keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Pari hyvää

 
Yksi ihana on synnyttämässä ja jakaa hetkiä kanssani, toisen ihanan kanssa olin reilun parin tunnin lounaalla. Kummastakaan en tietäisi mitään, jos tyttö ei olisi kuollut ja jos en olisi aloittanut kirjaamaan Gretelin kyyneleitä ylös...

Jos tyttö ei olisi kuollut, en olisi aloittamassa terapiaa, jonka avulla toivottavasti saan vuosien kuluessa sieluuni kivuttomuutta, mieleeni hyväksynnän ja ympärilleni rauhaa.

Kun on saanut näin paljon voimaa - siksi, että muilla ihmisillä menee hyvin ja he selviävät - ei voi vähätellä itseäänkään. Kun seison tuolla ulkona ja liimaudun hetkiin, kun olen läsnä niin kovaa, että sattuu läpikotaisin vihloo kuumottaa iskee, elämä tuntuu kannattelevan ja saatan kokea olevani vahvin ja haavoittumattomin. Olen päässyt näin pitkälle, olen jo tässä iässä näin auki ja kokenut ja tiedän. Ei tätä voida minulta pois ottaa.

Kyllä elämä toimii. Vaali edes yhtä hyvää, aitoa, vapaata, suurta ajatusta, ja se vie sinut mukanaan. Lennättää kattojen päälle, näet kaikkialle, laittaa kätesi toiseen, puhaltaa tuulen silittämään hiuksiasi, marraskuun harmaan asfaltin kiiltelemään. Ei täällä olla yksin.

Kaipaan niin monta, mutta silti aion elää.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Muistikuvia helmikuulta

Laitan saarekkeelle kynttilöitä (yleensä kolme kappaletta) palamaan heti noustuani. Olen ollut hereillä tuntikausia, pyörinyt peiton alla, mutta en pääse ylös. Juon kahvia. Teen lapsille aamupalaa. Toimin sykäyksittäin: leipä -- voi -- omena -- ota lautanen -- keitä puuro -- nyt se on valmis.

En jaksa pestä hampaita, en harjata hiuksia. Olen pöhöttynyt ja turvoksissa, huuleni ovat rakoilla, sieraimeni vuotavat visvaa. Haistan sairaalaa kaikkialla. Vuodan verta edelleen paljon. Käytän sairaalasta ottamiani siteitä, ja ne tuntuvat epämiellyttäviltä, muistuttaen konkreettisesti joka hetki siitä, mitä on ja mitä ei ole. Fyysinen olotilani on lähes jatkuvasti kuvottava, haluaisin raapia ihoani tai nyhtää mahaläskit irti.

Muut heräävät. Huomenta. Syöpä nyt. Puepa nyt. Pesepä nyt hampaat. Tuijotan keittiön lasiin, josta näkyvä hahmo on yhä lytymmässä, yhä harmaampi, yhä näkymättömämpi. Saatan vilkuilla lehteä, tuskin kuitenkaan jaksan keskittyä edes lyhimpiin uutisiin.

Reppu yy kaa, toinen koo nee. Hyvää koulupäivää! Mukavaa päivää! Suuks suuks, hal hal.

Miehen kanssa halaus eteisessä. Ei sanoja. Lasken sekunteja. Kohta syöksyy... en jaksa enää. Menkää!!

Ovi kiinni. PAM. Kaikki ovat lähteneet.

Valot pois, makuuhuoneeseen. Ovi kiinni. Sukellan peiton alle. Kolme sekuntia, yritän niellä, etsiä viimeisen jonkun. En löydä.

Huutava parku alkaa, vatsa vavahtelee, meinaan oksentaa. Tungen tyynyä suuhuni, potkin jaloilla patjaa, revin peittoa, huudan suoraa huutoa. Kun en enää jaksa, alan vaikertaa. Vaikerran ja ulisen kuin haavoittunut eläin. Kavahdan omaa ääntäni, siirryn vähitellen ulkopuolelle, säälin tuota ihmistä, en pysty pysymään tuossa ihmisessä. Olen lopulta kokonaan ulkopuolella, ehkä huoneen katossa. Sääli vaihtuu vihaksi; tuollainen, tuollainen paskakasa, lapsentappaja, epäonnistuja.

