kahdeksan kuukautta. Tuntuu kuin siitä olisi viisi vuotta. Kaksosten kuolemasta tulee joulun alla viisi vuotta. Tuntuu kuin siitä olisi... niin mitä?

Kaksosten jälkeen tuntui aina, että onko siitä tosiaan jo niin kauan. Kun tulin uudelleen raskaaksi, tuntui kuin olisin tullut ikuisuuden kuolemasta. Vaikka olin tullut vasta muutaman kuukauden. Kun sateenkaaripoika syntyi, tuntui kuin edellisestä raskaudesta olisi miljoona vuotta. Vaikka siitä ei ollut vuottakaan. Tiedostettu oli mennyt ison matkan, mutta tiedostamaton ei. Se säikkyi sairaalan tuttuja nurkkia, valoja ja tuoksuja; iho muisti hoitohenkilökunnan otteet; taivaanranta oli pakkasessa aivan samanlainen...

Koin kaikki mahdolliset "olethan nyt uudelleen raskaana!"-tyyppiset lohdutusjankutukset. Tungin tätä korttia heilutelleet ihmiset tiiviisti mappi Ö:hön. Adjö, te ette todellakaan käsitä mitään. Liimasin kasvoilleni hymyn ja valitsin hiljaisuuden tien: en puhu kenellekään mitään. Kärvensin itseäni ja potkin seinää.

Kirjoitin kaksosten synnytyskertomuksen vuosi tapahtumasta. Samana päivänä sateenkaaripoika antoi minulle ensimmäisen hymynsä. Tuo hymy sai minut kirjoittamaan kertomuksen. Uskaltamaan palata loputtomaan tuskaan, hetkeksi.


Nyt tytön kuolemasta on yli kahdeksan kuukautta. En ole raskaana, en ole mitään. Olen tipahtanut syvempään kuoppaan kuin koskaan ennen. Tunnen olevani täysin eri ihminen kuin tammikuussa. Se nainen siellä, se, joka työnsi alaselkäänsä patteria vasten supistusten tullessa - eikä voinut uskoa tekevänsä sitä taas, synnyttävänsä kuollutta. taas taas taas taas taas. En ole se ihminen - en se, jolle kaikki tapahtuu. Olen se, joka niistä kertoo.

"Olethan nyt uudelleen raskaana!"-ihmisillä ei ole enää mitään jankutettavaa. Haha, menkää ja keksikää jotakin uutta. Miten olisi vaikka: "No onneks teillä on nuo elävät." tai vaihtoehtoisesti "Teitä on nyt niin monta jo."

Mappi Ö on täynnä. Keskityn mieluummin täyttämään A-mapin listoja.

Elämän epäreiluudesta en kaksosten jälkeenkään oikeasti tiennyt vielä yhtään mitään. Tähän verrattuna. En tuskasta. En vihasta. Suru ja kaipuu ovat samanlaiset, mutta kaikki myrkky siinä päällä moninkertaista.

Minähän tulin raskaaksi! Minä itkin hautausmaalla, mutta minä tulin raskaaksi! Minulle syntyi vauva! 

En pysty miettimään tuota tammikuun päivää, en enää tai en vielä. En todellakaan pystyisi kirjoittamaan siitä - enää tai vielä. Kumpi on totta: enää vai vielä? En tiedä itsekään.


Kun kaksosten kuolemasta oli kulunut yhtä kauan kuin tytön kuolemasta nyt, olin jo aika vahvoilla. Vietin ihanaa kesälomaa Kreikassa ja yritin parhaani mukaan rentoutua. Rakastin koko ajan enemmän isoa mahaani. Vaikka välillä pelotti ja kauhistutti, uskoin kuitenkin, että kaikki menisi hyvin. Pienokaisenihan kuolivat siksi, että heitä oli kaksi. Ei yksöselle mitään voisi tapahtua, uskoin.

