tiistai 31. maaliskuuta 2015

Pienen iso sotku

kuva
Miltä tuntuu, kun tajuaa, että välitilaksi luultu onkin itse elämä? Että kyseessä ei olekaan hetki pelilaudalla, kun kaikki menee pieleen, mutta jonka jälkeen onni voi kääntyä. Kun ymmärtää, että nurkan takana ei odotakaan palkinto tästä kärsimyksestä, tästä kivuliaasta vaiheesta - ei valoisaa helpotusta, ei viilentävää keveyttä. 

Mitään ei tule, tupsahda, mitään kompensaatiota ei ole tarjolla. Hyvää on ja tulee vain, jos itse osaa usko(tell)a niin. Tämä ei ole välitila - tämä on minun elämääni. Ei ole sitku, on nyt. Kehittyminen, jota tapahtuu, on lähinnä turtumista ja alistumista.

Kun toisinaan avaan blogin, ajattelen kirjoittavani jostakin. Mitään ei silti synny. En jaksa valittaa. En jaksa olla valittamatta, koska, totuuden nimissä, se ei olisi aivan rehellistä.

En halua kirjoittaa vauvoista tai raskaudesta. Mutta en varsinkaan voisi valehdella, etten niitä koko ajan ajattele. Unelma on koko ajan kaukaisempi.

Arkielämässä ei ole mitään raportoitavaa. Rima on noussut myös sen suhteen, mitä uskallan sanoa.

Herättelen kuitenkin nyt itseäni. Tämä on tehtävä, jonka annoin itselleni viime viikolla.

Asioita Greteliltä:

1. Tajusin juuri NYT, etten ole käynyt moneen viikkoon hautausmaalla. Miksi? En tiedä. Asia täytyy korjata pääsiäisenä. Hah, tulipa samalla mieleeni viime pääsiäinen. Olinpa riekaleina muuten!

2. Terapia on ihmeellistä. En tiedä, onko siitä ollut mitään hyötyä, mutta ei haittaakaan. On se saanut minut konkreettisesti tekemään muutamia asioita, joita en ehkä muuten olisi uskaltanut. Edelleenkin koen hassuksi, että jaan vieraan ihmisen kanssa elämäni synkimpiä asioita. Tällä viikolla on jo 27. kerta. Käyntikerrat ovat viikon tähtihetkiä, ja niitä edeltää monta mukavaa rutiinia, kuten eräässä kahvilassa käyminen. Hassua kyllä, koen olevani etuoikeutettu.

Terapiakerrat ovat hyvin vaihtelevia. Joskus tulen pois kaksinkerroin ja olen aivan poissa pelistä. Joskus olen aivan indifferentti. Toisinaan jatkan reippaasti päivää ja saatan kokea hieman tyytyväisyyttäkin. Joinakin kertoina minulla on vihossa valmiina aihioita tai ajatuksia, toisina kertoina istun tuoliin enkä jaksaisi kissaa sanoa. Silti aika on aina liian lyhyt, ihan aina.

En edelleenkään tykkää siitä, että en ole ohjaksissa. Että en edes tiedä mitä tapahtuu. Mutta pakotan itseni pitämään suuni kiinni. Pakko se on luottaa, että joku osaa homman paremmin kuin minä...

3. Fyysisessä terveydentilassani on tapahtunut muutaman kuukauden ajan selvää alaspäinmenoa, vaikka jo jonkin aikaa voin sangen mainiosti. Nyt pari viikkoa romahdus on ollut hyvin selkeä (esim. erinäisiä tulehdustiloja). Jouduin nielemään siis katkerat kyyneleeni ja palaamaan kaikkein radikaaleimpaan ruokavalioon, jolla autoimmuunioireet pysyvät hallinnassa. En tavallisestikaan syö maitotuotteita enkä gluteeniviljoja enkä sokeria (ja alkoholikin on ollut täysin poissa jo 8 kk), mutta nyt pois jäävät kaikki muutkin viljat, kahvi, palkokasvit, idut, pähkinät, siemenet, munat, kahvi, koisokasvit (tomaatti, peruna, munakoiso ym.). Koska en syö myöskään punaista lihaa tai kanaa, voin kertoa, että riudun. V**ttaa, että kaikki pyörii taas ruoan ympärillä (tai siis ruoattomuuden), kun yritän keksiä, mitä voisin laittaa suuhuni, jotta pysyisin hengissä. Voi elämä, että tunnen kateutta ihmisiä kohtaan, jotka ovat terveitä, vaikka elävät ihan pellossa ja mössöttävät mössönpössön ja nautiskelevat sipidipi. ARGH!

