keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kuusi vuotta


 Mies oli lähtenyt myöhään yöllä, ehkä noin kello 03, kotiin. Bussilla. Pakkanen oli todella kova, reippaasti päälle -20 astetta. Hän oli liukastellut pitkin Meilahtea etsiessään oikeaa pysäkkiä. Lunta oli paljon. Mutta ei vielä mitään siihen verrattuna, mitä tulisi olemaan seuraavat viikot ja kuukaudet. Aina vain lisää, lisää, lisää.



Minä yritin nukkua, kai. En muista nukuinko. Olin heikko, tipassa, makasin jähmettyneenä verisillä lakanoilla. Pojat olivat syntyneet joitakin tunteja aiemmin.

Kohdun muisto
supistus
kipu katkoo 
sinutkin
pois minusta
minutkin
pois maailmasta.

Jossain vaiheessa torkahdin. Unesta havahtuminen, kun paha on tapahtunut, on hirvittävintä, mitä ihmisen tietoisuudelle voi tapahtua. Se. On. Totta.



En muista itkinkö, huusinko. Todennäköisesti en. Makasin ehkä hiljaa. Kätilön kirjoittamassa raportissa lukee, että "ei suostu menemään suihkuun eikä vaihtamaan puhdasta päälle".



Mies tuli pian takaisin. Hän oli kai nukkunut kotona muutaman tunnin. Sain eteeni aamupalaa, mutta en saanut alas mitään muuta kuin kahvia ja mehua.

Aamu valkeni ulkona, joulukuusen kynttilät alkoivat haalistua. Osasto oli täysin hiljainen. En tiedä, oliko siellä edes ketään muita kuin me.

Katselin puhelintani. Monia tekstiviestejä. Sanoja, joita en jotenkin ymmärtänyt.



Sairaalapappi tuli juttelemaan. En jutellut, itkin vain. Mies puristi kättäni ja itki. Huoneessa leijui joulukuun kirkkaus, pakkasen hiljaisuus. Valtavat ikkunat hohkasivat kylmää. En sijainnut itsessäni, itse ei sijainnut siellä.

Seuraava muistikuva on osaston käytävältä, kun olemme lähdössä. On hämärää, käytävällä ei ole valoja. En edes tunnista paikkaa samaksi, jota pitkin olen edellisen päivän aamuna saapunut. Tuntuu, että olen ollut täällä ikuisuuden, ainakin vuosia. Tosiasiassa olen ollut sairaalassa viisi päivää, tällä osastolla vain hieman yli vuorokauden.

Pitkä musta untuvatakki antaa minulle suojaa. Kätilöt ja hoitajat hääräävät toimistossaan, siellä on valot. Odotamme jotakin paperia vielä.


Yhtäkkiä tunnen takkini alla jotakin. Rintani kovettuvat ja heruminen alkaa. Alan huutaa. "En ole saanut sitä toista tablettia!!" Synnytyksen alussa mukana ollut kätilö - aamuvuoroon jälleen tullut - juoksee luokseni ja tuo uuden tabletin. Seison pimeällä käytävällä, itken ja valun kaikkialta.

Hissimatka alas on lyhyt, vain elävän vauvan synnyttäneet tulevat yläkerroksista. Menemme autoon.

Valkoinen, jäätävä, hiljainen Meilahti on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Mies ajoi hiljaa, kauniimpaa reittiä, meren vierestä. Itkin ja katselin maailmaa.

Aivan toisenlainen kuin ennen.




perjantai 4. joulukuuta 2015

Valoja alhaalta

Välillä tuntuu, että pitäisi kuopata tämä koko blogi. Koska tässähän tämä nyt oli. Ei minusta taida olla enää kirjoittelemaan edellä käsitellyistä asioista sillä intensiteetillä kuin mielekäs bloggaaminen vaatisi. Toisaalta mitään muutakaan ei ole kirjoitettavana.

Sydänalaa silti kouraisee aina, kun katson, millä hakusanoilla blogiin tullaan. Niin, sitä tapahtuu, kuolemaa, koko ajan. Keskenmenoja, kohtukuolemia, kaksosia. Pelkoa, pelon toteutumista. Hautajaisia, arkkuja, pieni tytön tylleröinen ja pieni pojan palleroinen.

Muutama päivä sitten havahduin aivan yhtäkkiä kahvitauolla. Näin auringon, joka paistoi tietystä kulmasta, hyvin alhaalta. Se valo! Se on se valo, että minä tiedän, mitä on tulossa. Ensin vajaa kahden viikon päästä kaksosten päivä, sitten tammikuun lopulla tytön. Se on maailman kaunein, lohduttavin ja armeliain valo. Vaikka maailman surullisin.

Siinä valossa on minun pienokaiseni. Jokaisessa vuodenkierrossa, kaikissa auringonsäteissä, jotka osuvat maahan ja minun havaintoihini. Vaikka kyyneleet valuivat, koin suurta kiitollisuutta. Siitä, mitä minulla on elävinä ja siitä, mitä minulla on taivaissa.

Terapiaa on takana vuosi. Naureskelin, kun luin mitä olin kirjoitellut vuosi sitten. Suunnittelin jopa, että alan pitää kirjaa prosessista. Että kirjoitan aina, mitä olen saavuttanut, mitä tuntenut. Hah! Joutui rationaalinen kontrolli-ihminen pettymään: asia ei menekään niin! En pysty kertomaan, en kuvailemaan - asiat toimivat pääasiassa ihan muulla tasolla kuin sillä, jonka onnistun kahlitsemaan.

Asiani ovat kuten ovat. Olen puutteellinen. Mutta silti voin ehkä paremmin kuin vuosiin. En tiedä, onko syy terapiassa, ajan kulumisessa vai omassa työskentelyssäni. Todennäköisesti niissä kaikissa.

Olen kiitollinen, usein jopa onnellinen. Harvoin koen vihaa tai katkeruutta, kateutta tai pakenemisen tarvetta. Vaikka ihan alussa silti vasta.

En olisi kyllä uskonut. Mutta niin on vain ihminen kestävä. Mikä korjaantumispotentiaali!

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Ajankulusta



Minun sateenkaarivauvani täyttää pian viisi vuotta.

Kun esikoiseni täytti viisi vuotta, kaksospojat oli haudattu ja sateenkaarivauva oli masussani. Muistan syntymäpäivät, joissa moni tuttava ja sukulainen huomasi pyöristyneen vatsanseutuni.

Ikäeroksi poikien välille tuli viisi ja puoli vuotta. Nykystandardeilla siis aika paljon, mutta meidän tapauksessamme täydellinen määrä. Eikä me ihan niillä standardeilla olla muutenkaan tässä lastenteossa menty...

Kun odotin tyttöä, ikäeroksi sateenkaaripoikaan oli tulossa kolme ja puoli vuotta eli se psykologisesti lapsen kehityksen kannalta ihanteellisimmaksi väitetty. No, ei tullut. Eikä sitä mitään ikäeroja sitä ennenkään ollut jaksanut ajatella... (mutta tulipa mieleen tämäkin)

Nyt ei ole uutta sateenkaarilasta matkalla, vaikka edellinen elävä täyttää jo viisi. Ei ole missään. Kuukausi kuukaudelta tuntuu epätodennäköisemmältä, että koskaan olisikaan. Vaikka haave ei muutu, se on, aina vaan.

Minä vanhenen. Vanhin lapseni täyttää seuraavaksi 11 vuotta. Minulla on jo kaksi omaa elävää ja yksi bonus.

Ja kolme lintusta, perhosta, höyhenenkevyttä pilven liikettä, muistoa, ajatusta, äidin rakasta tuulen kuiskausta.

Olen viime aikoina taas törmännyt monessa yhteydessä sekopäiseen väitteeseen siitä, että jos tarpeeksi haluaa jotain, sen kyllä saa. Onkohan lausahduksen keksijä ikinä kokenut pelkoa? Lamauttavaa pelkoa? Tai edes vastoinkäymisiä? Onko hän koskaan joutunut luopumaan jostakin, mikä ihan todella todella tekee kipeää? En usko.

Mutta en minä ole juuri enää katkera. En oikeasti ole.

Aamulla kävin lapsen kanssa hammaslääkärissä. Siellä samassa paikassa kuin neuvola. Jossa viimeksi meni vähän heikosti...

Ei tunnu enää juuri missään. Vauvojen näkeminen ei aiheuta mitään. Ei mitään...

Tai no, vähän vain.

Jotakin, mitä en osaa nimetä. Alakuloa? Lohduttomuutta? Kapseloitua ikävää?

Luopumisen tuskaa?


maanantai 5. lokakuuta 2015

Olen sateenkaarilapsi itsekin

22. rv:lla tehty kohdun 
cervixin cyrclage-ommel, joka poistettu ennen synnytystä...
nyt normaali synnytys alakautta...

Minulle selvisi viime viikolla tilaamistani omista sairaalapapereistani, että äidilni oli kuollut vauva ennenaikaisen syntymän vuoksi joitakin vuosia ennen minua. Hämärä muistikuvani siitä, että olin lapsena penkoessani papereita löytänyt syntymätodistuksen, jossa oli rastitettu kohta kuoli, ei ollutkaan mieleni tepposia vaan totta. Toinen muistikuvani on, että äiti olisi joskus maininnut asiasta. 

Myös minun tieni maailmaan oli oletettavasti kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Kohdunkaula oli heikko, ja ompeleet laitettiin raskauden puolivälissä. Synnyin kuitenkin muutama päivä lasketun ajan jälkeen, napanuora kaulan ympärillä, mutta muuten kaikki hyvin.

Olen kamalan pahoillani. Hän ei olisi tarvinnut sitäkin.

Minulla voisi olla isoveli tai -siskopuoli. 

Voi miten paljon äiti olisikaan auttanut. Vertaistukenakin. 

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Ilmi

Kirjoitustauko on ollut lähes kohtuuton. Kesä oli kaunis ja ihana enkä halunnut viettää sitä koneella. Toisaalta ihmetys siitä, mitä tänne tulisi kirjoittaa, on edelleen vaivannut: En missään tapauksessa halua valittaa mistään. Toisaalta minulla ei ole sellaisia uutisia, joita haluaisin käsitellä täällä (ei siis raskautta!). Ylipäätänsä omista asioista kirjoittaminen on vähän epätyydyttävää: mieluummin pidän kiinni siitä hyvästä, elän hetkiä ja nautin kuin analysoin kaiken puhki. Lisäksi olen pannut merkille, että venkula luonteeni alkaa välittömästi vastustaa, mikäli kirjoitan siitä, miten hyvin minulla menee. Se nostaa päätänsä ja kysyy: oletkos nyt muka ihan varma? miten voit olla noin varma? vaikka sinulla ei ole sitä? eikä sitäkään? etkös vain olekin katkera? vihainen? edes vähän? no olethan?

No, yhtä kaikki. Suurempia liioittelematta voin hyvin. Ehkä paremmin kuin vuosikausiin. 