Nukahdan lopulta. Herään ehkä kahden tunnin päästä. Juoksen paniikissa puhelimen luo, onkohan se ollut äänettömällä, eihän päiväkodista tai koulusta ole soitettu! Ei ole. Kukaan ei ole soittanut. Painan sähköpostia, viestejä tippuu kansioihin. Luen ja hyväksyn blogikommentit.

Ainoa minua tässä hetkessä kiinni pitävä asia on blogini. Kirjoitan sinne joka päivä, joskus useamman kerran päivässä. Kirjoitan tekstejä valmiiksi, osaa en koskaan julkaise. Kun en kirjoita, mietin mitä seuraavaksi kirjoitan.

Syön suklaata. Rivin, toisen, kolmannen, ehkä vielä lisää. Voin entistä huonommin. Juon kahvia ja yritän uutta alkua. Ehkä käyn suihkussakin.

Musiikkia en uskalla kuunnella, en runoja lukea. Luen blogeja, roikun vertaispalstoilla. Tungen suuhuni suklaata ja hikoilen. En jaksa itkeä. Pitää vain lukea kaikki, mitä voi lukea. Olen aikapäiviä sitten siirtynyt jo englanninkieliselle vertaispuolelle - siellä onneksi riittää kokemuksia. En oikeastaan saa lohtua, mutta mitään muuta en voisi kuvitellakaan tekeväni.

Perjantai-iltana kuuntelen musiikkia, juon punaviiniä ja itken. Sinne asti pitää jaksaa.

Vaihdan miehen kanssa muutaman sähköpostin. Ne käsittelevät todennäköisesti pappia, sairaalaa, hautajaisia, hautausmaata, värssyä, runoa tai laboratoriota. 

Pian kello on paljon ja lähden kävelemään esikoista vastaan.

Helmikuun aikana olen todistetusti (sähköposti, kalenteri, blogi) tehnyt seuraavaa, tytön siunaukseen osallistumisen lisäksi (siunaus ja tuhkan hautaanlasku olivat siis eri kuukausina):

- kirjoittanut 49 blogitekstiä, joista olen julkaissut 29

- kirjoittanut ainakin 37 sähköpostiviestiä (osa poistettu), joista miehelle 19 kappaletta

- saanut ystäviltä/tuttavilta 23 sähköpostiviestiä (tekstareita ei ole tallessa, koska puhelin vaihtui keväällä)

- saanut maksumuistutuksen Kestovaippayhdistykseltä ja huomautuskirjeen kolmesta kirjastosta

- kahvitellut kotona kolmen ystävän kanssa (muistan missä istuin kenenkin kanssa: keittiön pöydän ääressä, sohvalla, olohuoneen lattialla)

- tilannut ruokaa netistä kolme kertaa (kävin myös ruokakaupassa, kuten ennenkin) (saatoin myös käydä kirjastossa)

- aloittanut (ja lopettanut) sokerilakon kolmesti

- tehnyt 2023 googlehakua (pääasiassa lääketieteestä ja raskauksista)

- käynyt Jorvin sairaalassa Espoossa viidesti, saanut sairaalasta kahdesti postia

- käynyt Helsingin keskustassa (huh huh, miten ihmeessä tämä onnistui)

- käynyt sateenkaaripojan kanssa puheterapeutilla (sää oli talven pahimpia lumiloskapyryjä) ja esikoisen kanssa siedätyshoidossa

- käynyt esikoisen kanssa pääsykokeissa ja antanut ihmisten pällistellä itseäni (mihin tuon maha on hävinnyt, apua, karkuun!) - vain reilu kaksi viikkoa aiemmin muistan, miten ihanan hyppelyelämöinnin pikkuiseni piti mahassa samassa paikassa ensimmäistä kertaa käydessämme

- valmistellut esikoista koulun discoon samana päivänä kun olimme tytön siunaustilaisuudessa

- huomannut putkirikon eteisen katossa, keskustellut putkimiehen kanssa

- muistellut äitiä vuosipäivänä

- hiihtolomaillut lasten ja miehen kanssa viikon (en muista mitään muuta kuin lähes tauotonta tuskaa)

- käynyt uimahallissa ja laskettelukeskuksessa (siis mitä?!) 


