tiistai 30. joulukuuta 2014

Taistelijan selfie

kuva

Hautausmaalla oli jouluaattona rauhallista. Kävimme siellä valoisaan aikaan, lumimyräkkä oli jo melkoinen eikä ihmisiä läheskään yhtä paljon kuin tavallisina aattoina. Laittelimme kolme kynttiläämme, juttelimme muutamat sanat, lunta satoi pitkin poskia, vaatteet kastuivat läpimäriksi, kynttilöitä oli vaikea saada syttymään.

Otin puhelimella valokuvia, kuten yleensä aina. Teistä, puista, lapsista, kynttilöistä, kivestä.

Ja jostain syystä myös itsestäni. En missään nimessä voi sanoa säännöllisesti harrastavani selfie-kuvaamista, mutta nyt otin sellaisen. Vasten hautakiveä ja taustalla näkyviä perheenjäseniä. Joulun kunniaksi. Enpä minä muuten koskaan kuviin tallennu, koska kuvaan yleensä aina itse.

Äsken tyhjensin puhelimesta viikon aikana kuvatut otokset. Kuva tarttui välittömästi silmiini.

Minulla on musta paksu myssy, täynnä lunta ja jo vedeksi muuttuneita pisaroita. Valkoinen iso kaulahuivi lämmittämässä. Hymyilen. Hymyilen hyvin rauhallista ja miltei onnellisen näköistä hymyä.

En sellaista, ettenkö (itse) heti tunnistaisi ja muistaisi, mitä on tapahtunut. Ei, tuska näkyy. Se näkyy paitsi väsymyksenä, tummina varjoina, uurteina, myös surun eräänlaisena vakiintumisena. Olen täysin muuttunut ihmisenä, miksen siis hymykuvissanikin. Vaikka tietynlaisen melankolian olen toki tunnistanut kuvissani jo päiväkoti-iässä.

Mutta siitä huolimatta: kuvassa hymyilee rauhallisen ja jopa onnellisen näköinen nainen. Kolmen oman lapsensa haudalla. Jouluaattona, herran vuonna 2014. Alle vuosi edellisestä hautaamisesta, viisi vuotta toisesta. 

En minä niin siitä onnesta - en varsinaisesti taida uskoa siihen - mutta se rauha. RAUHA. Tuo sana, jota toistelen välillä niin kovaa, että päässäni on sen vastakohta, pitkittynyt asemasota.

En tiedä, ymmärtääkö kukaan muu tämän merkitystä - tai voiko sitä edes ymmärtää kukaan muu.

Mutta itselleni se jotakin aiheutti. Hieman nolouttakin siitä, että sain kyyneleet silmiini katsoessani omaa kuvaani.

Jumankauta, mikä selviytyjä! Jos näen rauhan edes pikaisesti otetussa selfiessä, ehkä se muuallekin joskus tiensä löytää.

Olen kasvanut vuoden aikana enemmän kuin koskaan aiemmin. Mennyt myös kasaan ja pienentynyt, mutta myös kasvanut. Tunnen ja tiedän asioita, joita en ennen tuntenut enkä tiennyt - tai joista en oikeastaan edes välittänyt. Kykenen usein jo siirtymään tuskan ulkopuolelle. Hyvin yksinkertaisilla asioilla, kuten hengittämisen avulla.

Yritän olla miettimättä vaatimuksia, pakkoja, sitä mikä puuttuu, sitä mitä täytyy, sitä mikä loppuu. Keskityn mieluummin yksittäisiin hetkiin: tähän kahvikuppiin tässä, siihen että saan toisen ihmisen iloiseksi, siihen että en räjähtelisi niin usein.

Tulevana vuonna aion mennä vielä paljon eteenpäin. Aion saada haamujani esiin, jotta voin motata ne maahan. Aion keskittyä enemmän itseeni ja siihen, mistä saan hyvän olon. En aio murehtia asioista, joihin en voi vaikuttaa. Yritän vihata vähemmän, koska edelleenkin tiedän, että se on pahin ja turmiollisin tunne ihmisessä.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Rauhallista joulua!


