keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Surun intellektuelli

A-te-is-ti, älynisti, logoksen kuningas
laulukirja avoimena, virsi nolla yks ja kaks
Kerro tuolle pojalle
minne kuolleet pikkuveljet menivät.

Suljetuista yhtälöistä johda avaimet
laske yhteen se ja se
kerro todennäköisyys
että äiti selviää.

Kyky olla ajatella
taipumus ja tahdonala
ehkä siinä juuri sitten – itse Jumala?

Suuri äly tietoisuus, kaava laskee tilavuutta
puuta jaloa paljonko
menee kahteen arkkuun
joita isä rakentaa ja
ilmansuuntiin asettaa.

Hän on vahva, iloa vailla,
sitä tuskin tarvitsee.
Mitä jostain ahdingosta
kun sen voi selittää.
Laulun kämmenelle tuskin
mahtuu paskaakaan.

(kirjoitettu kaksosten kuoleman jälkeen, ilmeisessä nihilismin kuristuksessa)

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kauneus, rohkeus, viisaus ja juokseminen

Ehkä sinä et ole saanut syntyä onnelliseen monisukupolviseen rakkausketjuun. Mutta mieti, voisitko olla juuri se, joka aloittaa uudenlaisen ketjun sen ensimmäisenä lenkkinä? Sitkeästi harjoitellen, apua etsien ja itseäsi armahtaen? Maaret Kallio, HS


Käyn juoksemassa joka päivä. Arvatkaa, koska olen viimeksi tehnyt sitä näin paljon? Vastaus: ennen kaksosraskautta eli tänä vuonna tulee kuusi vuotta. Silloin juoksin vähintään 6 lenkkiä viikossa, noin 40-70 kilometriä. Sitten se loppui. Alkoi taas välillä, aika intensiivisestikin, mutta loppui taas. Samanlaiseen iloon kuin joskus en koskaan päässsyt.

Ennen kuin nyt.

Kun muistelen elämää *silloin joskus*, ensimmäinen hyppy tulee aina "ennen kaksosraskautta". Kun mietin itseäni - ihmisenä, naisena, sitä, mitä olen, mitä haluan, toivon, vaadin - on minun aina palattava sinne. Ennen kaksosraskautta. Vaikka sen jälkeenkin on tapahtunut hyvää (sateenkaaripoika tietysti), pysyy tuo merkkipaalu. Koko elämäni tuntuu olevan täynnä erilaisia radikaaleja merkkipaaluja. Kaksi erittäin hyvää, muutamia hyviä ja loput huomattavan kamalia.


Tytön kuoleman merkkipaalu on ihan erilainen. En sitä ennenkään ollut enää kuin varjo siitä, mitä olin joskus, mutta sen jälkeen rapisin vähitellen lähes olemattomiin. Mieleni ei järkkynyt kaksosten jälkeen, minä vain surin. Menneisyyden haamut eivät nousseet, minä nousin. Tytön jälkeen otteeni itsestäni ja elämästäni alkoi irrota, vaikka edelleenkin päällisin puolin tein kaiken kuten kuuluu. Täytin velvollisuuteni, hoidin tehtäväni. Ja vielä paljon muutakin, hoidin vielä paljon enemmän kuin minulle kuuluisi. Ymmärsin lopulta, että minä toimin näin - tällainen olen. Tämän suurempaa romahdusta en ilman fyysisen terveyden totaalista hajoamista tässä maailmantilanteessa tule tekemään. Ja samaan aikaan tiesin, että jos vielä j-o-t-a-k-i-n tapahtuisi, en jäisi katselemaan. Olen samaa mieltä edelleen. Jos minulta kuolisi vielä lapsi, lähtisin sataprosenttisen varmasti mukana. En ole koskaan harkinnut tai oikeastaan edes leikitellyt itsemurhalla, mutta tämän tiedän. Tiedän.