12. helmikuuta, klo 15:25:

Hei rakkahin,

Ajattelin että kirjoitan jotain, vaikka ei ole varsinaisesti mitään.
Päivä on sujunut hyvin vaihtelevasti. Välillä olen käynyt vessassa
yksin istumassa, välillä saanut jotain töitä tehdyksi.

Päivän ehdoton valopilkku on ollut aamulla sulta tullut viesti. Se on
kantanut tähän asti :)))

Mennäänkö tänään jonnekin illalla? Vaikka edes rakettipuistoon ja
maitokauppaan, eli kävelylle.

Ja toivottavasti [esikoisella] on mennyt siirtymät ok -- oli se niin raasu, kun
aamulla jäi kirkolle kävelemään...

No, hetki vielä täällä, ja sitten ajelen kotio. 

rs 
[mies] 
12. helmikuuta, klo 16:19:
Ihanaa, kun jaksoit kirjoittaa!!! <3 Se on mun päivän ehdoton valopilkku! Muuten päivä on ollut... no, ihan samanlainen kuin muutkin. Tänään myös fyysisesti surkea, sillä ahmin sokeria... 
Juu, selasin valokuvia, taas. Pääasiassa hautajaisia ja kuolemisia, mutta olipa siellä jokunen iloinenkin rakkauskuva. [aamuisessa viestissäni, johon mies viittaa, olin lähettänyt yhden sellaisen rakkauskuvan...] 
[Esikoista] odotellaan kohta kotiin [soittotunnilta]. Hän on aikamoisessa flunssassa, toivottavasti ei kuumetta tule. Ääni on mennyt ja nokka vuotaa valtoimenaan. Ja tuolla märissä sukissa viilettää pitkin katuja... 
Juu, kaupassahan pitäisi ainakin käydä. En oikein tiedä mihin muualle me mentäisiin...
Nyt kalaa uuniin ja pikkukakkosta odottelemaan.
Rs,
[Gretel]

Ei, minulla ei ole pienintäkään käsitystä, miten tuosta on voinut selvitä. Kuitenkin helmikuusta on kohta kulunut yhdeksän kokonaista kuukautta...

---

Yritin yli tunnin lisätä tähän lukuisia biisejä Youtubesta, mutta niistä aina osa hävisi... Siispä laitan linkkien taakse.

Soi kunniaksi Luojan (Samuli Edelmann)

Oi Herra jos mä matkamies maan (Samuli Edelmann)

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie (Maarit Hurmerinta)

Päivänsäde ja menninkäinen (Olavi Virta)

Herra kädelläsi (Jenni Vartiainen)

Hetken tie on kevyt (Laura Närhi)

Pimeä tie, mukavaa matkaa (Olavi Uusivirta & Paula Vesala)

Kyyneleet (Kirka)

Niin paljon se sattuu (Kirka)

Missä muruseni on (Jenni Vartiainen)

Ikävä (Pave Maijanen)

Pieni ja hento ote (Dave Lindholm)

Maailma palelee (Anna Eriksson)

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

10 kuukautta: Meille ei tule vauvaa


Ei tule. Ei nyt eikä koskaan.

Meille sen sijaan tulee kriisi joka kerran, kun erehdyn sanomaan sanan vauva tai raskaus tai edes halimaan ja suukottelemaan jonkun toisen vauvaa. Minä olen kuulemma epäreilu - omasta mielestäni inhimillinen, hajalla ja kaipaava. Tämä on henkistä väkivaltaa. Näin syntyvät tabut, näin teroitetaan elämien mittaisten katkeruuksisen teriä. 

Tiedän, että minussa on vikaa ja että kannamme ristejämme eri tavoin. Mutta miten minua voidaan tästäkin syyttää? Miten tämän voi jaksaa ilman tuota rakasta ihmistä samalla puolella? 


"Sitä ei ole, sitä ei ole. Leikitään kaikki yhdessä, että sitä ei ole. Kukaan ei saa puhua siitä, hyss!!"

Ja helvetti, kun se on siellä. Se ei olekaan kadonnut! Ajatelkaa, Gretel-ääliö haluaa elävän vauvan. Miten järkyttävän itsekästä ja paskaa! Silloin kun menee huonosti, hän haluaa. Silloin kun menee paremmin, hän haluaa. Silloin kun ei ole mitään tai kaikki, hän haluaa.