 Miten toissapäiväinen musta voi olla nyt niin kaunis! Saimme valkoisen joulun viime tingassa.


Toivotan kaikille lukijoille oikein rauhallista joulua ja lämpöä sydämiin! Kiitos kommenteista, myötäelämisestä, kannustuksista ja lohdutuksista - kiitos, että olette.


Itselläni on takana elämäni vaikein vuosi, mutta jouluun hiljentyminen tuntuu silti lähes sanoinkuvaamattoman hyvältä. 


Aion nauttia yksittäisistä hetkistä, jotka tulevat ja menevät kuin tahtovat, levosta ja pienten hymyistä, hangista ja lauluista, kirkonpenkeistä, hautausmaan valomerestä, hyvästä ruoasta ja tärkeiden ihmisten seurasta. 


Himlen i min famn

Är du en av tusen små?
Är du han dom väntar på?
Du mitt lilla barn,
en ängel givit namn.


Är du jordens dolda skatt?
Jag fått skydda denna natt.
Är det själva himlen
som jag gungar i min famn.


Vem har väckt den rädslan, som lät ditt hjärta gråta?
Varför tar din hand så hårt ett grepp om mammas hår?
Runt oss dansar skuggor, nu är ängeln borta
han sa så mycket vackert, mycket mer än jag förstår. 

(C. Häggkvist & E. Hillestad




perjantai 19. joulukuuta 2014

Alamäki

Pienet enkelipalleroiseni

Menee huonosti. Terapia-asiat (edell. kirjoitus), vuosipäivät, koko tämä aika, kaikki.

On niin kammottava ikävä pieniä taivaan lentäjiäni, sydän pusertuu kasaan. Voi hyvä Luoja, miten kova ikävä minulla on.

Poikien muistelu avasi hanat tytön muistelulle. Tulevat viikot pelottavat todella paljon. Vuosi. Kohta yksi vuosi kulunut. Ja katsokaa minua!

Melkein joka päivä katson taas valokuvia, luen papereita, annan mielen matkustaa noihin päiviin, muistelen. Olen uudella otteella surussa kiinni. Olen lukenut blogini vaikeimmat kirjoitukset. Olen tärissyt omien tekstieni parissa.

Haistan nenässäni sairaalan tuoksun, muistan miltä huoneen ovi tuntui, millainen ääni wc:stä tuli, miltä saippua tuoksui. Muistan lakanan kovuuden, kuinka lääkkeet jäivät kurkkuun. Kellon. Molemmilla kerroilla se kello... se kävi... edellisellä kerralla kauan, jälkimmäisellä ei niinkään. Kello seinällä oli ainoa vihjeeni siitä, että elämä todella menee eteenpäin.

Edellisellä kerralla olin kuin ansaan jäänyt eläin, joka on luovuttanut. Yritin olla ihan hiljaa, jotta vääjäämätön ei tapahtuisi. En suostunut ottamaan kivunlievitystä, koska halusin kärsiä ja tuntea jokaisen hetken juuri sellaisena.

Toisella kerralla kaikki meni niin paljon nopeampaa. Paniikki tuli vasta juuri ennen. Katselin yhä kiristyvää pakkasta, ylöspäin nousevia sairaalan piippujen savupylväitä. Kävelin edestakaisin, istuin lattialla, tulikuuma patteri alaselässäni. Minä ja mies, toinen todellisuus. Lapsemme syntyi klo 16:37. Tiedän, koska tarkistin sen vasta. Muuten olisin luullut, että hän syntyi myöhemmin. Kaksosten kellonaikoja en ole koskaan hetkeksikään unohtanut.

Sydänäidiltä saatu enkeli

Olen pelästynyt sitä, miten vähän muistan tytöstä. Suurin osa on pyyhkiytynyt pois, on vain muistiinpanot kellonaikoineen. Kaksosten syntymän muistan paljon paremmin, kaikkineen. Ja toisesta on yli viisi vuotta, toisesta vasta vajaa 11 kuukautta!

