torstai 29. tammikuuta 2015

Ristinsieluja


Vuosipäivän hautausmaakäynnillä, miehen kanssa kahden. Lapset katsoivat autossa tabletilta ohjelmaa.

Taivaalta vihmoi märkää lunta, melkein kuin jouluaattona. Koko valtavalla hautausmaalla ei näkynyt ketään muita. En sano ristinsielua, koska ristinsieluja näkyi.

Ei tosin minulle.

Kun jo käännyimme pois hautapaikalta, mies jäi seisomaan tielle. Kävelin hiljalleen eteenpäin. Aika kauaskin ehdin, katselin välillä taakseni, ihailin taivaan väriä. Otin puhelimella muutamia kuvia, jotka eivät kuitenkaan hämärän takia ole kovin onnistuneita.

Lumisade oli alkanut samalla kellonlyömällä kuin tytön syntymähetki. Nyt muutama tunti myöhemmin taivas oli vaaleanpunainen. 

Mies tuli lopulta kohdalleni. Hän itki. Itki! Hän ei ole itkenyt kunnolla vielä kertaakaan! Hän on ollut tytön kuoleman jälkeen niin jumissa, että ei ole voinut edes itkeä.

Nyt tuli. Tuli oikein kunnolla. Kuin saavista, kuin polvilleen, rääkyen, vavahdellen, ihan loputtomasti.

Halasin ja tuin, nielin vähäisiä omia kyyneleitäni. Roikuimme siinä toisissamme, polot.

Kun mies siitä tyyntyi, hän kertoi nähneensä pikkuisemme! Nähneensä! Meidän rakkaat!

En voi sanoin kuvata, millaisen tunteen se minussa sai aikaan. Olen NIIIIIN toivonut, että saisin merkkejä, näkisin jotakin, mutta en ole nähnyt. Mieheni - tuo emotionaalisesti jumissa oleva uupunut järkiolento, joka ei enää osaa edes surra - näki. Voi rakas elämä taivas Jumala enkelit, kuinka onnellinen olin!

Niinpä nyt voin ilokseni kertoa, että taivaslapsemme voivat oikein hyvin. Pojat ovat jo isoja, toinen on edelleen toista selvästi isompi. Tyttökin oli jo oppinut kävelemään! He olivat siellä yhdessä ja heillä oli kaikki hyvin! He sanoivat isille, että heillä on kaikki oikein hyvin, siellä taivaassa. Siellä he ovat, yhdessä. He hymyilivät, olivat lähekkäin, heillä oli vaatteet. Heitä ei voinut koskettaa.

Tämä äiti on ollut nyt perjantai-illasta asti niin täynnä onnea, rakkautta ja rauhaa, että ei meinaa todeksi uskoa!

En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ja minun mieheni näki <3 <3

torstai 22. tammikuuta 2015

Minä siinä, se minussa


Eilen huomasin alkaneeni järjestellä kaappeja ja vaatteita. Kolmen lapsen ja tilanpuutteen vuoksi asia ei ole ihan niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa, vaan homma on raakaa työtä. Järjestely on aina ollut eräänlaista terapiaa - abstraktinen ja vatvova mieleni rauhoittuu käytännölliseen puuhaan, jossa saa aikaan ja jossa tuloksen näkee pian. Unelmavaimo: rakastan ruoanlaittoa ja siivoamista, haha.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että tein tasan vuosi sitten samaa asiaa. Tuolloin pontimeni oli löytää lapsen laskettelumonot kaoottisesta varastosta, mutta samalla huomasin järjesteleväni muuta. Muun muassa niitä surulliseksi käyneitä vauvanvaatteita. Mieleni löysi pienestä näpräämisestä jotakin iloa, kaaos organisoitui pinoiksi, riveiksi, suunnitelmiksi, elämä sai hallintaa... ennen viimeistä pommia.


Illalla mietin, että ehkä teen seuraavatkin päivät samanlaisia asioita kuin vuosi sitten. Että huomenna (tänään) kierrän reitin neuvolaan. Valokuvaan kaiken. Sitten kävelen kotiin. Sitten ajan sairaalaan. Kuvaan kaiken. Ja sitten perjantaina hautausmaalle. Lauantaina "muuta ajateltavaa" (kaverini ottaa lapset hoitoon, ja me lähdemme miehen kanssa hotelliolemiseen).