Ja kysymys ei edes ole siitä, että NYT. En ole haluamassa nyt yhtikäs mitään - vielä ei ole sen aika, monestakaan syystä. Minulle riittäisi toivo siitä, että joskus ehkä mahdollisesti. Se on hauras, niin monta muttaa ja pelkoa ja estettä on sen tiellä.

Mutta ei. Miten kehtaankin. Tyhmä, köyhä, itsekeskeinen.

Ja epäkelpo myös juuri siinä: kolme kuollutta. Kolme kuollutta. No, ei hän tietenkään noin sano. Vaan minä.

Jos minulla ei ole tätäkään uskoa, en herran tähden tiedä, mitä kohden menen. Valo on niin kovin vähissä, siltä ainakin tuntuu.

Ehkä menen ja vien vauvanvaatteet ja kaikki muut ensikotiin. Poltan ne, mitä en jaksa kantaa. Revin viimeiset hiukset päästäni. Lopetan typerän haihattelun.

Keskityn tähän vitun elämään sitten.

Haloo, ELÄMÄ, kuuletko, keskityn sitten sinuun!  

OK?!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Marraskuun valoja

Tänään uskon taas maailmaan hiukan enemmän.

Psykiatri oli uusi - koska se vanha oli siis sairaana. Vanhempi rouva, osaston johdosta.

Istuimme välillä ihan hiljaa, pitkäänkin. Välillä puhuimme, hiukan, sitten enemmän. Sitten taas olimme hiljaa.

Lääkäri puhui kauniisti, katsoi silmiin, käytti sanoja onni, hyvyys, anteeksianto, onnellisuus, toipuminen. Hän käytti jopa huumoria - vai mitä sanotte siitä, että hän totesi joidenkin elämän olevan aika todella kaukana Strömsöstä! Hänen katseensa ja olemuksensa oli lämmin. Siksi - ja koska tilanteeni alkaa olla nyt aika kypsä - uskalsin jopa hieman antaa mennä... Tärinä ei ole vieläkään lakannut. Tekstarissa miehelle kutsuin tilaani psykohorkaksi. Ehkä terapian edetessä keksin jonkun kuvaavamman termin.

Lääkäri tiesi tulevan terapeuttini, mikä lisäsi varmuuttani oikeasta valinnasta. Myös psykologiani hän kuvasi "erittäin sympaattiseksi", samoin psykiatrista sairaanhoitajaa, jonka kanssa aloitin. Hän puhui hyvää kaikista, kuunteli ja oli oikeasti kiinnostunut.

Olen saanut niin hyvää julkisen puolen hoitoa ja kohtelua puolisen vuotta kestäneen jaksoni aikana, että en voi melkein todeksi uskoa. Kunpa tämä olisi tapahtunut jo aiemmin! Mutta ihanaa, että se tapahtuu edes nyt! Moni ihana ammattilaisihminen on toivottanut minulle hyvää jatkoa ja kaikkea hyvää, tsemppiä, toipumista, pyytänyt jopa anteeksi sitä, etten ole aiemmin apua saanut. He ovat kätelleet kauniisti erottaessa, muutama on halannutkin.

Kyllä maailma kantaa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Pirun pienestä kii



Me, myself and I. Oman elämäni sankarilla, minulla, menee huonommin. Harha siitä, että voin elää keinotekoisen kevytmielisesti, alkaa haihtua.

Yksi syy on ehdottomasti terapian nurkan takana oleva alkaminen. Olen räpiköinyt tänne asti, nyt alkaa voimat olla vähissä. Koko syksyn tieto siitä, että olen pääsemässä terapiaan, teki minusta vahvemman ja rauhallisemman. Nyt tuntuu, että voin tipahtaa.