Miten edes voisin kirjoittaa synnytyskertomusta, kun en muista mitään?

Miten voisin kirjoittaa synnytyskertomusta, kun en edes ole raskaana? Kun kirjoitin kaksosista, sateenkaaripoika oli jo kuukauden ikäinen. Missä on nyt toivo, valo, tuki?

Ehkä muistikuvat tulevat, jos aktiivisesti alan niitä sisältäni raastaa. En voi ikinä antaa anteeksi, jos olen ne hukannut iäksi. 

Katselen neuvolakortteja, ultrakuvia. Miten surullista. Miten helvetin epäreilua paskaa kuvottavaa kivuliasta mahdotonta uskoa hyväksyä.

Miten jumankauta toiset vaan kuolee ja toiset ei, miksi, miksi on niin? Miksi minun pitää tähänkin alistua? Kolmeen kuolleeseen!! Miksi, eihän siinä ole mitään mieltä!

EN HYVÄKSY TÄTÄ, EN HYVÄKSY TÄTÄ. EN HYVÄKSY TÄTÄ.

Joulun toivelahja, muovinen raskaus (helppo koota)

Ja taas - pitkän kevyemmän kauden jälkeen - näyttää päivänselvältä, etten kykene tuohon enää koskaan. En mitenkään pystyisi kestämään mitään raskauteen kuuluvaa. En pahoinvointia, en neuvolakäyntejä, en ultran jännittämistä, en liikkeiden kuulostelua, en mitään. 

Olen viime päivinä ajatellut adoptiota. Ihan vain ajatellut. En ole edes sanonut ääneen mitään. Enkä varmaan sanokaan. Mutta. Olen ajatellut.

Vaikka eipä tällainen ihmisraunio tietenkään adoptiolastakaan saisi. Jotakin rajaa sentään siinäkin.

torstai 18. joulukuuta 2014

Tuskan kehollisuus

kuva

Takana on jo neljäs terapiaistunto. Menen kerta kerran jälkeen huonompaan  kuntoon, vaikka emme käytännössä tee vielä mitään. Kerron vain elämäni kaaren tapahtumia. Etenemisvauhti on ollut nopeaa; eilen kerroin jotakin ikävuosista 13-29.

Kun palasin kadulle terapian jälkeen, ehdin miettiä noin kolme minuuttia, että no jaah, nyt ei tule mitään, ei paha lainkaan, kyl se tästä. Juoksin bussipysäkille ja mietin arkisia asioita, kuten että mitäs ruokaa kotona on vai onko mitään.

Vaan sitten. Ensin alkoi sydänkipu ja rytmihäiriöt - jotka ovat viime viikkoina vaivanneet taas monen vuoden jälkeen. Sitten puutui koko käsi. Alkoi ahdistaa todella kovaa. Toisessa bussissa olin jo kuin kissa pistoksissa, odotin vain että matka loppuu, tuntui siltä, että happi loppuu ja tukehdun. Pyörin penkissä, nielin kyyneleitä, naputin kaoottisessa tilassa puhelinta. Minulla ei ole ikinä eikä koskaan ollut minkäänlaisia paniikkikohtauksia tai muuta, mutta nyt sellainen taisi olla aika lähellä.

Onneksi matka lopulta loppui. Olin soittanut miehen hakemaan sateenkaaripojan päiväkodista, koska olin niin heikossa kunnossa. Kotiin päästyäni seurasi välitön tipahdus. Iltaa kohden niskani puutui ja jäykistyi sellaiseksi, etten pystynyt kääntämään päätäni. Päänsärky kuului tietysti kuvaan. Ruokahaluni loppui kokonaan ja kun kuitenkin pakotin itseni syömään, meinasin oksentaa.