Kunhan tästä alkuun pääsen, selviän kyllä. Etenkin kun huomaan, miten olo alkaa kohentua. Mutta elämää muuten tämä toki rajoittaa. Ei voi syödä ulkona eikä vieraisilla, koko ajan saa selittää jollekulle. Aina täytyy kaikki olla tiukasti suunniteltua, koska mitään "hätävararuokaa" ei ole olemassakaan. Myös se suuri ilo, mitä tavallisesti saan hyvästä ruoasta, on ainakin jonkin aikaa poissa. Kun jokainen ruoka on suurin piirtein samanlainen, ei jaksa paljon hurrata. Ja sitten katsoa vierestä, kun muu perhe valittaa, kun suklaa on loppu - kyllä se hiukan syö ihmistä.

4. On hyvin lähellä, että (taas) pyyhin kaiken edelle kirjoitetun tekstin pois ja päätän yrittää uusiksi ensi viikolla. Tämä on aika toivotonta.

5. Miksi en enää edes runoja näihin kirjoituksiini saa laitettua? (siksi, että en ole lukenut runoja pitkään aikaan) Luen yksinomaan tietokirjallisuutta. Ja viihteenä ruokakirjallisuutta!

6. Olen löytänyt itsestäni "pienen" (tai oikeastaan olen nimennyt sen - olemassa se on ollut pitkään, kuten blogistakin etenkin viime kesän ja syksyn teksteistä voi lukea). Se on sellainen hyvin herkkä ja jollain tapaa ylivirittynyt lapsenkaltainen minä, joka saa näkemään maailman aika eri tavalla. Pieni tuntee kovaa ja koko ajan. Tila on hyvin haavoittuvainen, mutta silti tykkään siitä. Pieni ei tule kovin usein esiin. Jos masentaa tai ottaa päähän, se ei tule lainkaan. Nyt yritän sitä kovistella edes tervehtimään (jotta saisin jotakin tähän blogitekstiin), mutta ei se tule. Tilalla on väsynyt iso, joka ei jaksa kuin huokailla. Ison kanssa elämme tätä arkielämää, alistumme ja turrumme. Hän ei tunne lainkaan muuta kuin tässä hetkessä. Kyse on siis jonkinlaisesta dissosiaatiosta.

7. Tuo sää. Eilen vielä uskottelimme yhden lapsensa menettäneen naisen kanssa, että sää on meille aivan yhdentekevä. No eihän se ole! Ajatella jos nyt paistaisi aurinko, ruoho vihertäisi ja narsissit eivät olisi kuolleet lumiloskamassan alle. Enkö minä muka olisi valoisampi? Ehkä melkein ihan iloluonteinen.

8. Nyt lopetan tämän takkuavan selonteon tähän. Jos kirjoitan seuraavan tekstin jo viikon sisään, ehkä se menisi vähän paremmin?
 

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Mitä enemmän paskaa

En varsinaisesti ole suunnitellut blogitaukoa, mutta toki olen huomannut sen syntyneen. Syitä on monia, vaikka yksikään ei ehkä yksinään raskauttava.

Ensinnäkään minulla ei ole mitään sanottavaa. En ole raskaana enkä ole suunnittelemassa raskautta. Kaipaukseni ja suruni ovat toisinaan valtaisia, toisinaan muun murskan alla hiljaisempia. En ole lähimaillakaan asian vakaata hyväksymistä. Olen vahvassa välitilassa, jossa tunteet vaihtelevat lähinnä mielialojen perusteella. En kuitenkaan koe, että näiden tunnepomppujen kuvaaminen blogissa olisi kovin hedelmällistä. Asia ei muutu: en edelleenkään tiedä, tulenko koskaan enää yrittämään lapsen saamista.

Muut elämässäni pinnalla (tai pinnan alla) olevat asiat ovat sellaisia, etten voi niistä kirjoittaa tänne, vaikka ehkä haluaisinkin.

Toisekseen tuntuu, että koko blogiskene on vähän jäissä. Minun perspektiivistäni siksi, että niin monilla on jo vauva. Muillakin kirjoittaminen on vähentynyt. Toisaalta uusia surijoita tulee tietysti koko ajan. En kuitenkaan koe, että kykenisin varsinaisesti olemaan kenenkään tukena. Olen sikäli tunnerampa. Kesken.