Kaikki blogiani lukevat tietävät, että tämä toisto, usein valokuvaten, on oma tyylini auttaa itseäni. Valokuvaamisesta on tullut äärettömän tärkeä harrastus. Asiat, joista en voi (vielä) kirjoittaa, tallentuvat kuviin. Voin kuvata ihan mitä vaan. Yleensä mitä vähäpätöisempää asiaa (maata, nurmikkoa, oksistoa), sitä enemmän se minulle jälkeenpäin kertoo. Olen aivan rakastunut valokuviin ja minua harmittaa vietävästi, että edeltävä elämäni on niin huonosti dokumentoitu. Olen aina kuvannut vain lapsia.

Suunnitelmani toiston suhteen oli oikeastaan unohtunut aamulla. Toisekseen tulin siihen tulokseen, että neuvolalle meno saattaisi olla liian rankkaa. Eihän edellisistäkään kerroista ole hyvää seurannut... Olen vain ilmeisesti niin traumatisoitunut tietyistä paikoista, että en pysty siihen. Vaikka toisaalta asian "kohtaaminen" jollain tapaa kiehtookin.

Vaan kuinka sitten kävikään.


Minulla on autoimmuunisairauksiin todennäköisesti liittyvä varsin kroonistunut virus, joka aina silloin tällöin päättää voimistua ja puhkaista taudin. Syön siihen nykyään yleensä aina kuurin, jolla se pysyy taas aisoissa useita kuukausia, jos voin muuten hyvin. Viime päivät ovat olleet kovia, joten pahiksen mahikset olivat hyvät. Kun synnytin kaksosia, minulla oli se. Söin kuurin. Kun synnytin tyttöä, minulla oli se. Söin kuurin.

Aamulla se oli puhjennut ja iltapäivää kohden ymmärsin, että tarvitsen reseptin.

Olisin voinut soittaakin. Mutta en soittanut.



Päättäväisesti bussista astuessani kaarsin väärään suuntaan ja kävelin terveysasemalle. Valokuvasin matkalla kaiken puhelimella, vaikka sormeni meinasivat saada kuolion pakkasesta.


Istuessani odotushuoneessa valokuvasin itsenikin (salaa tietysti). Myöhemmin huomasin kuvassa takanani seinällä näkyvästä kellosta, että kellonaika oli minuutilleen sama kuin vuosi sitten...


Kun kävelin kotiin, ymmärsin myös, että minulla on muun muassa sama takki kuin tuona päivänä. Ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, että nytkin on kova pakkanen ja se on lämpimin takkini... Mutta silti.

Lehdet odotushuoneessa ovat vuodesta toiseen samat. Tämä oli vuodelta 2012. Luin sen 1 vuosi ja 2 kuukautta sitten.
Se pellonlaitaa harppova mustatakkinen nainen, jonka tuolloin näin ulkoapäin, palautui jotenkin ruumiiseeni. Tunnistin saman takin! Minusta tuli taas hän. Tunneyhteyteni ovat vielä hyvin hataria, mutta keho tunnisti jälleen kaiken ja palasi tuohon hetkeen (ks. dissosiaatio). Käsivarsien kuumotus, heikkous, pala kurkussa, olkapäiden kipuaminen kohti korvia, automaattiohjauksella eteneminen... Meistä tuli sama.


Pääsin kotiin, pyyhin kyyneleet ja kirjoitin tämän.

Olen tässä.



Ja vuosi on kulunut. 




maanantai 19. tammikuuta 2015

Loppuun, alkuun

kuva
13.1.2014
Grr, ei ole täällä helpotusta. Kovempi oireisuus alkoi kuin alkoikin uudelleen. Oksentelen harvakseltaan, kunhan muistan syödä edelleenkin jatkuvasti, mutta voimattomuus, heikkous ja väsymys ovat todella kovat. En ole missään mielessä toimintakuntoinen. Pystyn jo tekemään ruokaa, siivoamaan pikkuisen kerrallaan (kyllä meinaan meidän kaapit ja laatikot ja nurkat onkin nykyään melkoisessa kunnossa!), ulkoilemaan ym.  mutta esim. tämä koneen ruudun tuijotus on niin karmeaa, että näin pitkän viestin kirjoitettua on pakko oksentaa. Migreenikin on melkoinen. Makoilen sohvalla ja sängyllä paljon, tuijotan seinää, ajattelen - that's my life! Kuten sanottua, henkisen jaksamisen kanssa on välillä tekemistä, kun VITUTTAA olla tällainen muumio. Mutta kun hyvän asian eteen hommaa tekee, niin kestäähän sitä vaikka mitä tietysti! Kun nyt viikot kuluisivat vähän nopeammin... ... ... ... ... ... ...