Toinen syy on siinä, että olen antanut tarkoituksella itselleni siimaa. Kun olisin voinut mennä kävelylle, olenkin jäänyt kotiin lukemaan. Kun olisin voinut tehdä ruokaa, kuunnella jazzia ja polttaa kynttilöitä, olenkin maannut sängyllä ja ajatellut elämääni. Viikonloppuna luin muun muassa Katriina Järvisen uuden kirjan Kaikella kunnioituksella: irtiottoja vanhempien vallasta ja se vaikutti kovasti, vaikka ei ollutkaan mikään hirvittävällä kuvauksella kuorrutettu. Sen epämääräisen ja jatkuvan pahanolon ja ahdistuksen kuvaaminen, joka meillä monilla ikäviä varhaiselämässä kokeneilla on, sai minut vollottamaan ilosta ja surusta. Ilosta siksi, että muun muassa kirjailija itse - nykyään psykoterapeutti, sosiaalipsykologi ja kulttuuriantropologi - sai avun psykoterapiasta. Surusta siksi, että olen taas niin myöhässä. Miten on mahdollista, että vaikka olen elänyt näiden tunteiden kanssa koko elämäni, ne vasta nyt romauttavat minut!

Lisäksi luin holokaustista ja 1700-luvun kidutuskäytännöistä. Kevyttä on, heheh. 

Kolmas syy on (lapseen liittyvät) arkiasiat. Ne ovat vaikeita. Kun yksi askel otetaan eteen, tulee monesti kaksi taakse. Vaikka tiedämme tekevämme oikein ja että oikeaan suuntaan mennään, on kaikki niin turhauttavaa. Miksi asiat eivät etene nopeampaa? Miksei joku asia voisi mennä itsestään ja hyvin? Eikö saisi hetkeksi hengähtää? Itseviha tässäkin asiassa on melkoista: pitäisikö tehdä vielä enemmän, pitäisikö vain pystyä. Lisäksi en edelleenkään ole päässyt siitä valtavasta vihasta, joka asiaan liittyy. Miten helvetin väärin on tehty, miten saatanan vitun väärin joku voi tehdä - ja ymmärtämättä asiaa, lainkaan, vieläkään! Ja nyt asia on (sataprosenttisesti) meidän vastuullamme: hoitakaa, korjatkaa, kestäkää.

Ja tämä siksi, että eräs ei enää jaksanut. Oikeasti, maailma universumi tähdet kuu, kertokaa pliis, miksi toiset vain ilmoittavat, että eivät jaksa, mutta toisten täytyy jaksaa, täytyy jaksaa, täytyy jaksaa. Kaikki! 

Elä sitten tällaisen asian kanssa! Tässä tilanteessa. Tänä vuonna tapahtuneiden asioiden värittämässä todellisuudessa! Minä vihaan, minä vihaan, minä vihaan, olen katkera, niin helvetin katkera.

Ja kaikki tuo viha ja katkeruus syö minua, itseäni. Se pahentaa asiaa, se ei tuo mitään hyvää. Silti en voi päästää siitä irti. Tuntuu siltä, että jos tekisin niin, hyväksyisinkin asian. Enkä hyväksy! En voi hyväksyä tuollaista vääryyttä, välinpitämättömyyttä, itsekeskeisyyttä!

Yhtenä hetkenä on helppo tarrata uskoon, että jonakin päivänä kaikki on hyvin. Kaikki tämä tulee itsestään, pungertamatta, väkisin murjomatta. Olisi tasaista, ei tarvitsisi pelätä. Mutta sitten taas toisena hetkenä. Kun yksi asia menee pieleen, toinenkin, kolmaskin. Kun mitään edistystä ei tulekaan. Silloin vajoamme miehen kanssa vuorotellen syvimpään alhoon: vittu tästä mitään tuu. Onneksi yleensä emme ole tuossa alhossa samaan aikaan. Aina on toisen tehtävä hokea ne sangen kuluneet kliseet: on vaan pakko uskoa, kyllä kaikki järjestyy, kaikki on oikeasti hyvin.

Kaikki on oikeasti hyvin. Olen hokenut tuota jo monta kuukautta. Sokeako olen, hullu, idiootti! Kaikki ei ole oikeasti hyvin. Hirveän moni asia on ihan päin helvettiä.

Niin. Että siksi menee Gretelillä huonommin.

Ja tietysti: moni asia ei ole päin helvettiä. Hienoa, kiitti kiitti. Mutta kun moni asia on. Liian moni asia. Siitä huolimatta, että on täysin mahdollista, että vielä paljon useampikin asia olisi päin helvettiä.