Olosuhteissa paljonkaan ei ole muuttunut, mutta tunteeni, oloni, asenteeni, mielialani ovat kuin toisesta maailmankaikkeudesta. Tottakai elämä normaalistikin vaihtelee ylös- ja alaspäin, niin nytkin, mutta jotain vahvaa ja suurta on muuttunut. Osin se on aktiivisen toiminnan tulosta: minä todellakin teen duunia itseni ja luutuneiden ajattelumallieni kanssa. Yritän olla ystävällinen ja armollinen itselleni. En ajattele ikäviä, en manaa, en maalaa piruja seinille, en huolehdi siitä, mistä ei kannata huolehtia. Suurimmaksi osaksi tämänhetkisyys on minulle silti ihme: En ymmärrä, miten näin voi olla. Mistä tämä oikein tuli?

Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaikka mitään radikaalia ei ulospäin näykään. Lähes joka päivä herään ihmettelemään tätä ihmisenä olemista. En olisi uskonut, että voin vielä kokea tällaisia tunteita ja olotiloja. 

Muutaman kerran kun olen yllättänyt itseni itsekseni hymyilemästä, olen miettinyt, että jaa, onkos tämä nyt jotakin maanisuutta sitten. Ei se ole. Tämä on jotakuinkin sitä, mitä normaali tasapainoinen ihminen kokee ollessaan kiitollinen ja luottavainen elämäänsä. Minulla tämä vain on hyvin uutta ja ihmeellistä. 

En tiedä, mikä merkitys on ajankulumisella (toisaalta ennen ajankuluminen ei auttanut), mikä terapialla (kesällä oli pitkä tauko) ja mikä vain... niin, millä? Rakkaudella, armolla? Enkelin hipaisulla? Meditaatioharjoituksilla? Metsälenkeillä? 

Onko sillä jotakin väliä? 


Vaikka minulle on tapahtunut paljon hyvin ikäviä asioita, ehkä suurin tragediani on kuitenkin tunne siitä, että minä en elä elämääni itse, vaan "joku muu" tai sattuma on ohjaksissa. Tunne on vahvistunut vähitellen, uusien pommien myötä. En väitä edelleenkään olevani ihan kuivilla tämän asian kanssa, mutta jotenkin kuitenkin luotan enemmän, itseeni ja elämään muutenkin.

Toisaalta se, että ymmärrän nyt koko takana olevan elämänkaaren ihan eri tavalla, näen sen selvemmin, on vahvistanut ajatusta siitä, että "minä" on ollut ihan hukassa. Kaikki on kasautunut - huonoista asioista ja olosuhteista seuraa huonoja valintoja ja huonoja asioita ja lisää huonoja olosuhteita. Ikävän kierre, jota liian usein tippuvat pommit edelleen vauhdittavat.


Suuria (ikäviä) asioita kokevat ihmiset käpertyvät. Se on välttämätöntä. Muu maailma ja sen "tavalliset" ihmiset eivät tunnu elävän samassa todellisuudessa. Aikansa sitä ehkä yrittää selittää, mutta sitten ei enää jaksa, vaan lopettaa ja hiljenee. Ottaa käyttöön ehkä uudet sanavarastot puhuessaan muille. Olen itse huomannut, että oikeanlaisessa selviytymisessä oleellisessa osassa on kuitenkin jonkinlainen ulostulo, käpertymisen vähentäminen. Sitä ei voi päättää eikä se tule vaatimalla. Eikä se tule samanlaisena kuin joskus ennen. Sen edellytyksenä on jonkinlainen, vaikkakin vaillinnainen, hyväksyntä siitä, mitä on tapahtunut. Itse en ole - enkä halua olla - samanlainen kuin olisin ollut ilman elämäni tragedioita, vaikka edelleenkin välillä kurotan katkeruuteni kanssa johonkin maagiseen "huolettomuuteen". Mutta eihän sellaista ole! Kenellä on? Toisaalta en jaksa enää kamppailla niin paljon muuta maailmaa vastaan, vaatien siltä jotakin. Päinvastoin, olen rauhallisempi ja ymmärrän, että avain kaikkeen on lopulta itseni sisällä. 

Ihmiset monesti luulevat, että se kun kärsii, suoranaisesti aiheuttaa sen, että ei enää jaksa välittää pikkuasioista tai valittaa "turhasta". Sehän ei pidä paikkaansa. Mitä käpertyneempi ihminen on omaan tuskaansa, sitä enemmän hän välittää kaikista (omista) asioistaan ja valittaa turhasta. Suuri kärsimys on sateenvarjo, joka vuotaa kaikkialta. Sitten ei enää tahtoisi kestää yhtään mitään.

Kun meni huonosti, tuntui, että mikään "tavallinen" tai "normaali" ei koskaan enää voi liikuttaa tai kiinnostaa. "Tavallisten" ihmisten "tavalliset" jutut joko vaivaannuttivat tai vituttivat. Ne lisäsivät omaa kiukkua ja pahaa oloa. Samalla sitten viha kasvaa ja syvenee. Tuosta tulee karmea umpikuja. Vähäisetkin "hyvät hetket" voivat sekunnissa räjähtää palasiksi, kun joku asia maailmassa (muissa ihmisissä) menee "väärin". 

Nyt olen paljon immuunimpi. En jaksa kamalasti vauhkota. Olen käpertynyt, mutta hyvin eri tavalla - eihän luontaisesta introverttiydestä ole tarkoitus irti päästää. Olen huomannut maailman kauniita sävyjä ja yhteenkuuluvaisuuksia, sitä mitä hyvää seuraa hyvästä. Keskityn hyviin ja kauniisiin asioihin, yritän vähentää kontrollointia ja antaa hetkien viedä. En jatkuvasti mieti sitä, mitä minulla ei ole tai minkä olen menettänyt, vaan sitä, mitä minulla ON, juuri nyt. Ja sitä on paljon ja se on taivaallisen ihanaa! Minulla on NIIN paljon hyvää ja ihanaa ja kiitollisuutta aiheuttavaa! 

Osin kyse on myös itsearvostuksesta. Siitä, että vähitellen tajuaa, miten ainutlaatuinen ja tärkeä onkaan. Kaikesta huolimatta. Vaikka terapiassa tätä tankataan potenssiin miljoona ja vaikka ymmärrän, että vakiintuneista ajatusmalleista on jumalattoman vaikea irrottaa (ne ovat syntyneet vuosikymmenien aikana ja paljolti lapsuudessa), on ehkä suurin ymmärrys kuitenkin tullut omien havaintojen kautta: minä en saa kertakaikkiaan mitään hyvää siitä, että ajattelen pahaa. Koska olen looginen ihminen, on kai syytä lopettaa toiminta, joka on hyödytöntä tai negatiivista! 

En kaipaa aplodeja. Muutokset eivät tapahdu tsiptsap näin ja noin, kuten elämänhallintaoppaissa ja somen before and after -selityksissä. Ainakin itselläni kysymys on ihan pienistä askeleista ja osin jopa valinnoista. Käännän katsetta muihin asioihin, teen asioita, joista pidän, siirryn pois ikävästä tilanteesta, ajattelen hyviä asioita. Mutta se, mitä tästä kaikesta on seurannut, on huikeaa ja jättimäistä: yksi elämä, joka tuntuu taas elämältä! 



Tunnen nykyään paljon kärsineitä ihmisiä ja seuraan usein läheltä sitä, miten haavat arpeutuvat, miten niihin taas yhtäkkiä koskee pitkänkin ajan jälkeen tai toisaalta myös sitä, miten uskomattoman hyvältä elämä voi silti joskus tuntua. Kaikkia selvinneitä ihmisiä yhdistää se, että tapahtumien epäreiluutta tai elämän katkeraa suolaa ei enää jatkuvasti pyöritetä mukana, vaan katse on käännetty eteenpäin tai kohti hyvää. Tätä ei vain kukaan ulkopuolinen voi koskaan opettaa tai oikeastaan edes ymmärtää, sillä jokaisen pitää se tehdä itse. Ja aikaa se vaatii...

Olen juuri vasta aloittanut oman matkani.


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Täyteen ilmaa

Laskeskelen, että tätä kesää on nyt kestänyt reilun viikon. Olen jo nyt kartuttanut positiivisia kesämuistoja enemmän kuin viime kesänä yhteensä. Viime kesäni oli maailmani hirvein, kauhein, romahdus, ahdistus, tuska-aamusta tuskailtaan, lyhytkestoisia helpotuksia tarjosi lähinnä vain valkoviini. En halua muistella sitä!

Tänä kesänä moni sama konkreettinen ongelma odottaa yhä ratkaisuaan. Ei ole tullut lottovoittoja millään elämän osa-alueella. Moni asia on hyvin, mutta pettymyksiäkin tippuu kohtuullisuutta runsaammin. Ja silti.


Nautin tuoksuista, väreistä, valoista. Imen metsää, hyppelen poluilla, lähden kiipeämään tuntemattomia vuorenseiniä, juoksen vähän kauemmaksi. Haluan pyöräillä sille ja tuolle rannalle, en peitä korviani lasten riemulta, tuijotan vesiä, annan tuulen puhaltaa. Siristän silmiä, mutta katson ylös ja kauas. Jään seisomaan pellon laitaan ja usein saan vedet silmiin ilolla, en surulla tai kaipauksella tai epätoivolla. Iltaisin en malta mennä nukkumaan, vaihtelen kymmenen kirjan välillä, jotka kaikki voisin lukea kerralla loppuun. Tuijotan metsänlaitaa, vihreät kymmenessä sävyssä, pelkkää vihreää, kaikki on vihreää. Huumaavaa, keskikesä silti vielä edessä.


Haluaisin unohtua viileään ja hiljaiseen kirjastoon selailemaan satunnaista kirjaa, tyhjään kahvilaan katselemaan ohi käveleviä, matkustaa IC-junassa kaupungista toiseen heilutellen sandaaleita varpaideni avulla. Käydä tuhatmiljoonalla piknikillä onnellisena siitä, että saan syödä appelsiineja ja hiukan myös mansikoita.

Kaikki vielä edessä!


Ei, en suostu ajattelemaan, että kaikki on väliaikaista ja syksy taas saapuu. Jos on yhdeksäs kesäkuuta, syksy on niin kaukana, että sitä hädin tuskin on olemassa ilman, että se syntyy uudelleen.

Muutamia vauva-asioita viime ajoilta.

Lapsikaverin synttäreillä muutama viikko sitten oli olohuoneen nurkassa turvakaukalo, josta 20 sekuntia sisään astumisen jälkeen bongasin jotain hyvin pientä. Yllättäen ja yhtäkkiä. En edelleenkään kykene näihin tilanteisiin ilman ylimääräisiä puuskutuksia. Jossakin vaiheessa huomasin joutuneeni saarretuksi samaan nurkkaan tuon turvakaukalo-olion kanssa, jolloin olin velvoitettu vilkaisemaan sinne.

PÖÖÖ!

Livahdin pian viereiseen tyhjään huoneeseen antamaan maailmankaikkeudelle muutaman kyyneleen.