16.1.2014
Ihmeellinen valoilmiö ollut tänään ulkona koko päivän. AURINKO. Ja arvaa - mulla on ollut parempi päivä kuin vielä koskaan tämän raskauden aikana!!! Olin kävelylläkin ja mieli on valoisa. Tätä koneen ruudun tuijotusta ei kyllä kestä, heti alkaa migreeni nostaa päätään. 


17.1.2014
Mulla on toista päivää aika hyvä olo ja toivon, että nyt tulisi käänne. Tosin en myöskään taaskaan ole tuntenut liikkeitä sitten eilisen (koska istukka on edessä ja koska tyyppi on sellaisessa asennossa jne.) ja alan hyppiä seinille, vaikka tiedän, että se on ihan normaalia... Njoo, näillä mennään. 


21.1.2014
Pallomaha on täällä taas ihan paniikissa, koska liikkeitä ei käytännössä ole enää lainkaan. Istukka on siis nyt noussut ilmeisesti kokonaan eteen ja puskuroi kaikki tuntemukset siitä (tähän astikin niitä on tullut vain toisessa reunassa ihan alhaalla tai harvoin ihan ylhäällä, mutta ei missään muualla), ja kun lisäksi kohtu on taaksepäin kallistunut, en voi tuntea mitään. Vaikka tiedän, että asia on noin, olen tietty ihan paniikissa. Jos tämä kuolee, en selviä koskaan.............................. !!!!!!!!!!!!! (ei saa sanoa näin, ei saa ajatella noin!!!!)

Viime yönä en nukkunut käytännössä yhtään, koska "tutka" on jatkuvasti päällä. Huomenna vasta ylimääräiseen kuunteluun neuvolaan... ... ... ja mikäs siinä, eihän mitään kuitenkaan voitaisi tehdä, jos asiat olisivat huonosti. Ja kaksosten kuolemaviikkokin menossa, eilen oli raskaudessa The Päivä - kuinka osuvaa, että liikkeet loppui juuri silloin.... Olen niin niin niin kaput tähän raastavaan henkiseen JA fyysiseen rääkkiin :(((((


21.1.2014
Miten tää voi olla näin vaikeeta, koko ajan? Missä hehku, missä onni, missä rauha, missä hyvä olo, missä harmonia?????? Miksi tuntuu niin pahalta, aavistan jotakin?????


21.1.2014
En ole edelleenkään tuntenut liikkeitä, mutta olen jotakuinkin rauhallisempi. Olen lukenut niin paljon samanlaisia kokemuksia (ja ihan omassa kaveripiirissäkin on tällaisia etuistukkatapauksia ollut), että tiedän, että tämä on ihan normaalia. Kaikki sanovat, että kaikki on ok. Istukka nousee pikkuhiljaa ylemmäksi, jolloin ei yksinkertaisesti ole enää sellaista kohtaa, mistä pienen sikiön liikkeet voisi tuntea, koska istukka täyttää koko kohdun etuosan (jos vauva potkii selänpuolelle, vaikutus sama). Istukassa ei siis ole tuntoaistia. Neuvolaan menen kyllä huomenna, koska en mitenkään kestä tällaista seuraavaan ultraan asti. (olisin nyt vain raaskinut ostaa sen kotidopplerin, niin aika monelta paniikilta olisi (kai) säästytty)

Näin istualtaan tunnen joitakin muljahduksia, jotka saattavat olla sisällä tapahtuvaa kääntyilyä. Toivottavasti ovat. On myös mahdollista, että ovat vain suolen liikkeitä. Mutta pintaan ei tule mitään. Vaikka jo viikkoja sitten tunsin niitä.