Neljäs syy on ehkä tuo pimeys. En tiedä vaikuttaako se oikeasti vai onko vain tavanomaisuuden vahvistusta. Mutta eihän tuo nyt, hyvänen aika, kenellekään voi hyväksi olla! Olen aloittanut jälleen haaveilun Uuteen-Seelantiin muuttamisesta. Menisin ja sukeltelisin ja kävisin Farmers' Market'issa ostamassa tomaateille maistuvia tomaatteja. (Vaikka näkyy sielläkin olevan tänään sadetta ja 12 astetta. Se ei siis eroa käsillä olevasta kuin kuudella asteella.)

Viides syy on se, että minusta tuntuu, että kukaan ei enää usko minuun, miehenikään. Minusta tuntuu, että aiheutan vain pettymyksiä kaikille. Minun pitäisi pystyä ja kyetä ja osata, mutta en pysty, kykene enkä osaa. Hetkittäin uskon edelleen, että kyse todella on vain jostakin päätöksestä. Jos minä vain yrittäisin enemmän, keksisin muuta tekemistä ja ajateltavaa, paha menisi pois. Jos minä vain onnistuisin jossakin, paha olisi hiljaa. Minä vain olen laiska, vääränlainen, itsekeskeinen, jotenkin vinossa, puhun (kirjoitan) liikaa.

Kun minulla menee huonommin, olen ajatusteni vanki. Ensimmäiseksi mietin ikäviä em. arkielämään liittyvistä asioista. Sen jälkeen etenen yleensä töihin ja talouteen ja niin - raskauteen, sen mahdollisuuteen ja mahdottomuuteen. Sen jälkeen paukutan fyysisen terveyteni, ulkonäköni ja muut (pintapuoliset) vääränlaisuuteni. Tämä riittää sellaiseen perusalhoon. Mikäli vielä olisi puhtia syvempään, siirtyy ajatteluni vääriin ihmisiin. Heitä on ykkössarjassa kolme. Lisää löytyy helposti, jos nuo kolme jostain syystä eivät saisi minua jo henkihieveriin.

Tässä vaiheessa olen jo siinä jamassa, että on hyvin yksinkertaista siirtyä muistelemaan pienokaisiani. Tuskassa. Alho on tässä vaiheessa kuitenkin vielä enemmän surua, toivottomuutta ja pelkoa kuin aivot puhkovaa ahdistusta.

Ahdistus lyö itsensä täyteen terään, jos alan ajatella menneisyyttä kauempaa. Jos päästän mieleen mitä ikinä muistikuvia tietyiltä ajoilta tai tietyistä tapahtumista, lähtee syöksy, jota olen täällä blogissa kuvannut kai jo liian usein. Tällainen on pahan dynamiikka. Dominoefekti kaataa koko rakennelman. En ole koskaan vielä katsonut, mitä tapahtuu sitten, kun kaikki palikat ovat kaatuneet.

Ja kuinka ollakaan. Juuri nyt sain puhelun sairaalasta, että tämänpäiväinen aika on peruttu lääkärin sairastumisen vuoksi.

Joten ei muuta kuin palikoita taas kasaan, yksi kerrallaan... ihan itse.

Kyllä nyt ei tule yhtään valoa eikä keinovaloa.

Olisi pitänyt julkaista Leinon runo jo viime viikolla, sillä nyt se on auttamatta jo myöhässä:


Tiedän, tunnenhan tarkalleen,
ett' tää on vaan välirauhaa,
hetkisen virtaa vierivää.
Taas kohta jo kosket pauhaa.

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.

Eino Leino

torstai 13. marraskuuta 2014

Minän moni mutka


Olen löytänyt itselleni terapeutin. Prosessi ei ollut kovin vaikea, ja toimin vahvasti intuition perusteella. En jaksanut alkaa kiertää paikasta toiseen, joten otin oikeastaan ensimmäisen, joka vaikutti hyvältä myös muun kuin papereiden perusteella. Toivon todella paljon, että tämä suhde kantaa hedelmää.

Terapian voin aloittaa heti, kun saan lääkärinlausunnon, toivottavasti jo ensi viikolla. Kela korvaa siis takautuvasti siitä, kun lausunto on saatu.