Kuten eräs ihana ja viisas minua eilen lohdutti, tuska ei tule puhumisesta, vaan siitä, että ne asiat nyt tulevat ulos. On suuri ihme, että ne ovat näin kauan pysyneet piilossa. Olen kuitenkin elänyt näennäisesti "normaalia" elämää, opiskellut, käynyt töissä, perustanut perheen, saanut (eläviäkin) lapsia, joiden kanssa kaikki on mennyt hyvin.

Ja kaikki tämä on ollut koko ajan sisälläni. 

Eikä edes se riitä, vaan pahaa on tullut koko ajan lisää!

Kun ihminen on yli 30 vuotta opetellut kantamaan taakkojaan ja suojelemaan sisintään niiden vaikutukselta, saattaa niiden aukeaminen tuntua romahduttavalta - koko minuus murenee. Pelko on mieletöntä. Samaan aikaan kuitenkin olen vakuuttunut, että tämä on oikea (ja ainoa) tie: minä kohtaan asiat, selvitän ne ja elän vielä joskus rauhassa. En tiedä kauanko siihen menee, mutta joskus näin tapahtuu.

En silti voi kieltää, etteikö katkeruus olisi hirvittävissä mittasuhteissa yhä edelleen. Tänä aamuna olen ilkkunut itselleni siitä, että enpä saanut vauvaa, mutta sain psykoterapiasuhteen! Meinasin laittaa tuon tosiasian tämän tekstin otsikoksikin, mutta onneksi sisäinen moderaattorini osaa jo hieman hellittää. Vaikka tottahan se on.

Jos tyttö ei olisi kuollut, minä tuskin olisin nyt psykoterapiassa. Se on erittäin totta. Vaikka ehkä eläisin ihanaa vauva-aikaa, möhkäleeni sen kun keräisivät voimaa iskeäkseen joskus myöhemmin.

Toinen katkeruuteni liittyy muihin ihmisiin. Heihin, joilla olisi ollut velvollisuus auttaa tai tehdä toisin ja heihin, joiden ei olisi koskaan pitänyt osua tielleni.

Bussissa täristessäni huusin heille mielessäni: katsokaa, katsokaa saatana, tätä on nyt minun elämäni, tätä! Olen niin helvetin katkera siitä, että minä joudun tekemään tällaista, tonkimaan itseäni, voimaan huonosti, KÄRSIMÄÄN.

Mutta niin, sitten taas kerään itseni. Kuten aina. Toimin, liikun, puhun, olen, kuten muut, kuten kuuluu.

Mutta se sydänkipu ja puutuminen ei loppunut. Kehoani minä en hallitse, se elää ne tunteet, joita psyyke ei uskalla.

Enpä tiedä vaikka kaksosten kuoleman jälkeen alkaneet autoimmuuniongelmatkin olisivat alunperin pääni aikaansaannoksia...

maanantai 15. joulukuuta 2014

Viisi vuotta


Viisi vuotta sitten tänään olin syönyt sairaala-aamiaista, hyvästellyt huonetoverini, keskustellut lääkärin kanssa. Koko yön olin silitellyt vatsaani, katsellut huoneen katossa ilmavirrassa huojuvia pölypalleroita, itkenyt vain, no eipä sille voi olla sanoja.

Hissi vei meidät alemmaksi, kuolemanosastolle. Sain ensimmäiset cytotecit ja valmistauduin siihen, mihin kenenkään ei koskaan pitäisi valmistautua.


Suuri ihme oli tapahtunut jossakin turkoosin ja sinisen välillä, valkoisten ja viileiden hotellilakanoiden välissä, rakkauden ja intohimon lahjana. Tsygootti rakasti lämpöä ja merta, vuoria ja korkeuksia ja päätti jakautua kahdeksi - silkasta kiitoksesta ja elämänilosta ehkä.


Olin plussastani niin onnellinen! Kädet ristissä eteenpäin, lähes heti alkanutta ja nopeasti voimistuvaa pahoinvointia ihmetellen... Uusi elämä kasvaa sisälläni, kuinka loistavaa, kuinka täydellisen ihanaa elämä voi olla. NYT! Katse kauas horisonttiin...