Kysyn itseltäni, että MIKSI joku olisi huonosti. Eihän mikään ole viitannut siihen, missään vaiheessa.

Toki tiedän, että aiemmat kokemukseni ja tämä karmea fyysinen olo ja sen mukanaan tuoma voimattomuus tekevät tämän kauhun - eivät varsinaiset tosiasiat. Kun kauhu iskee päälle, ei siitä pääse enää yli, se vain tukahduttaa alleen. 



21. ja 22. tammikuuta

22. tammikuuta: neuvola

22. tammikuuta. Jorvi

perjantai 16. tammikuuta 2015

Tammikuun valo

Tammikuu 2014

Vuosi sitten, 16. tammikuuta 2014, aurinko tuli esiin. Fyysinen oloni oli pitkästä aikaa hieman parempi ja jaksoin ihailla sitä. Kävelin, valokuvasin. Ihmettelin. Taltutin pelkoani.

Pieniä hiutaleita satoi olkapäille, tarttuivat hiuksiin.

Pieniä enkeleitä satoi. Kaikki oli hiljaista.

Laskeudun nyt tähän viimeiseen viikkoon.

Valo tervehtii minua metsän yli. Maailman kaunein valo.

Suru on kurkussa, sisään- ja uloshengityksessä, jännittyneissä hartioissa, jääkylmissä käsissä.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Vatvominen

Jotkut reagoivat matalaan mielialaan keskittämällä huomion itseensä, kun taas toiset tekevät asioita, jotka saavat heidän ajatuksensa pois heistä itsestään. -- Niillä ihmisillä, jotka pyrkivät suuntaamaan huomion toisaalle, masentunut mieliala kestää todennäköisesti vähemmän aikaa. -- Kun ihminen yrittää ajattelemalla päästä eroon masennuksesta, eritoten silloin kun ajattelusta on tullut luonteeltaan hautovaa ja itseään toistavaa, siitä seuraa itse asiassa masennuksen pitkittyminen, mikä on täydellinen vastakohta halutulle lopputulokselle. 

 Vatvominen on pahasta. Mielialan johtamat vatvomistaistelut vetävät heikoilla olevan ihmisen helposti maahan. Kyse on itseään ruokkivasta ongelmasta. Kun mieliala tai asenne edellä mennään asioihin, asioiden sisällöllä ei edes ole niin paljon merkitystä. Mistä tahansa asiasta saadaan ongelmallista. Olen loistava esimerkki tällaisesta ihmisestä.

Miksi vatvominen on niin hellittämätöntä, jos se kerran aiheuttaa niin paljon vahinkoa? 

Minulla todella on niitä asioita (negatiivista ainesta), jotka jo itsessään riittäisivät tappiomielialaan - tämähän on jo selvää. Joten ei, en rakenna itselleni ongelmia, en ole pikkumainen enkä pinnallinen. Toisaalta näen jo, että vielä suurempi ongelmani on asioiden jatkuva vatvominen ja väärä asenne (negatiivinen menetelmä). Asioita en saa pois, koskaan, ne ovat tapahtuneet, mutta suhtautumistapaan voin vaikuttaa. Toisaalta kukaan ihminen ei kykene muuttamaan asennettaan ja ajattelutapaansa, jos ei koskaan saa mitään positiivista yllätystä, huojennusta, sattuman iloa. Ei pelkästä mustasta voi tehdä valkoista millään asenteella. Nämä asiat kulkevat rinnakkain.

Mielialaansa vatvovat koehenkilöt uskoivat, että he alkoivat ymmärtää itseään ja ongelmiaan paremmin, mutta tosiasiassa heidän ongelmanratkaisukykynsä huononi paranemisen sijaan. He olivat ikään kuin jumissa tilanteessa, jossa ongelman ratkaisu tuntui olevan lähellä, ja kun heille selvisi, että he olivat itse asiassa entistä kauempana etsimästään ratkaisusta, he ottivat tämän viestinä siitä, että heidän oli vatvottava entistä pontevammin.