Syksystä tuli vaikeampi, viimeisistä viikoista kammottavia. Loppusilauksen viimeisille päiville antoi hirveä uutinen miehen kaveripiiristä: vauva, jonka laskettu aika oli lähes sama kuin meillä, kuoli kohtuun. Viimeiset päivät makasin sohvalla ja rukoilin käynnistystä, torkuin päivät, valvoin yöt. Lopulta eräänä iltana, kun katsoin tietokoneen ruudulta tyhjänpäiväistä dekkarielokuvaa nimeltä Sellisti, supistukset hyökyivät päälle. Aamulla syntyi 4.4 kiloa kultaa. Syntymä herkisti taas ihan uudella tavalla ymmärtämään edellisiä menetyksiä.

Joinain päivinä näen kaiken niin tyhjänä. Kaikkialla on ei mitään. Tuntuu, että vain raskaus ja vauva voisivat palauttaa minut maailmaan. Ajatus siitä, että en koskaan voi saada enää elävää vauvaa, on niin musertava. Niin katkeroittava. Niin karmea.


Sitten on niin sanotut kohtuus ja soimaus. Ensimmäinen tökkii minua kylkiluihin ja kyseenalaistaa oikeuttani haluta aina vain uusia lapsia. Eikö se 5+1 jo riitä? Kun kaikki eivät saa ainuttakaan, elävää taikka kuollutta. Ja mitä jos sekin kuolee? Jos nyt olet tässä jamassa, neljännen kuoleman jälkeen olisit itsekin kuollut.

Toinen sen sijaan iskee kiittämättömyydellä: Sinulla on lapsia, keskity heihin. Miten voitkin olla niin itsekäs, että sinä sinä sinä, sinun vauvasi. Miehesi ei halua lapsia, ei todellakaan halua enää raskautta, ahdistuu, jos mainitsetkin asiasta. Etkö nyt voisi löytää itsellesi jotakin muuta sisältöä elämään!

Miksei kukaan ymmärrä? 

Jos edes joku voisi luvata, että kyllä, sitten joskus, joskus vielä tulet raskaaksi ja saat elävän vauvan. Voisin rentoutua, aidosti, nyt. Keskittyä toipumiseen ja paranemiseen. Mutta kun kukaan ei voi. En minäkään voi.

Keskityn tähän hetkeen, keskityn hyvää, keskityn vahvistumiseen. Mutta koko ajan ääni supattaa korvan takana: aika kuluu aika kuluu mitä jos mitä jos.

Asiaa ei auta se, että suloinen kuukauden ikäinen nukahtaa syliisi huivin alle aurinkoisella terassilla. Suu mutrussa, tuhisee. Tehden universaaleja vauvailmeitä. Ilo ja elämä ja toivo kimmeltelee ja hypähtelee, heijastuu joen pinnasta, maistuu kahvin vaahdossa, täällä se on, kaikki. Uskalla vain, uskalla vaatia kaikki.

Vaikka olisit tehnyt säntillisesti harjoituksesi "elämässä on muutakin", viimeistään tuossa hetkessä murrut. Ei, elämässä ei ole paljonkaan muuta. Minä en ole paljonkaan muuta kuin kohtu, rinnat, äiti. Vaikka aurinko paistaisi joka päivä, vaikka olisin tehnyt kaiken muun to do -listalta, vaikka olisin hereillä ja maa jalkojen alla kantaisi.

Anteeksi kaikki, anteeksi feministit, anteeksi minuun luottaneet, anteeksi älyn ja uran kumartajat. Siltikin haluan.


Mies kai toivoo, että se menisi itsestään ohi. Kaipuu. Kun siitä ei puhu. Ja kun saan muuta tekemistä, onnistumisen hetkiä, kiirettä. Että jonakin aamuna herään ja ajattelen: no hyvä, en enää haluakaan vauvaa.

Se on paskaa. Se on suurimmista suurinta paskaa.

Enkä minä edes tiedä, kumpi on pahempaa:
Se, että vauvaa ei koskaan tule.
Vai se suru katkeruus tuska anteeksiantamaton vääryys, joka seuraa siitä, että
vauvaa ei koskaan tule.

En ole viime aikoina antanut itseni antautua näihin aatoksiin. Pidän itseni kasassa hyvin aktiivisella itsesäätelyllä. En yksinkertaisesti ajattele,  e n   a j a t t e l e .

Ja niin palaan siihen, mistä lähdin.

Elämäni pisimmät kahdeksan kuukautta... ... ...
jatkuvat.

Mistäs sitten jaarittelinkaan noin kauan!