Tuntia myöhemmin kun turvakaukaloperhe (ikävän mukavia ihmisiä) oli poistumassa ja turvakaukalo oli kannettu eteiseen, huomasin järkytyksekseni, että olion pieni valkoinen lakki oli tippunut olohuoneen nurkkaan. Jos minä en sitä sieltä nyt noukkisi, se jäisi sinne. Mietin strategiaa kaksi sekuntia. Päätin olla reipas ja aikuismainen. Noukin tuon symbolisen vaatekappaleen, roikotin sitä kahden sormeni välissä kuin myrkytettyä nakkia ja marssin rohkeasti olion luo. Oikeasti ajattelin, että MINÄ olen myrkytetty, kuin huono karma - nainen, jonka ei missään nimessä pitäisi saada koskea teidän armaan olionne lakkiin. Täältä varmaan tippui tämä, sanoin olion vanhemmille nostamatta katsettani olion tasolta ja yrittäen muuntaa ääneni jopa teeskennellyn välinpitämättömäksi. Asettelin lakin kaukalon yläreunalle. Ja sitten pian luikkien karkuun keittiöön.


Lauantaina päiväkodin metsäretkellä. Maha! Tuolla naisella on maha! Päiväkoti yleensäkin on silkkaa kidutusta kaltaiselleni tuskassa ja kieltäymyksessä elävälle ihmiselle, mutta tämä oli jo liikaa, koska ympäristö ei ollut enää päiväkoti, vaan minun metsäni. Eikä siinä kaikki. Tuo mahan omistanut yksilö joi PepsiMaxia, jota toinen, mahaton ihminen hänelle tarjosi, kovaan ääneen kuuluttaen: Vauva tahtoo PepsiMaxia! Suupieleni valahtivat jos mahdollista vieläkin alemmaksi eikä edes grillattu siika saanut minua enää rentoutumaan.

Yksi bloggaaja sai vauvan, toisensa. Täydellisesti, täydellisen elämänsä täydelliseksi kruunuksi. Aivan aidosti ja rehellisesti olen hänen puolestaan onnellinen, sillä hän on sympaattinen ihminen. En silti kyennyt onnittelemaan, vaikka joskus muuten jotain kommentoinkin. Pystyisin muuten, mutta en kestä, että ne muut onnittelijat eivät tiedä mistään mitään - en voi olla heidän joukossaan, muka tässä vain näin onnitellen, sujuvasti, vaaleansinistä köh köh onnea.



En pysty luopumaan toiveesta. Miksi pitäisi? Siksikö, että "saat sen mistä luovut" tai muuta diipadaapaa? Kyllä ihmeitä tapahtuu!

Päiväkodissa on eräs hoitaja, joka eli suruamme taannoin aika lähellä. Nyt hän on toisessa ryhmässä, joten emme kanssakäy tervehdystä enempää. Säälin itseäni, kun hän katsoo minua. Hän katsoo aina vatsaani. Ja kääntää pään sitten pois. Niin. Ei mitään, ei vieläkään. Kohta 17 kuukautta kulunut eikä vieläkään. Mitään.

Otan sateenkaaripojan syliin ja juoksemme kotiin.


perjantai 8. toukokuuta 2015

Äitienpäiväpoika 10 vuotta


Kun kymmenen vuotta sitten lauantai-iltana menin nukkumaan, en voinut aavistaakaan, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Olin suunnitellut vain meneväni haudalle, kuten viitenätoista edellisenäkin äitienpäivänä, viemään kukkia ja lausumaan pienen tervehdyksen. Kyllä, haudalla kävinkin - mutta hyvin pikaisesti, sillä supisti jo niin mahdottomasti. Rakas pikkuinen esikoiseni oli kovaa vauhtia tulossa ulos, kolmisen viikkoa ennen laskettua aikaa. Kaikki oli niin jännittävää. En saattanut uskoa, että tämä ihan oikeasti tapahtuu. Nyt. 

Pitkitin sairaalaan menoa liian pitkälle - koska olinhan ymmärtänyt, että ensisynnyttäjä hätiköi aina. R-kioskilla eväitä ostettaessa kipu oli jo niin valtavaa, että jouduin nojaamaan ja hiukan vikisemään. Autosta en enää meinannut päästä muutaman kymmenen metrin matkaa polille omin jaloin eikä seuraavista hetkistä ole oikein edes muistikuvaa.

Hallitsematon kipu oli kuin oppikirjasta, mutta sieltä oli myös hallittava epiduraali. Saatoin maata sängyllä ja katsella siniristilippujen liehuntaa ikkunan edessä. Turkoosi taivas, aurinko, lippuja. Äitienpäivä! Kätilö ja lääkäri arvuuttelivat, mahtaako syntyä sen päivän puolella. En kertonut, miksi se olisi ihan äärettömän suunnattoman ihanaa. Miltei maagista!

En ehtinyt olla sairaalassa kuin viitisen tuntia, kun poika syntyi. Maailman ihanin, täydellisin, rakkain, kirkkaanpunainen rääkyvä kääryle, joka muutti koko elämäni. Herkistyminen suojelemaan jotakin niin suurta ja rakasta syntyi samalla hetkellä, ja vaikka tuo poika on tänään jo 10-vuotias - ja kengänkokokin on melkein sama kuin äidillään - ei se tunne muuta kuin vahvistuu. Pääsimme kotiin viisi päivää myöhemmin, ja koivut olivat sillä aikaa tehneet lehtensä. En ollut kai kertaakaan malttanut katsoa ikkunasta ulos sairaalassa olon aikana.

Synnytys oli järisyttävä kokemus. Olen kokenut samanlaisen onnen toisenkin kerran, mutta kyllä eka kerta on aina eka kerta. Varsinkaan kun pelot eivät olleet ensimmäisellä kerralla läheskään niin konkreettisia: silkkihansikkain oli Gretelille raskautta ja syntymää tuolloin annettu. Kiitos niistä hetkistä ja todellisuuksista.

Toivon, että huolimatta kaikesta ikävästä, mitä olemme yhdessäkin läpikäyneet, pojastani tulee valoisa ja onnellinen ihminen. Hän on todella oikeudenmukainen ja reilu, pohdiskeleva mutta skarppi ja sanavalmis. Ihailen hänen oikeudenmukaisuuttaan ja tunnen usein pistoja omassa sydämessäni. Hän on fiksu ja hyväntahtoinen, ujo ja monesti aivan liian epävarma. Hän tuntee KOVAA, hyvin kovaa. Lyömme päitämme yhteen lähes päivittäin. Olemme aika samanlaisia. Mökötämme 2-6 minuuttia (jos on todella vakavaa, ehkä 20). Tarvitsemme tilaa ja tykkäämme tehdä asiat omilla tavoillamme.

Olen yrittänyt olla mahdollisimman hyvä äiti. Aina se ei ole onnistunut. Omat pelkoni, epäonnistumiseni, vaikeuteni ovat vaikuttaneet siihen, että olen heijastanut itseäni lapsestani, lasta itseeni. Olen vaatinut joskus aivan liikaa vain siksi, että en itse lapsena voinut, kyennyt tai saanut eikä kukaan vaatinut. Joskus pelkään liikaa ja toimin aivan pieleen. Toisinaan olen äitinä liian auki ja tunnen lapseni tunteita, ihan kuin omissani ei riittäisi. Joskus en osaa suhtautua siihen, että lapsella on kaikki niin hyvin ja turvallista, että hän voi vaikka mitä. Tunne on vieras. Monet vanhemmuuteen liittyvät asiat eivät tule minulle selkärangasta, koska ne eivät ole sinne luontaista reittiä menneet. Minä opettelen, opettelen toimimaan tavalla, joka ei välttämättä ole automaattinen, intuitiivinen. Aloitan oman ketjuni, olen sen ensimmäinen lenkki.

Tiedän, että saan kuulla kunniani, kun hän on murrosiässä. Se on ok. Tiedän, että saan ehkä kuulla kunniani, kun hän on aikuinen. Sekin on ok - toivottavasti opin itsekin vielä jotakin. Toivon, että tästä kaikesta jäljelle jää silti ne tärkeimmät. Rakkaus, välittäminen, huolenpito, maailmaan saattaminen. Ja että elämä kyllä kantaa. Äiti tekee parhaansa ja usein enemmänkin. Ja takanahan on vasta kymmenen vuotta!

Iltaisin, kun istun hänen sänkynsä laidalla, hän silittää kättäni. Tai kaulakoruani (jossa on kaksi sinistä helmeä ja kolme mustaa... ja yksi tyhjä paikka). Kertoo nauruasioita koulusta ja pihalta, sitten vakavia maailman tilanteesta. Pyytää selittämään. Ja taas. Hän ei niele enää kaikkea eikä päästä helpolla. Vastauksia on saatava, punnittuja. Äidillä ei enää ole totuuden auktoriteettiasemaa. Joskus hän muistaa sanoa, silmissä kirkastuen, että toivoisi vielä pikkusiskoa tai pikkuveljeä. Ehkä joskus.

"Älä mee vielä", hän pyytää. En mene. Ennen oltiin sylikkäin, nyt näin. Joskus hän tulee vielä saman peiton alle isolle sängylle. Luoja, miten hyvä on pitää lasta siinä. Siinä on se kaikki - miksi täällä ollaan ja mitä tehdään - kaikki.

Kunpa lapseni säästyisi kaikelta siltä, miltä minä en. Kunpa hänen vahvuutensa ja valonsa jalostuisi muuten kuin tuskan kautta. Tiedän, etten voi suojella häntä kaikelta, mutta teen kaikkeni, että edes lähes kaikelta. Pysy vielä kauan pienenä, äidin rakkaana. Ja sitten kun et enää, älä suutu, vaikka en heti osaisi päästää irti.

Minun iso pieni äitienpäiväpoikani, hyvää syntymäpäivää! Ensi vuonna juhlimme taas samana päivänä.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta
vaulussa vemmelpuun.
Nukkuos tähtiä katselemasta,
vaipuos kuusia kuuntelemasta,
uinuos äitisi lauleluun,
keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
varjele lastani valkeaa!
Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie -
sulleko loivempi lie?

Eino Leino / osa runosta Marjatan laulu (1897)

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Surun intellektuelli

A-te-is-ti, älynisti, logoksen kuningas
laulukirja avoimena, virsi nolla yks ja kaks
Kerro tuolle pojalle
minne kuolleet pikkuveljet menivät.

Suljetuista yhtälöistä johda avaimet
laske yhteen se ja se
kerro todennäköisyys
että äiti selviää.

Kyky olla ajatella
taipumus ja tahdonala
ehkä siinä juuri sitten – itse Jumala?

Suuri äly tietoisuus, kaava laskee tilavuutta
puuta jaloa paljonko
menee kahteen arkkuun
joita isä rakentaa ja
ilmansuuntiin asettaa.

Hän on vahva, iloa vailla,
sitä tuskin tarvitsee.
Mitä jostain ahdingosta
kun sen voi selittää.
Laulun kämmenelle tuskin
mahtuu paskaakaan.