Jos olisin paremmassa kunnossa, yhtäkkiset mielialan muutokset tai pienet vastoinkäymiset eivät saisi niin suurta voimaa. Edelleen ne saavat mielestäni kohtuutonta voimaa. Pienikin muutos huonompaan saa minut aivan alas. Tosin nousen sieltä jo helpommin kuin vielä jokunen kuukausi sitten. Olen opettelemalla opetellut antamaan itselleni lempeyttä. Se on hyvin vaikeaa, koska toimintatapa on itselleni täysin vieras. Lempeys on kuitenkin ainoa hoitokeino ja juuri se, mikä minulle tulisi viimeiseksi mieleen. Olen elänyt keppilinjalla, aina.

Kyse on siitä, että on kuin kokonainen mielen toimintatapa, kielteisten mielialojen, ajatusten, mielikuvien ja fyysisten tuntemusten yhdistelmä tai malli, olisi "kärrätty paikalle" reaktiona tilanteeseen. Tämä mielen toimintamalli, moodi, pitää sisällään molemmat: sekä helposti saatavilla olevan negatiivisen aineksen että taipumuksen käsitellä sitä vatvomalla. Siihen kuuluu myös se, että tuntemukset vaikuttavat kehoon.

Terapeuttini mukaan olen koko elämäni enemmän tai vähemmän elänyt "reunalla": Pysyn kasassa, olen hyvä, niin kauan kuin se, mitä teen, onnistuu. Kun se ei onnistu, hajoan. Kyse on siitä, että itsetunto ja minäkuva eivät ole rakentuneet normaalisti. Ns. normaali rakastettu ihminen tietää olevansa arvokas "kaikesta huolimatta", itsessään. Hän ei tarvitse jatkuvaa osoitusta siitä. Hänen ei tarvitse vaatia itseltään (eikä muilta) hyväksyntää olemassa ololleen. Vaikka monista minulle tapahtuneita asioista tiedän, että en ole niihin syyllinen, syytös kuitenkin kohdistuu epäsuorasti minuun. En saa otettua etäisyyttä tapahtumista tai ongelmista, koska ne ovat minä. En näe niitä enää asioina, jotka ovat tapahtuneet elämässäni, vaan minä olen yhtä kuin ne.

Kun mieliala alkaa laskea, vanhat, piintyneet kognitiivisen prosessoinnin mallit kytkeytyvät päälle suhteellisen automaattisesti. Tällä on kaksi merkittävää seurausta. Ensinnäkin ajattelu kulkee jatkuvasti kuluneita "mielen uria" pitkin eikä löydä tietä eteenpäin. Toiseksi tällainen ajattelu itsessään voimistaa masentunutta mielialaa, mikä puolestaan lisää ajattelua. Tällä tavoin, itseään ruokkivien noidankehien kautta, muutoin lievä ja hetkellinen mielentila voi pahentua vakavaksi.

Terapia on vatvomista, etenkin psykoanalyyttinen terapia. (Suurin osa nykyajan terapioista onkin kognitiivisia, pääasiassa nykyhetkeen ratkaisuja antavia.) Terapian vatvominen on kuitenkin erilaista siksi, että peilinä on asiantuntija, auttaja. Itse en ole vielä päässyt tuohon vaiheeseen - tiedän kyllä, että ajattelutapani on väärä, mutta en tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä, en siis "usko" peiliäni. Hän vain sanoo sanoja, en saa niistä kiinni. Ehkä suhde kehittyy luottamuksen kautta, vähitellen, pitkän ajan kuluessa. Toisto on ymmärtääkseni tärkeää: minä. olen. arvokas. minä. olen. tärkeä. minä. en. ole. syypää. minulla. on. tärkeä. elämä. ja. voin. tehdä. sillä. mitä. haluan.

Minun on hyvin vaikea irrottaa vatvomisesta. Se on turvani, oma rakas minä. Sellainenhan olen. Mitä olen ilman sitä, en sitäkään vähää? Tarrautuminen on hyväksynnän vastakohta.

On kuitenkin erittäin vaikeaa ymmärtää kaksi asiaa samanaikaisesti. Yhtäältä se, mitä minulle on nyt jo keväästä asti toitotettu: on päivänselvää, että tällaisen elämän seurauksena voin huonosti, on päivänselvää, että en enää jaksa(isi), on suuri ihme, että olen selvinnyt näin hyvin! Ja sitten toisaalta se, että minun pitää antaa itselleni armoa, löytää itselleni uusi todellisuus, uusi ajattelutapa, oppia arvostamaan itseäni ja niin edelleen. Miten nuo voivat olla totta samanaikaisesti?