Pian muistikuvat vähenevät. Elämä alkoi pyöriä sohvan, sängyn ja wc:n välistä rataa. Lähes neljä viikkoa myöhemmin alku-ultrassa kuulen, mikä on poikkeuksellisen pahoinvointini syy.


Kesä jää taakse, syksy saapuu, tummia pilviä. Vatsa kasvaa, huoli kasvaa, pelko on lähes tappavaa.




Näen pieniäni ultraruudulla usein. Kauan pojat eivät enää mahtuneet samaan kuvaan.


Sitten näytti pahalta.

Viikon päästä vielä pahemmalta. Vielä pahemmalta... ... Joka kerran kokoero oli suurempi. Veden määrä toisella puolella valtava, toinen lähes kuiva. Pienempi ei enää jaksanut edes liikkua.

Makasin kylkiasennossa, söin proteiinilisää, rukoilin, puhuin puhelimessa, kirjoitin sähköpostia. "Don't give up, Gretel! Many little ones have survived even when TTTS is much worse than yours!" Vain muutama viikko ja sitten Saksaan laserhoitoon, kaiken on mentävä hyvin.


Mikään ei mennyt hyvin. 11. joulukuuta 2009 olin oikeastaan luovuttanut. Olin saanut puhelun lääkäriltä. Inhottavan ja väärää informaatiota sisältävän puhelun (jota sairaala pahoitteli neljä kuukautta myöhemmin).

12. joulukuuta lähdin ulos. Päätin mennä katsomaan esikoisen majaa, johon minua oli koko syksy pyydetty, mutta en ollut jaksanut mennä. Ehdin kävellä alle 100 metriä, kun lapsivesien hyöky kasteli jalkani kauttaaltaan.

Nyt rajalla viimeisen taivaan
ja rajalla kuoleman maan
minä vapisen enää hiljaa
ja rukoilen, rukoilen vaan.

Saima Harmaja


Tuli kova pakkanen, ensilumi satoi. Makasin osastolla, kävin edelleen ultrassa. Pelasin Afrikan tähteä miehen ja esikoisen kanssa. Olin tipassa, antibiootit tippuivat, söin ruoan sängylläni, en halunnut liikkua muiden pariin. Kohtuni kesti hyvin, kunnes sitten ei enää kestänyt.

ja nyt
tällä tähdellä
tällä polulla kohdatessamme
sielumme samaa sukua
löysivät levon toisissaan.
 

Maaria Leinonen

15. päivä siirryimme odottavien osastolta kuolemanosastolle. Synnytys kesti koko päivän. Kun vuorokausi vaihtui, pojat syntyivät. A kello 00:01 ja B kello 00:20.

Suruliputus 16.12.2009
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

Edith Södergran

Itkua, toivottomuutta, mustaa. Kukkia, kortteja, muistosanoja. Joulu oli tulossa liian kovaa. Muistan tuoksun, värit, sen sohvan nurkan, johon käperryin.

Surevan itku ja kuolaus ja huuto, hapettomuuden tunne, läähätys. Katse peiliin ja pako, uudelleen. En voi ymmärtää, miten sellaisesta voi nousta. Tulla uusi päivä, tulla uusi hetki, tulla jotakin muuta kuin silkkaa helvettiä!


Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalle ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

Eino Leino


Lauloin varpusista, juttelin pappien kanssa, lunta satoi aina vain lisää, aivan hirveästi lisää, lähes tauotta. Koko maa oli kuin iso valkea hauta. 

Vuorokaudet kestivät kuukausia, mutta en muista niistä enää mitään.


On allain avaruus ja tähtipolku kauas vie
On toinen maailma on hämäräinen tie
On tähtiaika uus ja taivaansini määränpää
kun pilven portaisiin vain kevyt jälki jää

Niin kovin kaukainen on pieni kylä päällä maan
Sen tiet ja talot puut on lumipuvussaan

Joku jää katsomaan, kuka lentää noin
Itsekin hämmästyn kun lentää voin

On jäätä avaruus ja selkääni mä siivet sain
On kuu niin sininen mun lentomatkallain

Kuutamoon liukenee portaat pilvien
Liukenen itsekin ja leijailen

On aikaa avaruus ja tuhat vuotta hetkinen
On tähdet kotimaa ja nähdä saan mä sen.
 