Toiveeni siitä, että käyntejä olisi vain kerran viikossa, ei tule pidemmän päälle onnistumaan. Kerran viikossa onnistuu "tutustelu", mutta kun mennään asiaan - tapauksissani asiaa on paljon ja ne ovat vaikeita - ei yksi viikkokerta riitä mihinkään. Kaikki terapeutit, joiden kanssa olen keskustellut, ovat samaa mieltä. Yksi käynti kestää vain 45 minuuttia, joten se on yksi kärpäsen lento. Joillakin terapeuteilla onnistuu kerralla kahden istunnon pitäminen, mutta ymmärtääkseni ei tällä, jonka valitsin.

Tämä matka, joka joskus kesällä alkoi, edelleen hämmentää minua. Olen koko elämäni vaatinut itseäni pärjäämään, sättinyt itseäni siitä, jos/kun en pärjää, vaatinut itseltäni mahdottomia - en todellakaan ole ollut itselleni armollinen sen vuoksi, mitä olen kokenut vaan päinvastoin: koska olen kokenut niin kovia, minun pitäisi itsenikin olla kovempi ja pärjättävä kaikessa. Tätä purtta ei pikkutuulet kaada!

(saanko kunniamaininnan hautakiveen?)


Nyt olen kuullut niin monen ihmisen suusta, että se on ihme, miten olen selvinnyt tänne asti! Miten on mahdollista, että elämäni on ollut näinkin stabiilia kokemani jälkeen!

Tuntuu vaikealta uskoa, että minun on pitänyt kuulla se muiden suusta - olet kyllä kokenut tosi kovia tai että olet poikkeuksellinen yksilö kestokyvyltäsi - hyväksyäkseni toisenlaisen tulokulman. Olen ikään kuin joutunut tekemään kuperkeikan uskomusteni kanssa. En tietenkään ole vielä valmis tämän kanssa, vasta alussa, mutta jotakin olen ymmärtänyt. Ei terapiaa kai voi aloittaa ilman tämän ymmärtämistä. Ellei sitten ole aivan patologinen napansa ronkkija.


Terapiasta tulee kamalaa. Pelkästään alkuhaastattelun jälkeen hoipertelin pitkin kaupungin katuja, kyyneleet poskilla, melkoisessa horkassa, täysin irrallani kaikista ja kaikesta. Tunne siitä, että yhtäkkiä kävelen taas kadulla, ruuhkaisella kadulla Töölössä, kun hetki sitten olen istunut tuolissa, jossa minun tulee vuodattaa ytimeni, on absurdi. Sittenkö menen kotiin, paistan jauhelihakastiketta ja imuroin, kysyn lapsilta, onko läksyt tehty? Toistaiseksi en todellakaan tiedä, miten se käytännössä alkaa mennä. Tarvitseeko aina terapian jälkeen pari päivää sairauslomaa? Taksin hakemaan kotiin? Vai jääkö "työt" sinne urbaanisesteettisen kivitalon sisään ja vain "minä" menen kotiin?

Tilanne ei missään nimessä ollut nytkään yksinomaan surullinen. Ei lain! Tunteisiin liittyi hyvääkin, toivovaa, odottavaa. Tunsin itseni valloittajaksi, itseni voittajaksi. Ja sitten taas, pieneksi linnuksi. Tunne on niin täyttä, niin syvää, että jopa kaltaiseni herkkis on tärisemässä. 

Minulle on myös jo valjennut muutama asia tästä vuodesta. Kauhukseni huomasin, että olen menettänyt muistini. En pysty kertomaan juuri mitään asioita tytön kuoleman jälkeisiltä viikoilta, ehkä kuukausiltakaan. En muista! Jos muistankin jotain, on se täysin sekoittunut viikkoihin kaksosten kuoleman jälkeen. Kaikki näistä on mennyt sekaisin, en pysty erottamaan niitä. Tältä vuodelta minulla on muistissani viikkokausien tyhjiä aikoja - en muista mitään. Kalenterista voin tarkistaa, jos sinne on merkitty jotakin (aika vähän mitään), sähköposteja lukea (niitäkin on aika vähän; onneksi sentään muutamia kullanarvoisten vertaisten kanssa) - ja sitten täältä blogista ja muutamalta foorumilta. Juuri mitään muuta ei ole tarjolla. Tammikuusta on ikuisuus.