(kirjoitettu kaksosten kuoleman jälkeen, ilmeisessä nihilismin kuristuksessa)

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kauneus, rohkeus, viisaus ja juokseminen

Ehkä sinä et ole saanut syntyä onnelliseen monisukupolviseen rakkausketjuun. Mutta mieti, voisitko olla juuri se, joka aloittaa uudenlaisen ketjun sen ensimmäisenä lenkkinä? Sitkeästi harjoitellen, apua etsien ja itseäsi armahtaen? Maaret Kallio, HS


Käyn juoksemassa joka päivä. Arvatkaa, koska olen viimeksi tehnyt sitä näin paljon? Vastaus: ennen kaksosraskautta eli tänä vuonna tulee kuusi vuotta. Silloin juoksin vähintään 6 lenkkiä viikossa, noin 40-70 kilometriä. Sitten se loppui. Alkoi taas välillä, aika intensiivisestikin, mutta loppui taas. Samanlaiseen iloon kuin joskus en koskaan päässsyt.

Ennen kuin nyt.

Kun muistelen elämää *silloin joskus*, ensimmäinen hyppy tulee aina "ennen kaksosraskautta". Kun mietin itseäni - ihmisenä, naisena, sitä, mitä olen, mitä haluan, toivon, vaadin - on minun aina palattava sinne. Ennen kaksosraskautta. Vaikka sen jälkeenkin on tapahtunut hyvää (sateenkaaripoika tietysti), pysyy tuo merkkipaalu. Koko elämäni tuntuu olevan täynnä erilaisia radikaaleja merkkipaaluja. Kaksi erittäin hyvää, muutamia hyviä ja loput huomattavan kamalia.


Tytön kuoleman merkkipaalu on ihan erilainen. En sitä ennenkään ollut enää kuin varjo siitä, mitä olin joskus, mutta sen jälkeen rapisin vähitellen lähes olemattomiin. Mieleni ei järkkynyt kaksosten jälkeen, minä vain surin. Menneisyyden haamut eivät nousseet, minä nousin. Tytön jälkeen otteeni itsestäni ja elämästäni alkoi irrota, vaikka edelleenkin päällisin puolin tein kaiken kuten kuuluu. Täytin velvollisuuteni, hoidin tehtäväni. Ja vielä paljon muutakin, hoidin vielä paljon enemmän kuin minulle kuuluisi. Ymmärsin lopulta, että minä toimin näin - tällainen olen. Tämän suurempaa romahdusta en ilman fyysisen terveyden totaalista hajoamista tässä maailmantilanteessa tule tekemään. Ja samaan aikaan tiesin, että jos vielä j-o-t-a-k-i-n tapahtuisi, en jäisi katselemaan. Olen samaa mieltä edelleen. Jos minulta kuolisi vielä lapsi, lähtisin sataprosenttisen varmasti mukana. En ole koskaan harkinnut tai oikeastaan edes leikitellyt itsemurhalla, mutta tämän tiedän. Tiedän.

Kaksosten kuoleman jälkeen nousin verraten nopeasti ja paljon jäi tekemättä. Pian alkanut uusi raskaus ja sen aiheuttamat (henkiset) haasteet veivät huomioni. Vauva-aika meni jonkinlaisessa sumussa, ja vaikka olin suunnattoman onnellinen, en jotenkin enää päässyt elämäni "päälle". Suoritin yhä enemmän olemistani, vaadin itseltäni kohtuuttomia, sätin ja vikisin. Uskoin kai, että kamppailemalla pääsisin vielä jotenkin normaalien kirjoihin - sellaiseksi ihmiseksi, jolle ei ole tapahtunut näin paljon pahaa. Mitä oikeasti tapahtui, oli kuitenkin toista: elämänpiirini pieneni, minä kutistuin, katselin kaikkea omasta sopestani, maailmasta tuli yhä pelottavampi, ahdistavampi ja minusta katkerampi. En kokenut senkään vertaan yhteenkuuluvaisuutta vieraiden ihmisten kanssa kuin olin ennen tehnyt. En halunnut jakaa asioitani, koska eivät he kuitenkaan ymmärtäisi. Muut ihmiset ovat lapsesta asti tuntuneet minusta aina liian lapsellisilta ja naiiveilta.

Tytön jälkeen tuo kaikki on vahvistunut. Ero on vain siinä, että en jaksa enää niinkään välittää. En säti itseäni siitä, että olen tällainen - sehän on päivänselvä seuraus kaikesta kokemastani. Yritän olla vähemmän mieliksi ja miettiä, mitä itse haluan. Jos en siedä, en siedä, ja sillä hyvä. Katkeruutenikin on ihan oikeasti vähentynyt, vaikka roppakaupalla sitä vielä on.


Tytön kuoleman jälkeen olen myös käsittänyt - hyvin kivuliaasti - sen, että en minä ennen kaksosia ollut lainkaan kokonainen tai eheä. Kaikkea muuta. Hyvin haavainen elämä oli tehnyt tehtävänsä, mutta tarkasti kontrolloituna se pysyi tiukassa paketissa, koska pidin sitä siinä. Olen äärettömän tarkka, tunnollinen, ehdoton, suoranainen fasisti itseäni kohtaan. Paketti pysyi, pysyi, pysyi, pysyi. Kunnes ei enää pysynyt. Nyt vain mietin, että miksi ihmeessä en voinut irrottaa aiemmin.

Elämäni suuret linjat eivät ole muuttuneet. Niissä on vielä paljon tekemistä, työllä, onnella, uskolla, toivolla ja rakkaudella. Siksi puhun mieluummin pienistä asioista - niistä, jotka syntyvät valosta ja armeliaisuudesta, mausta, tuoksusta ja tunteesta, siitä mitä on minä tällä siunatulla ajanhetkellä.

Siitä, miten käsittämättömän energinen olen alkaen klo 5:30. Miten keväinen metsä laulaa, miten puron pinta taittaa oksiston kuvaa ja maalaa minulle taulun. Kaikille, jotka katsovat sillalta alas! Miten sora kiusaa kengänpohjien alla, mutta savinen tie tanssittaa aina eteenpäin.


Miten rakastan sitä hetkeä illalla, kun kaikki kolme poikaa ovat sängyissään ja hyppään omaani kirjan kanssa. Kuinka lämmin tunne nousee varpaista nilkkoihin ja polviin, sitten reisiin ja koko vartaloon. Miten minulla on niin monesti niin hyvä olla. Saatan viipyä samalla sivulla monta minuuttia, koska vain tunnustelen itseäni: olenko tämä minä, onko tämä minun oloni, minun mieleni?

En tiedä olenko milloinkaan kokenut vastaavaa. 


torstai 9. huhtikuuta 2015

Positiivisen elämän pinnallisuus

kuva

Masentunut ihminen on usein realisti. Hän ottaa elämänsä niin kuin se hänelle annetaan. Hän saattaa todella olla köyhä, sairas, vailla merkittäviä ihmissuhteita. Hän on masentunut hyvästä syystä: hänen elämänsä on masentavaa. Hän reagoi siihen todenmukaisesti. Miksi hänen pitäisi nauraa, kun häntä itkettää?

Valoisuus ja pirteys perustuvat usein tietynlaiselle itsensä huijaamiselle. Tai jopa kollektiiviselle tekopyhyydelle. Minä uskon, että voin hyvin, minä uskon itseeni, sinuun, tähän onneen, rakkauteen, kaikkeen hyvään, usko sinäkin. Mutta kuinka paljon tämä maailma oikeasti antaa siihen aihetta? Jokainen tietää, että jos vain avaa silmänsä oikeaan (eli väärään) suuntaan, paha näkyy ja tulee kohdalle. Jos miettii, mitä voi tapahtua, masentuu. Jos aina muistaa, että kaikki päättyy kuolemaan, sekoaa.

Näin ollen hyvinvoivan ihmisen tulee kääntää päänsä pois. Ensinnäkin toisten ja maailman ongelmista, mutta usein omistaankin. Unohtaa kuolevaisuus, unohtaa se ja se. Jos ihmisen elämä on ollut täynnä surullisia ja kipeitä asioita, hänen täytyy unohtaa järjetön määrä asioita, koko ajan, jokaikinen päivä. Jotta hän pysyisi ei-masentuneena. Jotta hän voisi hyvin. Mitä surkeampi elämä, sitä enemmän ihmisen pitää elää itseään tukevassa harhassa.

Lähestymme metafyysistä kysymystä elämän tarkoituksesta.

Tai sitten emme. Jos vain pysymme tällä pintatasolla.

Miten itseään saa valoisaksi? No esimerkiksi tällaisilla asioilla:

Laitan illalla lenkkivaatteet sängyn viereen valmiiksi, jolloin niiden pukeminen aamulla on vaivatonta. Kun minulla on lenkkivaatteet päällä, minä menen lenkille. Kun käyn lenkillä, voin huomattavasti paremmin.

Syön hyvin. Laitan värikästä ruokaa. Suunnittelen etukäteen. Huolehdin siitä, että kaikkea tarvittavaa on.

Suunnittelen arkeani. Valmistelen ja valmistaudun. Pyrin aktiivisesti välttämään kiirehetkiä, kaaoksia ja tyhjäkäyntiä. Käytän kalenteria, aikataulutuksia, suunnitelmia, listoja.

Uskon itseeni. Tapahtuipa mitä tahansa, uskon itseeni. Olen valoisa. Perkele sentään, olen valoisa.

En mieti ikäviä asioita. En sitä mitä on tapahtunut kauan sitten, en sitä mitä on tapahtunut vähän aikaa sitten. Arkipäivän ikävissä asioissa hengitän syvään, hoen erilaisia "everything is okay"-mantroja ja siirryn eteenpäin.

Katsokaa nyt. Henkinen hyvinvointi on huijausta, itsepetosta! Miten lenkki, ruoka tai höpöhöpö-jutut oikeasti voisivat tehdä kenestäkään onnellista?

Mielenterveys ja "onnellisuus" on niin pienestä kiinni, oikeasti. Pitää vain huijata itseään mahdollisimman hyvin.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Aprilliauto

Blondi ratissa kuva

Olipa kerran Gretel-tyttö, joka asui kaupungissa äitinsä kanssa. Kaupungin keskusta oli vain muutaman kivenheiton päässä kotoa, ja kaikkialle pääsi kävellen, pyörällä tai niin vaatiessa bussilla. Joskus reissattiin myös taksilla. Myöhemmin Gretel asui hieman kauempana ja ajeli bussilla päivittäin kouluun ja muualle. Kun 18-vuotispäivä läheni, ajokorttihaaveita ei ollut nimeksikään. Auto, saati sillä ajelu, ei koskettanut Greteliä millään tavalla. Poikaystävällä oli auto, ja etupenkiltä pääsi Gretelkin minne vain. Ensimmäistä kertaa elämässään Gretel matkusti autolla usein ja säännöllisesti. Hän jopa oppi kotikaupunkinsa pääväylät, joista hänellä ei aiemmin ollut ollut tietoakaan, koska bussi ei ajanut sitä kautta.

Myöhemmin Gretel asui monessa paikassa, joskus ihan lähellä keskustaa, joskus kauempana. Poikaystävillä oli joskus auto, joskus ei. Gretel ei koskaan edes haaveillut omasta ajokortista. Autolla ajaminen jopa pelotti hieman ajatuksena. Gretel oli diagnosoinut itseltään jo vuosia sitten huonon koordinaatiokyvyn. Hän oli lisäksi varma, ettei koskaan oppisi ajamaan. Jo pikkulapsena hän oli huvipuiston leikkiautoissa jäänyt surraamaan paikalleen, kun ei raukka ollut käsittänyt, että pelkkää rattia pyörittämällä ei päästä eteenpäin. Polkupyörässä oli riittämiin tuolle naiselle!