Tarleena Sammalkorpi (Walking in the air)


Tuli siunaus, tuhkaus, hautaan lasku. Pienet rinnakkain, melkein kuin halisivat toisiaan. Aina yhdessä. Äidin ja isin pienet rakkaat pojat, pienet varpuset, lapsikullat.


Lensimme taivaan poikki Pariisiin. Itkimme, huusimme, riitelimme, rakastimme, joimme liikaa punaviiniä. Näimme yhden kevätpäivän ja sitten taas kylmän.

 
Jää jäljelle ees hiven
sinusta: muistos jää.
Kuin kalliin jalokiven
sen tahdon säilyttää.

Kaarlo Sarkia


Viisi vuotta myöhemmin tuntuu kuin olisin pudonnut alkuun. Ja niinhän oikeastaan olenkin. Seuraavaan vuosipäivään vain hieman yli kuukausi. 

On tämä elämä niin ihmeellistä. Tapahtuiko tämä kaikki oikeasti? 

Hautausmaa 14.12.2014

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

1. terapiakäynti


Kirjoitin ennen terapiaistuntoa näin:

En tiedä, kiinnostaako tällainen välttämättä lukijoita, mutta itseäni aktivoidakseni ja jonkinlaista kirjaa pitääkseni ajattelin laittaa ylös jokaisen käynnin tai jokaisen viikon pääkohdat tai tunteet tai fiiliksen muuten, sikäli kuin nämä pysyvät blogiavoimuuden rajoissa. En kuitenkaan päiväkirjaa yhtä säännöllisesti jaksaisi täyttää, joten uskon tämän olevan itselleni parempi vaihtoehto. Olen  tutkijakoulutuksen saanut lista- ja excel-ihminen, joten saattaa olla, että innostun laskemaan tunnuslukuja ja piirtämään graafeja edistymisestäni (tai takapakista; kai senkin mahdollisuus on otettava huomioon). Yleisesti tällainen idea kertoo luonteestani jotakin: olen perusteellinen ja tarkka, joten miksen sitten tämänkin asian kanssa - lisäksi tällainen antaa minulle kokemusta elämänhallinnasta. Kaikkihan menee hallitusti ja kaavan mukaan, kun siitä on mustaa valkoisella!

Lisäksi tässä on yleinen informatiivinen ajatus taustalla: ei ole liiemmin näistä asioista tietoa tai kokemuksia tarjolla edes netissä. Miten pitkä psykoterapia etenee käytännössä, miten suhde terapeuttiin kehittyy, mitä minulle tapahtuu? En aio mennä asioihin sen syvemmälle kuin täällä blogissa muutenkaan, mutta yleisesti saatan kertoa, mihin kyseinen 45 minuuttia käytettiin.


Terapian jälkeen kirjoitin näin:

Äsh, eihän tuollaisesta blogiin raportoinnista mitään tule! Prosessi tulee olemaan aivan liian moniulotteinen laitettavaksi tuollaisiin raameihin. Vaikka kaiken sisältöpuolen pitäisin omana tietonani, jo pelkästään tunnetilojen paljastaminen tuntuisi liian äärimmäiseltä ja paljastavalta. En siis aio raportoida terapiakäynneistä aiemmin aikomallani tavalla. Tietyin väliajoin tietysti kerron kuulumisia ja ehkä muutakin, mutta muuten on vain hyväksyttävä: tätä asiaa ei saa pakettiin.

Tämä pitää elää. Elämästä voi sitten raportoida, kuten tähänkin asti.