Kolmannekseen terapiani on hyvin intensiivistä ja kuluttavaa. Viime kerroilla olemme lähestyneet vähän jopa mustimpia hetkiäni. Vaikka varsinaista aikaa terapiaan kuluu vain 2 x 45 minuuttia viikossa, jatkuu ääni päässäni lähes koko ajan. Palautetut tunnetilat nostavat aktiivisia muistoja, jotka ovat hyvin kipeitä ja fyysisestikin lähes lamauttavia - niitä ei ole ennen muistanut, nyt ne vain tulevat, tunteiden ja olojen siivellä. En kykene ohittamaan niitä kirjoittamalla jostakin muusta asiasta. Minua vaivaa myös yleinen kirjoittamistukos; en pysty kirjoittamaan edes itselleni.

Kun olen hyvin ahdistunut, pystyn ainoastaan ottamaan kameran käteeni ja valokuvaamaan. Verbaalinen rajani on siis tullut vastaan. Sanallinen kertomus on hyvin puutteellista, keskeneräistä ja lukkiuttavaa, kun mieleen (ja kehoon) mennään tarpeeksi syvälle. Toisaalta se on pelottavaa, sillä olen aina osannut kuvata sanoin kaiken. Toisaalta se tuntuu rohkealta, siltä että jotakin tapahtuu. Eräänlainen kireä itsekontrolli murenee, kun en enää tiedä mitä on, mitä tapahtuu. En hallitse, liu'un mukana. Haluaisin, että terapia olisi jokaikinen päivä, mieluusti vaikka ihan koko ajan. Ensin tulisi terapia, sitten elämä. Mutta eihän se niin mene.

Mutta olen minä hieman edistynyt. Aluksi ainoastaan keho kertoi siitä, että nyt ollaan syvällä: nopea syke ja tykytys, tihentynyt hengitys ja "hapenpuute", käsien ja raajojen jääkylmyys, tuskanhiki, kuumotus kaulalla, puutuvat käsivarret, puutuva rintakehä, kyynärpäiden särky, niskasärky. Nyt mieli pysyy jo jotenkin mukana ja suostuu ainakin "ymmärtämään" yhteydet eikä ihmettele hölmistyneenä mikä mulle nyt tuli. Edelleenkään en kuitenkaan kaadu siinä turvallisessa huoneessa, jossa voisin kaatua, vaan vasta sen ulkopuolella, yksinäni. Tämä ei ole tarkoituksenmukaista.

Koska olen ilmiöistä, prosesseista ja suhteista kiinnostunut ihminen, seuraan tapahtumia myös kiinnostuneena. Näin se siis tapahtuu! Näin vuosia, vuosikymmeniä ylläpidetty mielenhallinta, joka on koottu ja kasattu minää suojelemaan, särkyy. Näin kaikki kuona ja paha ja kauheus tulee ulos, halusin tai en. Jännittävää! Olen pieni itsereflektiivinen koe-eläin.

Vahvasta dissosiaatiosta kielii se, etten aina usko, että tämä on totta. Että oikeasti koen näin. Ajattelen vieläkin usein, että olen vain "tehnyt" tämän itselleni. Että joku ketjureaktio on käynnistynyt, mutta että se voidaan pysäyttää, jos vain haluan. Kunhan vain jotakin. Jos nyt onnistuisin jossakin. Jos nyt vain yrittäisin enemmän jotakin. Niin sitten.

(Hyvin harvoin enää sorrun siihen kaikkein helpoimpaan ajatuslääkkeeseen: Että ketjureaktio voitaisiin katkaista uudella raskaudella. Koska tytön kuolemasta melkein 14 kuukautta sittenhän kaikki alkoi.)

Ei kaikki silti mustaa ole.

Juuri nyt mietin silti vain kahvikupillista ja toivon, että auringonpaiste jatkuisi pitkään. Muistelen aamulenkkiä peltomaisemassa, sitä miltä kevätbönde haisi (paskalta) ja miltä kaikki näytti ja tuntui (keväältä, joka herää).

Mitä syvemmin paskaa, sitä tärkeämmäksi pieni, kaunis ja valoisa muuttuu. Ehkä yksi kaunein ja lohduttavin kappale tästä:

When there’s so much darkness closing in
Just swerve around slowly
You’ll find an opening.
A light will appear like an animal between the trees
There you’ll find your pocket of peace
Make a perfect circle, it’s all around you
Put your mark on the map anywhere or nowhere
It’s up to you it’s not too late to find an opening
Trace a track until you find the end
There’s a clearing in every forest, at least one for every man
The light will appear like an animal between the trees
There you’ll find your pocket of peace
Make a perfect circle it’s all around you
You know that everything lingers for you to follow through
||: It’s up to you
It’s not too late to find an opening
do you wanna rediscover or do want it all to be over
do you want to see the meaning of the circleing? 

Ane Brun: The Opening