Enkä minä blogitekstejäni kykene lukemaan.


Toinen seikka, josta minulle on huomauttanut jo useampi henkilö - terapeutti ja ei-terapeutti - liittyy siihen, miten kerron asioista. Minussa on raportoiva minä; suorasanainen, avoin, peittelemätön minä, joka luo lähes kliinisiä narratiiveja omasta elämästään. Mutta sitten se toinen puoli. Kun minulta kysytään, miltä se tuntui, en osaa sanoa mitään. En tiedä. Pahalta. Kai. Tunne on hyvin vahvasti irrallaan kokemuksista. En uskalla tarttua tunteeseen, sillä raportoivassa tyylissä pysyminen on harvoja jäljellä olevia suojakeinojani. Tunne vie mukanaan, tuhoon. Terapiassa toivottavasti tasapainoon, joskus, sitten aikaisintaan kolmen vuoden päästä.


Lisäksi kun minulta kysytään, mitä teit tai mitä ajattelit, alan kertoa, mitä tapahtui tai mitä muut tekivät. Kun minulta kysytään, mitä minä ajattelen, annan punnitun vastauksen siitä, mitä voidaan ajatella ja mitä eri tahot tai osapuolet ajattelevat. Kun minulta uudelleen kysytään, että mitä SINÄ ajattelet, aloitan polveutuvan yhtäältä-toisaalta-lorun. Minulla ei ole yhteyttä siihen, mitä minä - se syvin ydin - ajattelee, tekee tai haluaa. Tai miten paljon minää on sattunut.

Minä on surullinen ja rikki.

Vaikka sen lisäksi minä on myös hieman ylpeä itsestään. Olen vähentänyt stressaamista, kontrollintarvetta ja kaikkitietämisen/-voimisen ehtojani. Käännän monia kurjia asioita positiivisiksi. Hermostun harvemmin. Elämäni on hyvin pienimuotoista edelliseen verrattuna - vaikka nyt reilu neljä kuukautta jatkunut uusi arkemme on monin osin edelleen erittäin suurimuotoista, siis hyvin vaativaa. En toki ole rauhallinen, mutta ainakin vähän rauhallisempi. Kun mieli karkaa isoihin kysymyksiin, otan siitä niskaotteen ja taltutan maahan - nonni Gretel, katsottaisko mieluummin mitä uutta siinä ruokablogissa on eikä mietittäisi sitä raskausasiaa, siis lainkaan. Kun ei se miettimällä parane. Tai sitten niin että älä oikeesti kulta viitti sättiä itseäsi, kun siitä ei ole mitään hyötyä - mitä jos menisit kahville, jooko?


Elämäni on siis niin monimutkaista, että minusta on välttämättä tultava yksinkertaisempi mahtuakseni mukaan.

Kohta ehkä halaan puita ja alan haalia isoja kivenlohkareita pihaan. Kuuntelen taustasäteilyn aiheuttamaa neuromantraa kivistä ja hymyilen unissanikin. Hullun ja alistuneen ero on hiuksenhieno!


Sitten vielä lapsista. Maanpäällinen vauvani täytti neljä vuotta. Kai se on myönnettävä, että hän ei ole enää vauva. Eilen iltapalalla sateenkaaripoika taas kysyi siitä vauvasta. Että menikö hän tuohon meidän taivaaseen vai johonkin muuhun taivaaseen. Vastasin ei-ekumeenisessa ja epähumanistisfilosofisessa hengessä, että tietty tohon meidän taivaaseen. 

Lisäksi hän sanoi *hengenahdistusta* että meille ei koskaan tule vauvaa. Koska en kestä tällaisia lausumia lapsen(kaan) suusta, kysyin vielä tarkentavan kysymyksen: Niin, tarkoitatko, että ei tule Tiiti-vauvaa?

"Niin, ei tule Tiiti-vauvaa."

Huh, helpotus.
We've still got hope, totuudenpuhujani.

Mutta ensin kahville ja tralla lalla, jotakin yksinkertaista ja kaunista.