Vasta noin miljoona vuotta myöhemmin autolla ajo tuli jälleen mieleen. Gretel asui silloin kaukana kaupungista, ihan landella. Sieltäkin kyllä kulki (maalais-)busseja ja junia, mutta asiat olivat muuten toisin. Gretel nimittäin odotti kaksospoikia. Hän oli ymmärtänyt, että kaksosrattaiden kanssa hän ei pääsisi enää mihinkään - maalaisbusseihin ei päässyt lainkaan rattaiden kanssa ja junissakin oli hankalaa jo tavallistenkin rattaiden kanssa (tästä hänellä oli jo paljon kokemusta). Niinpä hän ensitöikseen pahimmasta pahoinvoinnistaan päästyään ilmoittautui autokouluun. Hän uskoi, että konkreettinen tekeminen (kuten hirvittävä autolla ajo) auttaisi häntä myös unohtamaan jatkuvat pelot raskauden suhteen ja ehkä hieman rentoutumaan. Gretelin mies toimi vähän samalla logiikalla - ja niin heille ostettiin myös seitsemän hengen auto. Hyvissä ajoin.

Gretel ehti käydä kerran autokoulussa, kun kaikki räjähti. Ei tullut tarvetta kaksosrattaille. Auto sentään sai jäädä.

Ensimmäinen asia, joka Greteliä hieman nosti pois surumyrskystä, oli autokoulu. Muutaman kuukauden tauon jälkeen hän palasi sinne. Koska ajotunnit vaativat yli ymmärryksen menevää keskittymiskykyä, johon pääasiassa lukemiseen ja henkiseen tekemiseen keskittynyt Gretel ei lainkaan ollut tottunut, saapui samalla kuin huomaamatta hetken helpotus. Ratissa Gretel ei miettinyt surua eikä menetystä, ei kuolemaa eikä syntymää. Kun hänet ensi kertaa pakotettiin ajamaan Helsingin keskustaan, hän melkein pissasi housuunsa järkytyksestä. Jälkeenpäin olo oli raukea ja voitonriemuinen. Hän yritti selviytyä vaihteiden ja polkimien kanssa ja vähitellen ajo alkoikin sujua. Mutta pelko ratissa ei vähentynyt.

Kerran hän teki autokoulun vessassa raskaustestin. Hän oli tehnyt yhden jo kotona, mutta ei uskonut näkemäänsä plussaa. Ei hän uskonut vielä sitä toistakaan, vaan teki kolmannen kiinalaisen ravintolan vessassa. Tämän jälkeen hän kiirehti miehensä työpaikalle ja kertoi ihanista mutta pelottavista uutisista.

Hieman tätä myöhemmin Gretel sai kuin saikin ajokorttinsa, ihan ensimmäisestä inssistä, mitä suurena ihmeenä pidettäköön. Päivä oli aprillipäivä.

Ensimmäinen ajomatka suuntautui Hvitträskiin esikoisen antaessa ohjeita takapenkillä. "Ihan hyvin se meni, äiti. Nyt munkille!" Parkkipaikalta pois ajaminen olikin sitten vähän toinen juttu...

Autolla ajo ei kuitenkaan kauan kestänyt. Gretel ja (iso) auto eivät koskaan tulleet keskenään hyvin toimeen. Mitään suurta ei koskaan tapahtunut, mutta pelko oli suuri. Kun vatsassa samaan aikaan kasvoi sateenkaarivauva, tuntui rattiin astuminen Gretelistä laajennetulta itsemurhalta. Hän pelkäsi tappavansa itsensä, vauvansa tai joitakin muita. Lisäksi raskaus tuntui estävän kaikenlaisen normaalin havainnointikyvyn. Erään kerran sitten Gretel päätti, että nyt riittää - ei ole tuolla tavalla järkeä ihmisen itseään rääkätä. Ja niin palattiin vanhaan kaavaan, mies ajoi. Sateenkaarivauvakin syntyi.

Gretel ei koskaan enää ajanut autoa. Eipäs, kyllä hän kerran ajoi. Kun toisen vaiheen paalu oli aivan nurkan takana, uskaltautui Gretel sivutiellä rattiin, kun mies ohjasi vierestä. Koska olihan ajokortista nyt maksettu hirveät summat! Mutta eihän siitä mitään tullut, miehenkään mukaan. Niinpä koko ajokortti kuihtui ja meni pois voimasta, koska tähän päivään mennessäkään Gretel ei ole tehnyt asian eteen yhtään mitään.

Gretel asuu edelleen siellä landella, jossa hän on ehkä kulmakunnan ainoa täysikäinen, jolla ei ole ajokorttia. Mutta ei se haittaa. Paitsi kylminä aamuina, kun bussi on myöhässä tai VR pettää.

Autokoulusta hän sai siihen hetkeen ihan muunlaista apua, joten eivät rahat ihan hukkaan menneet.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Pienen iso sotku

kuva
Miltä tuntuu, kun tajuaa, että välitilaksi luultu onkin itse elämä? Että kyseessä ei olekaan hetki pelilaudalla, kun kaikki menee pieleen, mutta jonka jälkeen onni voi kääntyä. Kun ymmärtää, että nurkan takana ei odotakaan palkinto tästä kärsimyksestä, tästä kivuliaasta vaiheesta - ei valoisaa helpotusta, ei viilentävää keveyttä. 

Mitään ei tule, tupsahda, mitään kompensaatiota ei ole tarjolla. Hyvää on ja tulee vain, jos itse osaa usko(tell)a niin. Tämä ei ole välitila - tämä on minun elämääni. Ei ole sitku, on nyt. Kehittyminen, jota tapahtuu, on lähinnä turtumista ja alistumista.

Kun toisinaan avaan blogin, ajattelen kirjoittavani jostakin. Mitään ei silti synny. En jaksa valittaa. En jaksa olla valittamatta, koska, totuuden nimissä, se ei olisi aivan rehellistä.

En halua kirjoittaa vauvoista tai raskaudesta. Mutta en varsinkaan voisi valehdella, etten niitä koko ajan ajattele. Unelma on koko ajan kaukaisempi.

Arkielämässä ei ole mitään raportoitavaa. Rima on noussut myös sen suhteen, mitä uskallan sanoa.

Herättelen kuitenkin nyt itseäni. Tämä on tehtävä, jonka annoin itselleni viime viikolla.

Asioita Greteliltä:

1. Tajusin juuri NYT, etten ole käynyt moneen viikkoon hautausmaalla. Miksi? En tiedä. Asia täytyy korjata pääsiäisenä. Hah, tulipa samalla mieleeni viime pääsiäinen. Olinpa riekaleina muuten!

2. Terapia on ihmeellistä. En tiedä, onko siitä ollut mitään hyötyä, mutta ei haittaakaan. On se saanut minut konkreettisesti tekemään muutamia asioita, joita en ehkä muuten olisi uskaltanut. Edelleenkin koen hassuksi, että jaan vieraan ihmisen kanssa elämäni synkimpiä asioita. Tällä viikolla on jo 27. kerta. Käyntikerrat ovat viikon tähtihetkiä, ja niitä edeltää monta mukavaa rutiinia, kuten eräässä kahvilassa käyminen. Hassua kyllä, koen olevani etuoikeutettu.

Terapiakerrat ovat hyvin vaihtelevia. Joskus tulen pois kaksinkerroin ja olen aivan poissa pelistä. Joskus olen aivan indifferentti. Toisinaan jatkan reippaasti päivää ja saatan kokea hieman tyytyväisyyttäkin. Joinakin kertoina minulla on vihossa valmiina aihioita tai ajatuksia, toisina kertoina istun tuoliin enkä jaksaisi kissaa sanoa. Silti aika on aina liian lyhyt, ihan aina.

En edelleenkään tykkää siitä, että en ole ohjaksissa. Että en edes tiedä mitä tapahtuu. Mutta pakotan itseni pitämään suuni kiinni. Pakko se on luottaa, että joku osaa homman paremmin kuin minä...

3. Fyysisessä terveydentilassani on tapahtunut muutaman kuukauden ajan selvää alaspäinmenoa, vaikka jo jonkin aikaa voin sangen mainiosti. Nyt pari viikkoa romahdus on ollut hyvin selkeä (esim. erinäisiä tulehdustiloja). Jouduin nielemään siis katkerat kyyneleeni ja palaamaan kaikkein radikaaleimpaan ruokavalioon, jolla autoimmuunioireet pysyvät hallinnassa. En tavallisestikaan syö maitotuotteita enkä gluteeniviljoja enkä sokeria (ja alkoholikin on ollut täysin poissa jo 8 kk), mutta nyt pois jäävät kaikki muutkin viljat, kahvi, palkokasvit, idut, pähkinät, siemenet, munat, kahvi, koisokasvit (tomaatti, peruna, munakoiso ym.). Koska en syö myöskään punaista lihaa tai kanaa, voin kertoa, että riudun. V**ttaa, että kaikki pyörii taas ruoan ympärillä (tai siis ruoattomuuden), kun yritän keksiä, mitä voisin laittaa suuhuni, jotta pysyisin hengissä. Voi elämä, että tunnen kateutta ihmisiä kohtaan, jotka ovat terveitä, vaikka elävät ihan pellossa ja mössöttävät mössönpössön ja nautiskelevat sipidipi. ARGH!

Kunhan tästä alkuun pääsen, selviän kyllä. Etenkin kun huomaan, miten olo alkaa kohentua. Mutta elämää muuten tämä toki rajoittaa. Ei voi syödä ulkona eikä vieraisilla, koko ajan saa selittää jollekulle. Aina täytyy kaikki olla tiukasti suunniteltua, koska mitään "hätävararuokaa" ei ole olemassakaan. Myös se suuri ilo, mitä tavallisesti saan hyvästä ruoasta, on ainakin jonkin aikaa poissa. Kun jokainen ruoka on suurin piirtein samanlainen, ei jaksa paljon hurrata. Ja sitten katsoa vierestä, kun muu perhe valittaa, kun suklaa on loppu - kyllä se hiukan syö ihmistä.

4. On hyvin lähellä, että (taas) pyyhin kaiken edelle kirjoitetun tekstin pois ja päätän yrittää uusiksi ensi viikolla. Tämä on aika toivotonta.

5. Miksi en enää edes runoja näihin kirjoituksiini saa laitettua? (siksi, että en ole lukenut runoja pitkään aikaan) Luen yksinomaan tietokirjallisuutta. Ja viihteenä ruokakirjallisuutta!

6. Olen löytänyt itsestäni "pienen" (tai oikeastaan olen nimennyt sen - olemassa se on ollut pitkään, kuten blogistakin etenkin viime kesän ja syksyn teksteistä voi lukea). Se on sellainen hyvin herkkä ja jollain tapaa ylivirittynyt lapsenkaltainen minä, joka saa näkemään maailman aika eri tavalla. Pieni tuntee kovaa ja koko ajan. Tila on hyvin haavoittuvainen, mutta silti tykkään siitä. Pieni ei tule kovin usein esiin. Jos masentaa tai ottaa päähän, se ei tule lainkaan. Nyt yritän sitä kovistella edes tervehtimään (jotta saisin jotakin tähän blogitekstiin), mutta ei se tule. Tilalla on väsynyt iso, joka ei jaksa kuin huokailla. Ison kanssa elämme tätä arkielämää, alistumme ja turrumme. Hän ei tunne lainkaan muuta kuin tässä hetkessä. Kyse on siis jonkinlaisesta dissosiaatiosta.