Jos kerran kaikki paska on todella tehnyt minulle näin ja minun pitää se hyväksyä, miten voisin siitä vielä nousta? Juuri siksihän minä olen pystyssä pysynyt, etten ole suostunut ajattelemaan tuota kamalaa todellisuutta, en ole suostunut hyväksymään, että tuo paska vähitellen jyrää minut. Nyt minun siis pitää ymmärtää ja hyväksyä, että minulle on käynyt näin noiden asioiden takia, mutta siitä huolimatta minun pitäisi vain ottaa ne asiat asioina ja uskoa esimerkiksi, että niiden ajattelu ei ole tosiasia vaan vain ajattelua - ja että voin ajatella toisinkin? Ja että tätä ei kannattaisi vatvoa?! Miten sitä voisi olla vatvomatta?! En käsitä mitään! Onko tämä kaikille muille pässinlihaa?

Ihmiset saattavat ajatella hyväksynnän vaatimuksen tarkoittavan, että tapahtui mitä tahansa, heidän tulisi "vain hyväksyä se". Kukaan ei kehota meitä "vain hyväksymään sitä". Erityisesti kauhistuttavien tapahtumien ja olosuhteiden yhteydessä hyväksyntä on yksi maailman vaikeimpia asioita. Pohjimmiltaan hyväksyminen tarkoittaa sen ymmärtämistä, miten asiat ovat, viisaan suhtautumistavan etsimistä ja toimimista tarkoituksenmukaisella tavalla kirkkaan oivalluksen valossa.

Kyllä minä yritän.

Olen opetellut meditaation ja tietoisen läsnäolon kautta vatvomisen vähentämistä. En voi sanoa kehittyneeni kovin. Paremmiksi tavoiksi olen todennut ruoanlaiton, liikunnan ja muun yksinkertaisen suorittavan tekemisen, kuten olen täällä moneen kertaan jo kertonut. Mihinkään syvällisempään "mitä haluan tehdä?"-moodiin en ole päässyt kuin hetkellisesti korkeimmissa mielialoissani, koska en oikeasti tiedä, mitä itse haluan, en tiedä, mistä itse tykkään. Siis ihan itse. Ilman lapsia, ilman miestä. Joiden kautta siis tavallisesti elän.

Hukuin elämään - siltä minusta tuntuu.

Ja koska olen minä, otan tämänkin tehtävän liian perusteellisesti. Huomasin eilen vatvovani, mistä tykkään ja mitä haluaisin tehdä. Vatvoin niin paljon, että rakensin oman psyyken teoriani, jonka sitten jo kriittisesti kumosinkin, mutta ainuttakaan tulosta itseni suhteen en saavuttanut. Päädyin kritisoimaan koko helvetillistä mielen menoksi luotua ammattikuntaa ja kysymään kiukkuisena itseltäni, miksen vaan (saatana) saisi olla ajattelematta tällaisia. (Tietoisen läsnäolon ensimmäinen perusasenne on arvostelemattomuus.)

Luin kuitenkin mindfulness-kirjan (josta nuo lainauksetkin ovat) loppuun, olisin osannut kirjoittaa siitä esseen ja "myydä" sen avuksi jollekin muulle henkilölle, mutta edelleenkään en tiennyt itsestäni mitään.

Kirjoitin paperille "Mieti itseäsi, älä vatvo." Katselin tuota lappusta aamukahvia juodessani.

Menin lenkille pakkaseen. Voi elämä, kuinka se puraisi poskia ja tuntui hyvältä. Taivaanranta, narskuva lumi, hengityksen höyry.

Tultuani kotiin heitin lappuseni roskiin.

Totuuteni tänäänkin on:
juokse, älä vatvo.



----
Lainaukset teoksista:

Jon Kabat-Zinn,  
Kutsu tietoisen läsnäolon harjoittamiseen
2013.

Segal, Zindel V.; Williams, J. Mark G. & John D. Teasdale,  
Mindfulness masennuksen hoidossa,
2014.