Yön nukuttuani kirjoitin näin:

Taivaalla on sinistä, kuin sadan vuoden jälkeen, valo melkein häikäisee syvintäni, kaikki kuplii, vaikka on kylmä. Kierrän katuja, haluan olla ovella tasan 10:58, otan koko ympäristön itseeni. Käteni palelevat ja ovat verettömät, sormukset heiluvat kuten aina kun tunnen näin. Ei hyvä, ei huono, mutta niin auki, että puut ja kivetkin näkisivät sisääni, jos viitsisivät katsoa.

Huoneen pöydällä palaa kynttilä. Tule tänne, saavu tänne turvaan, sohva pyytää. Tunnelma on kodikas, mutta mietin kaikkia niitä surullisia ja masentuneita ja pettyneitä ja hukkuneita, jotka ovat tässä huoneessa yrittäneet löytää kadottamansa. Kättelevä käteni on jääkylmä, naisen katseessa jo jotakin tuttua. Pelkkä päätökseni sinetöi paljon, on oltava tuttu jo, vaikka ei tunnekaan.

Jos kolme vuotta tässä. Jos kolme vuotta kahdesti viikossa. Tärisen, kylmää ja muuten. Nainen on rohkeampi kuin edellisellä kerralla, puhuu enemmän. Näperrän villatakin nappeja, välillä hän katsoo.

Hän sanoo, että olen kuin jotakin särkyvää lasista pientä, jota pitää käsitellä varoen, suojella. Jos näin ei tehdä, hajoan palasiksi. Lupaan kertoa heti, jos puhumme asioista, joista en vielä voi. Lupaan, etten valehtele. Hän sanoo, että etenemme hyvin hitaasti. Olen tänään kaikkea muuta, mitä olen ennen ollut. Haluan palautua sellaiseksi mitä koskaan en vielä ollutkaan.


Puhumme nykyhetkestä. Sitten palaamme kauas taakse. Otan raportointiminän esille ja kuvaan tarkasti päiviä. Muistan hajut, maut, äänet, sanat, lattian jalkojen alla, tumman taivaan, liikennevalot. Mutta en sitä miltä se tuntui.

Katson vasemmalle kun puhun, en silti näe mitään. Ääneni ja käyttämäni sanat muuttuvat erilaisiksi. Olen nämä samat asiat sanonut miljoona kertaa, eri ihmisille, ei niitä ole juuri tarpeen muuttaa. Raportti on pettämätön. Paitsi ne tunteet: taisin itkeä, en ole varma.

Aika loppuu aivan liian nopeasti. Tarvitsen tukea porraskäytävän seinästä. Kadulla taivaan sini taas pyyhkii takaisin tähän olemiseen. Ja kylmyys.

Ei hyvä, ei huono, mutta pakko mennä jouluostoksille. Tämä oli tarkkaan suunniteltu. Kukaan ei kykene tavaratalon muovi- ja lumppuhelveteissä olemaan auki, virittyneenä hengen asteelle.

Kotiin kävellessä syntyy päässäni muutama vuoropuhelu ihmisten kanssa, joista puhuin. Toinen on hiljaa, kuten aina, toinen ei ole, vaikka pitäisi. Etkö sinä käsitä... Yritä nyt ymmärtää... Ajattele edes vähän muita! Mutta pian on koti ja lapset ja paljon paketoitavaa, rauhaisaa joulua, pipareita varastelevat kakarat, pari hermonmenetystä. Katosin arkielämään tullakseni taas.

Illalla yritän olla ajattelematta terapiaa, en halua tehdä tästä numeroa, en halua muuttua "terapeuttini sanoi, että"-ihmiseksi. Luen kemikaalien vaaroista, Tarua sormusten herrasta (esikoiseni vaatimuksesta; minä ja fantasia emme tule toimeen), juon aukiolta ostamaani senchaa ja olen liian väsynyt jo klo 21.