7. Tuo sää. Eilen vielä uskottelimme yhden lapsensa menettäneen naisen kanssa, että sää on meille aivan yhdentekevä. No eihän se ole! Ajatella jos nyt paistaisi aurinko, ruoho vihertäisi ja narsissit eivät olisi kuolleet lumiloskamassan alle. Enkö minä muka olisi valoisampi? Ehkä melkein ihan iloluonteinen.

8. Nyt lopetan tämän takkuavan selonteon tähän. Jos kirjoitan seuraavan tekstin jo viikon sisään, ehkä se menisi vähän paremmin?
 

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Mitä enemmän paskaa

En varsinaisesti ole suunnitellut blogitaukoa, mutta toki olen huomannut sen syntyneen. Syitä on monia, vaikka yksikään ei ehkä yksinään raskauttava.

Ensinnäkään minulla ei ole mitään sanottavaa. En ole raskaana enkä ole suunnittelemassa raskautta. Kaipaukseni ja suruni ovat toisinaan valtaisia, toisinaan muun murskan alla hiljaisempia. En ole lähimaillakaan asian vakaata hyväksymistä. Olen vahvassa välitilassa, jossa tunteet vaihtelevat lähinnä mielialojen perusteella. En kuitenkaan koe, että näiden tunnepomppujen kuvaaminen blogissa olisi kovin hedelmällistä. Asia ei muutu: en edelleenkään tiedä, tulenko koskaan enää yrittämään lapsen saamista.

Muut elämässäni pinnalla (tai pinnan alla) olevat asiat ovat sellaisia, etten voi niistä kirjoittaa tänne, vaikka ehkä haluaisinkin.

Toisekseen tuntuu, että koko blogiskene on vähän jäissä. Minun perspektiivistäni siksi, että niin monilla on jo vauva. Muillakin kirjoittaminen on vähentynyt. Toisaalta uusia surijoita tulee tietysti koko ajan. En kuitenkaan koe, että kykenisin varsinaisesti olemaan kenenkään tukena. Olen sikäli tunnerampa. Kesken.

Kolmannekseen terapiani on hyvin intensiivistä ja kuluttavaa. Viime kerroilla olemme lähestyneet vähän jopa mustimpia hetkiäni. Vaikka varsinaista aikaa terapiaan kuluu vain 2 x 45 minuuttia viikossa, jatkuu ääni päässäni lähes koko ajan. Palautetut tunnetilat nostavat aktiivisia muistoja, jotka ovat hyvin kipeitä ja fyysisestikin lähes lamauttavia - niitä ei ole ennen muistanut, nyt ne vain tulevat, tunteiden ja olojen siivellä. En kykene ohittamaan niitä kirjoittamalla jostakin muusta asiasta. Minua vaivaa myös yleinen kirjoittamistukos; en pysty kirjoittamaan edes itselleni.

Kun olen hyvin ahdistunut, pystyn ainoastaan ottamaan kameran käteeni ja valokuvaamaan. Verbaalinen rajani on siis tullut vastaan. Sanallinen kertomus on hyvin puutteellista, keskeneräistä ja lukkiuttavaa, kun mieleen (ja kehoon) mennään tarpeeksi syvälle. Toisaalta se on pelottavaa, sillä olen aina osannut kuvata sanoin kaiken. Toisaalta se tuntuu rohkealta, siltä että jotakin tapahtuu. Eräänlainen kireä itsekontrolli murenee, kun en enää tiedä mitä on, mitä tapahtuu. En hallitse, liu'un mukana. Haluaisin, että terapia olisi jokaikinen päivä, mieluusti vaikka ihan koko ajan. Ensin tulisi terapia, sitten elämä. Mutta eihän se niin mene.

Mutta olen minä hieman edistynyt. Aluksi ainoastaan keho kertoi siitä, että nyt ollaan syvällä: nopea syke ja tykytys, tihentynyt hengitys ja "hapenpuute", käsien ja raajojen jääkylmyys, tuskanhiki, kuumotus kaulalla, puutuvat käsivarret, puutuva rintakehä, kyynärpäiden särky, niskasärky. Nyt mieli pysyy jo jotenkin mukana ja suostuu ainakin "ymmärtämään" yhteydet eikä ihmettele hölmistyneenä mikä mulle nyt tuli. Edelleenkään en kuitenkaan kaadu siinä turvallisessa huoneessa, jossa voisin kaatua, vaan vasta sen ulkopuolella, yksinäni. Tämä ei ole tarkoituksenmukaista.

Koska olen ilmiöistä, prosesseista ja suhteista kiinnostunut ihminen, seuraan tapahtumia myös kiinnostuneena. Näin se siis tapahtuu! Näin vuosia, vuosikymmeniä ylläpidetty mielenhallinta, joka on koottu ja kasattu minää suojelemaan, särkyy. Näin kaikki kuona ja paha ja kauheus tulee ulos, halusin tai en. Jännittävää! Olen pieni itsereflektiivinen koe-eläin.

Vahvasta dissosiaatiosta kielii se, etten aina usko, että tämä on totta. Että oikeasti koen näin. Ajattelen vieläkin usein, että olen vain "tehnyt" tämän itselleni. Että joku ketjureaktio on käynnistynyt, mutta että se voidaan pysäyttää, jos vain haluan. Kunhan vain jotakin. Jos nyt onnistuisin jossakin. Jos nyt vain yrittäisin enemmän jotakin. Niin sitten.

(Hyvin harvoin enää sorrun siihen kaikkein helpoimpaan ajatuslääkkeeseen: Että ketjureaktio voitaisiin katkaista uudella raskaudella. Koska tytön kuolemasta melkein 14 kuukautta sittenhän kaikki alkoi.)

Ei kaikki silti mustaa ole.

Juuri nyt mietin silti vain kahvikupillista ja toivon, että auringonpaiste jatkuisi pitkään. Muistelen aamulenkkiä peltomaisemassa, sitä miltä kevätbönde haisi (paskalta) ja miltä kaikki näytti ja tuntui (keväältä, joka herää).

Mitä syvemmin paskaa, sitä tärkeämmäksi pieni, kaunis ja valoisa muuttuu. Ehkä yksi kaunein ja lohduttavin kappale tästä:

When there’s so much darkness closing in
Just swerve around slowly
You’ll find an opening.
A light will appear like an animal between the trees
There you’ll find your pocket of peace
Make a perfect circle, it’s all around you
Put your mark on the map anywhere or nowhere
It’s up to you it’s not too late to find an opening
Trace a track until you find the end
There’s a clearing in every forest, at least one for every man
The light will appear like an animal between the trees
There you’ll find your pocket of peace
Make a perfect circle it’s all around you
You know that everything lingers for you to follow through
||: It’s up to you
It’s not too late to find an opening
do you wanna rediscover or do want it all to be over
do you want to see the meaning of the circleing? 

Ane Brun: The Opening



perjantai 20. helmikuuta 2015

Ja seuraava vuosipäivä

kuva

Ja 25 vuoden jälkeenkin lapsi suree. Itkee äitiä, joka lähti tuosta noin vain. Muutti suhtautumiseni elämään ja kuolemaan. Muutti kaiken. 

Iltapäivä oli niin harmaa ja märkä. Lämpötila oli noussut yhtäkkiä eikä aura-auto ollut käynyt. Suojateilläkin piti rämpiä, kun sohjo ylettyi puoleen sääreen.

Kävelin kotiini. Siellä missä muutama tunti sitten vielä asui Gretel ja Gretelin äiti. Äidin silmälasit olivat siinä, mihin hän ne oli illalla jättänyt, muutama tunti ennen kuolemaansa. Takki, vaatteet, käsilaukku. Nenäliina. Kirjoitin päiväkirjaan, että äiti kuoli. Hän on nyt ruumishuoneella.

Äiti kuoli äiti kuoli äiti on kuollut. Ruumis sielu kuollut. KUOLLUT!!!!

En aina nykyäänkään tahdo sitä uskoa. Miten nyt tuolla tavalla voi tapahtua, kuolla vain! Äiti! Miten äiti voi kuolla!?

Nyt tiedän, että kuka tahansa voi kuolla. Ihan koska vain. Ja aika usein kuoleekin.

Ja suremaan jäivät - kaikki muut paitsi se kuollut itse. 


Tervehdys taivaisiin; pitäkää toisistanne huolta. Kyllähän me täällä. Jotenkin.



torstai 29. tammikuuta 2015

Ristinsieluja


Vuosipäivän hautausmaakäynnillä, miehen kanssa kahden. Lapset katsoivat autossa tabletilta ohjelmaa.

Taivaalta vihmoi märkää lunta, melkein kuin jouluaattona. Koko valtavalla hautausmaalla ei näkynyt ketään muita. En sano ristinsielua, koska ristinsieluja näkyi.

Ei tosin minulle.

Kun jo käännyimme pois hautapaikalta, mies jäi seisomaan tielle. Kävelin hiljalleen eteenpäin. Aika kauaskin ehdin, katselin välillä taakseni, ihailin taivaan väriä. Otin puhelimella muutamia kuvia, jotka eivät kuitenkaan hämärän takia ole kovin onnistuneita.

Lumisade oli alkanut samalla kellonlyömällä kuin tytön syntymähetki. Nyt muutama tunti myöhemmin taivas oli vaaleanpunainen. 

Mies tuli lopulta kohdalleni. Hän itki. Itki! Hän ei ole itkenyt kunnolla vielä kertaakaan! Hän on ollut tytön kuoleman jälkeen niin jumissa, että ei ole voinut edes itkeä.

Nyt tuli. Tuli oikein kunnolla. Kuin saavista, kuin polvilleen, rääkyen, vavahdellen, ihan loputtomasti.

Halasin ja tuin, nielin vähäisiä omia kyyneleitäni. Roikuimme siinä toisissamme, polot.

Kun mies siitä tyyntyi, hän kertoi nähneensä pikkuisemme! Nähneensä! Meidän rakkaat!

En voi sanoin kuvata, millaisen tunteen se minussa sai aikaan. Olen NIIIIIN toivonut, että saisin merkkejä, näkisin jotakin, mutta en ole nähnyt. Mieheni - tuo emotionaalisesti jumissa oleva uupunut järkiolento, joka ei enää osaa edes surra - näki. Voi rakas elämä taivas Jumala enkelit, kuinka onnellinen olin!

Niinpä nyt voin ilokseni kertoa, että taivaslapsemme voivat oikein hyvin. Pojat ovat jo isoja, toinen on edelleen toista selvästi isompi. Tyttökin oli jo oppinut kävelemään! He olivat siellä yhdessä ja heillä oli kaikki hyvin! He sanoivat isille, että heillä on kaikki oikein hyvin, siellä taivaassa. Siellä he ovat, yhdessä. He hymyilivät, olivat lähekkäin, heillä oli vaatteet. Heitä ei voinut koskettaa.

Tämä äiti on ollut nyt perjantai-illasta asti niin täynnä onnea, rakkautta ja rauhaa, että ei meinaa todeksi uskoa!

En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ja minun mieheni näki <3 <3

torstai 22. tammikuuta 2015

Minä siinä, se minussa


Eilen huomasin alkaneeni järjestellä kaappeja ja vaatteita. Kolmen lapsen ja tilanpuutteen vuoksi asia ei ole ihan niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa, vaan homma on raakaa työtä. Järjestely on aina ollut eräänlaista terapiaa - abstraktinen ja vatvova mieleni rauhoittuu käytännölliseen puuhaan, jossa saa aikaan ja jossa tuloksen näkee pian. Unelmavaimo: rakastan ruoanlaittoa ja siivoamista, haha.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että tein tasan vuosi sitten samaa asiaa. Tuolloin pontimeni oli löytää lapsen laskettelumonot kaoottisesta varastosta, mutta samalla huomasin järjesteleväni muuta. Muun muassa niitä surulliseksi käyneitä vauvanvaatteita. Mieleni löysi pienestä näpräämisestä jotakin iloa, kaaos organisoitui pinoiksi, riveiksi, suunnitelmiksi, elämä sai hallintaa... ennen viimeistä pommia.


Illalla mietin, että ehkä teen seuraavatkin päivät samanlaisia asioita kuin vuosi sitten. Että huomenna (tänään) kierrän reitin neuvolaan. Valokuvaan kaiken. Sitten kävelen kotiin. Sitten ajan sairaalaan. Kuvaan kaiken. Ja sitten perjantaina hautausmaalle. Lauantaina "muuta ajateltavaa" (kaverini ottaa lapset hoitoon, ja me lähdemme miehen kanssa hotelliolemiseen).


Kaikki blogiani lukevat tietävät, että tämä toisto, usein valokuvaten, on oma tyylini auttaa itseäni. Valokuvaamisesta on tullut äärettömän tärkeä harrastus. Asiat, joista en voi (vielä) kirjoittaa, tallentuvat kuviin. Voin kuvata ihan mitä vaan. Yleensä mitä vähäpätöisempää asiaa (maata, nurmikkoa, oksistoa), sitä enemmän se minulle jälkeenpäin kertoo. Olen aivan rakastunut valokuviin ja minua harmittaa vietävästi, että edeltävä elämäni on niin huonosti dokumentoitu. Olen aina kuvannut vain lapsia.

Suunnitelmani toiston suhteen oli oikeastaan unohtunut aamulla. Toisekseen tulin siihen tulokseen, että neuvolalle meno saattaisi olla liian rankkaa. Eihän edellisistäkään kerroista ole hyvää seurannut... Olen vain ilmeisesti niin traumatisoitunut tietyistä paikoista, että en pysty siihen. Vaikka toisaalta asian "kohtaaminen" jollain tapaa kiehtookin.

Vaan kuinka sitten kävikään.


Minulla on autoimmuunisairauksiin todennäköisesti liittyvä varsin kroonistunut virus, joka aina silloin tällöin päättää voimistua ja puhkaista taudin. Syön siihen nykyään yleensä aina kuurin, jolla se pysyy taas aisoissa useita kuukausia, jos voin muuten hyvin. Viime päivät ovat olleet kovia, joten pahiksen mahikset olivat hyvät. Kun synnytin kaksosia, minulla oli se. Söin kuurin. Kun synnytin tyttöä, minulla oli se. Söin kuurin.

Aamulla se oli puhjennut ja iltapäivää kohden ymmärsin, että tarvitsen reseptin.

Olisin voinut soittaakin. Mutta en soittanut.



Päättäväisesti bussista astuessani kaarsin väärään suuntaan ja kävelin terveysasemalle. Valokuvasin matkalla kaiken puhelimella, vaikka sormeni meinasivat saada kuolion pakkasesta.


Istuessani odotushuoneessa valokuvasin itsenikin (salaa tietysti). Myöhemmin huomasin kuvassa takanani seinällä näkyvästä kellosta, että kellonaika oli minuutilleen sama kuin vuosi sitten...


Kun kävelin kotiin, ymmärsin myös, että minulla on muun muassa sama takki kuin tuona päivänä. Ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että nytkin on kova pakkanen ja se on lämpimin takkini... Mutta silti.

Lehdet odotushuoneessa ovat vuodesta toiseen samat. Tämä oli vuodelta 2012. Luin sen 1 vuosi ja 2 kuukautta sitten.
Se pellonlaitaa harppova mustatakkinen nainen, jonka tuolloin näin ulkoapäin, palautui jotenkin ruumiiseeni. Tunnistin saman takin! Minusta tuli taas hän. Tunneyhteyteni ovat vielä hyvin hataria, mutta keho tunnisti jälleen kaiken ja palasi tuohon hetkeen (ks. dissosiaatio). Käsivarsien kuumotus, heikkous, pala kurkussa, olkapäiden kipuaminen kohti korvia, automaattiohjauksella eteneminen... Meistä tuli sama.


Pääsin kotiin, pyyhin kyyneleet ja kirjoitin tämän.

Olen tässä.



Ja vuosi on kulunut. 




maanantai 19. tammikuuta 2015

Loppuun, alkuun

kuva
13.1.2014
Grr, ei ole täällä helpotusta. Kovempi oireisuus alkoi kuin alkoikin uudelleen. Oksentelen harvakseltaan, kunhan muistan syödä edelleenkin jatkuvasti, mutta voimattomuus, heikkous ja väsymys ovat todella kovat. En ole missään mielessä toimintakuntoinen. Pystyn jo tekemään ruokaa, siivoamaan pikkuisen kerrallaan (kyllä meinaan meidän kaapit ja laatikot ja nurkat onkin nykyään melkoisessa kunnossa!), ulkoilemaan ym.  mutta esim. tämä koneen ruudun tuijotus on niin karmeaa, että näin pitkän viestin kirjoitettua on pakko oksentaa. Migreenikin on melkoinen. Makoilen sohvalla ja sängyllä paljon, tuijotan seinää, ajattelen - that's my life! Kuten sanottua, henkisen jaksamisen kanssa on välillä tekemistä, kun VITUTTAA olla tällainen muumio. Mutta kun hyvän asian eteen hommaa tekee, niin kestäähän sitä vaikka mitä tietysti! Kun nyt viikot kuluisivat vähän nopeammin... ... ... ... ... ... ...

16.1.2014
Ihmeellinen valoilmiö ollut tänään ulkona koko päivän. AURINKO. Ja arvaa - mulla on ollut parempi päivä kuin vielä koskaan tämän raskauden aikana!!! Olin kävelylläkin ja mieli on valoisa. Tätä koneen ruudun tuijotusta ei kyllä kestä, heti alkaa migreeni nostaa päätään. 


17.1.2014
Mulla on toista päivää aika hyvä olo ja toivon, että nyt tulisi käänne. Tosin en myöskään taaskaan ole tuntenut liikkeitä sitten eilisen (koska istukka on edessä ja koska tyyppi on sellaisessa asennossa jne.) ja alan hyppiä seinille, vaikka tiedän, että se on ihan normaalia... Njoo, näillä mennään. 


21.1.2014
Pallomaha on täällä taas ihan paniikissa, koska liikkeitä ei käytännössä ole enää lainkaan. Istukka on siis nyt noussut ilmeisesti kokonaan eteen ja puskuroi kaikki tuntemukset siitä (tähän astikin niitä on tullut vain toisessa reunassa ihan alhaalla tai harvoin ihan ylhäällä, mutta ei missään muualla), ja kun lisäksi kohtu on taaksepäin kallistunut, en voi tuntea mitään. Vaikka tiedän, että asia on noin, olen tietty ihan paniikissa. Jos tämä kuolee, en selviä koskaan.............................. !!!!!!!!!!!!! (ei saa sanoa näin, ei saa ajatella noin!!!!)

Viime yönä en nukkunut käytännössä yhtään, koska "tutka" on jatkuvasti päällä. Huomenna vasta ylimääräiseen kuunteluun neuvolaan... ... ... ja mikäs siinä, eihän mitään kuitenkaan voitaisi tehdä, jos asiat olisivat huonosti. Ja kaksosten kuolemaviikkokin menossa, eilen oli raskaudessa The Päivä - kuinka osuvaa, että liikkeet loppui juuri silloin.... Olen niin niin niin kaput tähän raastavaan henkiseen JA fyysiseen rääkkiin :(((((


21.1.2014
Miten tää voi olla näin vaikeeta, koko ajan? Missä hehku, missä onni, missä rauha, missä hyvä olo, missä harmonia?????? Miksi tuntuu niin pahalta, aavistan jotakin?????


21.1.2014
En ole edelleenkään tuntenut liikkeitä, mutta olen jotakuinkin rauhallisempi. Olen lukenut niin paljon samanlaisia kokemuksia (ja ihan omassa kaveripiirissäkin on tällaisia etuistukkatapauksia ollut), että tiedän, että tämä on ihan normaalia. Kaikki sanovat, että kaikki on ok. Istukka nousee pikkuhiljaa ylemmäksi, jolloin ei yksinkertaisesti ole enää sellaista kohtaa, mistä pienen sikiön liikkeet voisi tuntea, koska istukka täyttää koko kohdun etuosan (jos vauva potkii selänpuolelle, vaikutus sama). Istukassa ei siis ole tuntoaistia. Neuvolaan menen kyllä huomenna, koska en mitenkään kestä tällaista seuraavaan ultraan asti. (olisin nyt vain raaskinut ostaa sen kotidopplerin, niin aika monelta paniikilta olisi (kai) säästytty)

Näin istualtaan tunnen joitakin muljahduksia, jotka saattavat olla sisällä tapahtuvaa kääntyilyä. Toivottavasti ovat. On myös mahdollista, että ovat vain suolen liikkeitä. Mutta pintaan ei tule mitään. Vaikka jo viikkoja sitten tunsin niitä.

Kysyn itseltäni, että MIKSI joku olisi huonosti. Eihän mikään ole viitannut siihen, missään vaiheessa.

Toki tiedän, että aiemmat kokemukseni ja tämä karmea fyysinen olo ja sen mukanaan tuoma voimattomuus tekevät tämän kauhun - eivät varsinaiset tosiasiat. Kun kauhu iskee päälle, ei siitä pääse enää yli, se vain tukahduttaa alleen. 



21. ja 22. tammikuuta

22. tammikuuta: neuvola

22. tammikuuta. Jorvi

perjantai 16. tammikuuta 2015

Tammikuun valo

Tammikuu 2014

Vuosi sitten, 16. tammikuuta 2014, aurinko tuli esiin. Fyysinen oloni oli pitkästä aikaa hieman parempi ja jaksoin ihailla sitä. Kävelin, valokuvasin. Ihmettelin. Taltutin pelkoani.

Pieniä hiutaleita satoi olkapäille, tarttuivat hiuksiin.

Pieniä enkeleitä satoi. Kaikki oli hiljaista.

Laskeudun nyt tähän viimeiseen viikkoon.

Valo tervehtii minua metsän yli. Maailman kaunein valo.