Peiton alla tuntuu aivan samalta kuin muinakin iltoina, ei hyvä, ei huono, mutta en jaksa nyt ajatella.






tiistai 2. joulukuuta 2014

Välitila ja joulukuusta

Ei, en edelleenkään ole päässyt aloittamaan terapiaa. Toiset laskee öitä jouluun, minä johonkin muuhun... Eikä mikään muukaan ole edennyt minnekään.

Bloginkin suhteen on eräänlainen välitila. Ei oikein kiinnostaisi nyt. Eikä ole mitään sanottavaa (kun se terapiakaan ei ole käynnistynyt). Muutama läheiseksi tullut ihminen on lopettanut tai lopettelemassa bloggaamista. Ymmärrän sen, mutta silti riepoo. Ehkä itsekin tarvitsisin lomaa tästä... Lisäksi leijun autuaasti naapuritontin vauvaelämän ansiosta, eikä tee mieli napista omista saavuttamattomista unelmista.

Lisäksi olen saanut tietää, että blogiani lukee ihminen, jonka sitä ei pitäisi tehdä. Vapaa maa ja vapaa blogi, mitäpä sitä lupia kyselemään. Ensireaktioni oli, että voihan hevon...ttu, nyt kyllä riitti, mutta jo muutaman sekunnin päästä ymmärsin toisin. Ylpeä välinpitämättömyys syöksi esiin: Jos eräässä ei ole miestä/naista edes minulle asiasta sanomaan, ei kai ongelma ole todellakaan minun? Toisekseen, en minä ole mitään väärää tehnyt. Päinvastoin.

Ja olenhan muistaakseni uhannut tämän joku päivä ihan omalla nimellänikin tehdä: siinä kalpenee kyllä Knausgårdin tarinoiden aiheet, kun alan omaa autofiktiotani systemaattisemmin kirjailla. Olikohan tuo nyt uhkaus toisille vai kannuste itselleni?

Jo pitkään tässä blogatessa on minua häirinnyt, että voin kertoa niin vähän. Eikö ole hassu ajatus, että itsenään voisi kertoa enemmän?

Joka tapauksessa, nyt on joulukuu. Viisi vuotta sitten tähän aikaan elelin edellisen elämäni viimeisiä viikkoja, pienet kaksoset vatsassani. Ensimmäisen kunnon pakkasen myötä he sitten lähtivät, jättivät jälkeensä hohtavan maan, korkeat hanget ja nietokset.


Viikkokausia laahustin metsässä, kävelin pienillä poluilla, aamuhämärissä, päivähämärissä ja iltahämärissä. Tuo joulukuun valo, se tarraa yhä kiinni, vaikka lunta ei ole juuri näkynyt, pakkasta ei senkään vertaa.

Lähetin joulukortit tuonakin jouluna. Ne oli valmiiksi tehty. Ajattelin, että en lähetä, mutta kun ne oli jo tehty ja kuorissaan. Vein ne postiin. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! 

Poltimme hautakynttilöitä etupihalla ja takapihalla, kaiuttimissa soi virret. Pöydät notkuivat kukkia ja kynttilöitä.

Jostain käsittämättömästä syystä (rakkaudesta joululauluihin?) lähdin vain muutamia päiviä kotiintulon jälkeen laulamaan kauneimpia joululauluja pieneen punaiseen kyläkirkkoon. En minä mitään laulanut, itkin alusta loppuun, mutta silti.

Varpunen jouluaamuna... pieni veljesi... tulin taivahasta...

Ja tämä sopraanon laulamana, kirkko-orkesterin säestämänä, minä valuen alaspäin penkissäni, puristaen yhä kovempaa esikoisen ja miehen käsiä:



Ja sitten kotiin. Tein jäälyhtyjä ainakin kymmenen. Leivoin pipareita. Ja siitähän se sitten taas lähti.

Ihan niin kuin nytkin.

Joulukuu, tammikuu...

Kaksi peräkkäistä muistokuukautta.

Ja löytyy toki siitä helmikuustakin traagista muisteltavaa. 

Joten ei, en voi lopettaa bloggaamista! Taukoa saatan hieman pitää, kunnes taas nousen.