Suru on kurkussa, sisään- ja uloshengityksessä, jännittyneissä hartioissa, jääkylmissä käsissä.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Vatvominen

Jotkut reagoivat matalaan mielialaan keskittämällä huomion itseensä, kun taas toiset tekevät asioita, jotka saavat heidän ajatuksensa pois heistä itsestään. -- Niillä ihmisillä, jotka pyrkivät suuntaamaan huomion toisaalle, masentunut mieliala kestää todennäköisesti vähemmän aikaa. -- Kun ihminen yrittää ajattelemalla päästä eroon masennuksesta, eritoten silloin kun ajattelusta on tullut luonteeltaan hautovaa ja itseään toistavaa, siitä seuraa itse asiassa masennuksen pitkittyminen, mikä on täydellinen vastakohta halutulle lopputulokselle. 

 Vatvominen on pahasta. Mielialan johtamat vatvomistaistelut vetävät heikoilla olevan ihmisen helposti maahan. Kyse on itseään ruokkivasta ongelmasta. Kun mieliala tai asenne edellä mennään asioihin, asioiden sisällöllä ei edes ole niin paljon merkitystä. Mistä tahansa asiasta saadaan ongelmallista. Olen loistava esimerkki tällaisesta ihmisestä.

Miksi vatvominen on niin hellittämätöntä, jos se kerran aiheuttaa niin paljon vahinkoa? 

Minulla todella on niitä asioita (negatiivista ainesta), jotka jo itsessään riittäisivät tappiomielialaan - tämähän on jo selvää. Joten ei, en rakenna itselleni ongelmia, en ole pikkumainen enkä pinnallinen. Toisaalta näen jo, että vielä suurempi ongelmani on asioiden jatkuva vatvominen ja väärä asenne (negatiivinen menetelmä). Asioita en saa pois, koskaan, ne ovat tapahtuneet, mutta suhtautumistapaan voin vaikuttaa. Toisaalta kukaan ihminen ei kykene muuttamaan asennettaan ja ajattelutapaansa, jos ei koskaan saa mitään positiivista yllätystä, huojennusta, sattuman iloa. Ei pelkästä mustasta voi tehdä valkoista millään asenteella. Nämä asiat kulkevat rinnakkain.

Mielialaansa vatvovat koehenkilöt uskoivat, että he alkoivat ymmärtää itseään ja ongelmiaan paremmin, mutta tosiasiassa heidän ongelmanratkaisukykynsä huononi paranemisen sijaan. He olivat ikään kuin jumissa tilanteessa, jossa ongelman ratkaisu tuntui olevan lähellä, ja kun heille selvisi, että he olivat itse asiassa entistä kauempana etsimästään ratkaisusta, he ottivat tämän viestinä siitä, että heidän oli vatvottava entistä pontevammin.

Jos olisin paremmassa kunnossa, yhtäkkiset mielialan muutokset tai pienet vastoinkäymiset eivät saisi niin suurta voimaa. Edelleen ne saavat mielestäni kohtuutonta voimaa. Pienikin muutos huonompaan saa minut aivan alas. Tosin nousen sieltä jo helpommin kuin vielä jokunen kuukausi sitten. Olen opettelemalla opetellut antamaan itselleni lempeyttä. Se on hyvin vaikeaa, koska toimintatapa on itselleni täysin vieras. Lempeys on kuitenkin ainoa hoitokeino ja juuri se, mikä minulle tulisi viimeiseksi mieleen. Olen elänyt keppilinjalla, aina.

Kyse on siitä, että on kuin kokonainen mielen toimintatapa, kielteisten mielialojen, ajatusten, mielikuvien ja fyysisten tuntemusten yhdistelmä tai malli, olisi "kärrätty paikalle" reaktiona tilanteeseen. Tämä mielen toimintamalli, moodi, pitää sisällään molemmat: sekä helposti saatavilla olevan negatiivisen aineksen että taipumuksen käsitellä sitä vatvomalla. Siihen kuuluu myös se, että tuntemukset vaikuttavat kehoon.

Terapeuttini mukaan olen koko elämäni enemmän tai vähemmän elänyt "reunalla": Pysyn kasassa, olen hyvä, niin kauan kuin se, mitä teen, onnistuu. Kun se ei onnistu, hajoan. Kyse on siitä, että itsetunto ja minäkuva eivät ole rakentuneet normaalisti. Ns. normaali rakastettu ihminen tietää olevansa arvokas "kaikesta huolimatta", itsessään. Hän ei tarvitse jatkuvaa osoitusta siitä. Hänen ei tarvitse vaatia itseltään (eikä muilta) hyväksyntää olemassa ololleen. Vaikka monista minulle tapahtuneita asioista tiedän, että en ole niihin syyllinen, syytös kuitenkin kohdistuu epäsuorasti minuun. En saa otettua etäisyyttä tapahtumista tai ongelmista, koska ne ovat minä. En näe niitä enää asioina, jotka ovat tapahtuneet elämässäni, vaan minä olen yhtä kuin ne.

Kun mieliala alkaa laskea, vanhat, piintyneet kognitiivisen prosessoinnin mallit kytkeytyvät päälle suhteellisen automaattisesti. Tällä on kaksi merkittävää seurausta. Ensinnäkin ajattelu kulkee jatkuvasti kuluneita "mielen uria" pitkin eikä löydä tietä eteenpäin. Toiseksi tällainen ajattelu itsessään voimistaa masentunutta mielialaa, mikä puolestaan lisää ajattelua. Tällä tavoin, itseään ruokkivien noidankehien kautta, muutoin lievä ja hetkellinen mielentila voi pahentua vakavaksi.

Terapia on vatvomista, etenkin psykoanalyyttinen terapia. (Suurin osa nykyajan terapioista onkin kognitiivisia, pääasiassa nykyhetkeen ratkaisuja antavia.) Terapian vatvominen on kuitenkin erilaista siksi, että peilinä on asiantuntija, auttaja. Itse en ole vielä päässyt tuohon vaiheeseen - tiedän kyllä, että ajattelutapani on väärä, mutta en tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä, en siis "usko" peiliäni. Hän vain sanoo sanoja, en saa niistä kiinni. Ehkä suhde kehittyy luottamuksen kautta, vähitellen, pitkän ajan kuluessa. Toisto on ymmärtääkseni tärkeää: minä. olen. arvokas. minä. olen. tärkeä. minä. en. ole. syypää. minulla. on. tärkeä. elämä. ja. voin. tehdä. sillä. mitä. haluan.

Minun on hyvin vaikea irrottaa vatvomisesta. Se on turvani, oma rakas minä. Sellainenhan olen. Mitä olen ilman sitä, en sitäkään vähää? Tarrautuminen on hyväksynnän vastakohta.

On kuitenkin erittäin vaikeaa ymmärtää kaksi asiaa samanaikaisesti. Yhtäältä se, mitä minulle on nyt jo keväästä asti toitotettu: on päivänselvää, että tällaisen elämän seurauksena voin huonosti, on päivänselvää, että en enää jaksa(isi), on suuri ihme, että olen selvinnyt näin hyvin! Ja sitten toisaalta se, että minun pitää antaa itselleni armoa, löytää itselleni uusi todellisuus, uusi ajattelutapa, oppia arvostamaan itseäni ja niin edelleen. Miten nuo voivat olla totta samanaikaisesti?

Jos kerran kaikki paska on todella tehnyt minulle näin ja minun pitää se hyväksyä, miten voisin siitä vielä nousta? Juuri siksihän minä olen pystyssä pysynyt, etten ole suostunut ajattelemaan tuota kamalaa todellisuutta, en ole suostunut hyväksymään, että tuo paska vähitellen jyrää minut. Nyt minun siis pitää ymmärtää ja hyväksyä, että minulle on käynyt näin noiden asioiden takia, mutta siitä huolimatta minun pitäisi vain ottaa ne asiat asioina ja uskoa esimerkiksi, että niiden ajattelu ei ole tosiasia vaan vain ajattelua - ja että voin ajatella toisinkin? Ja että tätä ei kannattaisi vatvoa?! Miten sitä voisi olla vatvomatta?! En käsitä mitään! Onko tämä kaikille muille pässinlihaa?

Ihmiset saattavat ajatella hyväksynnän vaatimuksen tarkoittavan, että tapahtui mitä tahansa, heidän tulisi "vain hyväksyä se". Kukaan ei kehota meitä "vain hyväksymään sitä". Erityisesti kauhistuttavien tapahtumien ja olosuhteiden yhteydessä hyväksyntä on yksi maailman vaikeimpia asioita. Pohjimmiltaan hyväksyminen tarkoittaa sen ymmärtämistä, miten asiat ovat, viisaan suhtautumistavan etsimistä ja toimimista tarkoituksenmukaisella tavalla kirkkaan oivalluksen valossa.

Kyllä minä yritän.

Olen opetellut meditaation ja tietoisen läsnäolon kautta vatvomisen vähentämistä. En voi sanoa kehittyneeni kovin. Paremmiksi tavoiksi olen todennut ruoanlaiton, liikunnan ja muun yksinkertaisen suorittavan tekemisen, kuten olen täällä moneen kertaan jo kertonut. Mihinkään syvällisempään "mitä haluan tehdä?"-moodiin en ole päässyt kuin hetkellisesti korkeimmissa mielialoissani, koska en oikeasti tiedä, mitä itse haluan, en tiedä, mistä itse tykkään. Siis ihan itse. Ilman lapsia, ilman miestä. Joiden kautta siis tavallisesti elän.

Hukuin elämään - siltä minusta tuntuu.

Ja koska olen minä, otan tämänkin tehtävän liian perusteellisesti. Huomasin eilen vatvovani, mistä tykkään ja mitä haluaisin tehdä. Vatvoin niin paljon, että rakensin oman psyyken teoriani, jonka sitten jo kriittisesti kumosinkin, mutta ainuttakaan tulosta itseni suhteen en saavuttanut. Päädyin kritisoimaan koko helvetillistä mielen menoksi luotua ammattikuntaa ja kysymään kiukkuisena itseltäni, miksen vaan (saatana) saisi olla ajattelematta tällaisia. (Tietoisen läsnäolon ensimmäinen perusasenne on arvostelemattomuus.)

Luin kuitenkin mindfulness-kirjan (josta nuo lainauksetkin ovat) loppuun, olisin osannut kirjoittaa siitä esseen ja "myydä" sen avuksi jollekin muulle henkilölle, mutta edelleenkään en tiennyt itsestäni mitään.

Kirjoitin paperille "Mieti itseäsi, älä vatvo." Katselin tuota lappusta aamukahvia juodessani.

Menin lenkille pakkaseen. Voi elämä, kuinka se puraisi poskia ja tuntui hyvältä. Taivaanranta, narskuva lumi, hengityksen höyry.

Tultuani kotiin heitin lappuseni roskiin.

Totuuteni tänäänkin on:
juokse, älä vatvo.



----
Lainaukset teoksista:

Jon Kabat-Zinn,  
Kutsu tietoisen läsnäolon harjoittamiseen
2013.

Segal, Zindel V.; Williams, J. Mark G. & John D. Teasdale,  
Mindfulness masennuksen hoidossa,
2014.