Kaksosten kuoleman jälkeen nousin verraten nopeasti ja paljon jäi tekemättä. Pian alkanut uusi raskaus ja sen aiheuttamat (henkiset) haasteet veivät huomioni. Vauva-aika meni jonkinlaisessa sumussa, ja vaikka olin suunnattoman onnellinen, en jotenkin enää päässyt elämäni "päälle". Suoritin yhä enemmän olemistani, vaadin itseltäni kohtuuttomia, sätin ja vikisin. Uskoin kai, että kamppailemalla pääsisin vielä jotenkin normaalien kirjoihin - sellaiseksi ihmiseksi, jolle ei ole tapahtunut näin paljon pahaa. Mitä oikeasti tapahtui, oli kuitenkin toista: elämänpiirini pieneni, minä kutistuin, katselin kaikkea omasta sopestani, maailmasta tuli yhä pelottavampi, ahdistavampi ja minusta katkerampi. En kokenut senkään vertaan yhteenkuuluvaisuutta vieraiden ihmisten kanssa kuin olin ennen tehnyt. En halunnut jakaa asioitani, koska eivät he kuitenkaan ymmärtäisi. Muut ihmiset ovat lapsesta asti tuntuneet minusta aina liian lapsellisilta ja naiiveilta.

Tytön jälkeen tuo kaikki on vahvistunut. Ero on vain siinä, että en jaksa enää niinkään välittää. En säti itseäni siitä, että olen tällainen - sehän on päivänselvä seuraus kaikesta kokemastani. Yritän olla vähemmän mieliksi ja miettiä, mitä itse haluan. Jos en siedä, en siedä, ja sillä hyvä. Katkeruutenikin on ihan oikeasti vähentynyt, vaikka roppakaupalla sitä vielä on.


Tytön kuoleman jälkeen olen myös käsittänyt - hyvin kivuliaasti - sen, että en minä ennen kaksosia ollut lainkaan kokonainen tai eheä. Kaikkea muuta. Hyvin haavainen elämä oli tehnyt tehtävänsä, mutta tarkasti kontrolloituna se pysyi tiukassa paketissa, koska pidin sitä siinä. Olen äärettömän tarkka, tunnollinen, ehdoton, suoranainen fasisti itseäni kohtaan. Paketti pysyi, pysyi, pysyi, pysyi. Kunnes ei enää pysynyt. Nyt vain mietin, että miksi ihmeessä en voinut irrottaa aiemmin.

Elämäni suuret linjat eivät ole muuttuneet. Niissä on vielä paljon tekemistä, työllä, onnella, uskolla, toivolla ja rakkaudella. Siksi puhun mieluummin pienistä asioista - niistä, jotka syntyvät valosta ja armeliaisuudesta, mausta, tuoksusta ja tunteesta, siitä mitä on minä tällä siunatulla ajanhetkellä.

Siitä, miten käsittämättömän energinen olen alkaen klo 5:30. Miten keväinen metsä laulaa, miten puron pinta taittaa oksiston kuvaa ja maalaa minulle taulun. Kaikille, jotka katsovat sillalta alas! Miten sora kiusaa kengänpohjien alla, mutta savinen tie tanssittaa aina eteenpäin.


Miten rakastan sitä hetkeä illalla, kun kaikki kolme poikaa ovat sängyissään ja hyppään omaani kirjan kanssa. Kuinka lämmin tunne nousee varpaista nilkkoihin ja polviin, sitten reisiin ja koko vartaloon. Miten minulla on niin monesti niin hyvä olla. Saatan viipyä samalla sivulla monta minuuttia, koska vain tunnustelen itseäni: olenko tämä minä, onko tämä minun oloni, minun mieleni?

En tiedä olenko milloinkaan kokenut vastaavaa. 


torstai 9. huhtikuuta 2015

Positiivisen elämän pinnallisuus

kuva

Masentunut ihminen on usein realisti. Hän ottaa elämänsä niin kuin se hänelle annetaan. Hän saattaa todella olla köyhä, sairas, vailla merkittäviä ihmissuhteita. Hän on masentunut hyvästä syystä: hänen elämänsä on masentavaa. Hän reagoi siihen todenmukaisesti. Miksi hänen pitäisi nauraa, kun häntä itkettää?

Valoisuus ja pirteys perustuvat usein tietynlaiselle itsensä huijaamiselle. Tai jopa kollektiiviselle tekopyhyydelle. Minä uskon, että voin hyvin, minä uskon itseeni, sinuun, tähän onneen, rakkauteen, kaikkeen hyvään, usko sinäkin. Mutta kuinka paljon tämä maailma oikeasti antaa siihen aihetta? Jokainen tietää, että jos vain avaa silmänsä oikeaan (eli väärään) suuntaan, paha näkyy ja tulee kohdalle. Jos miettii, mitä voi tapahtua, masentuu. Jos aina muistaa, että kaikki päättyy kuolemaan, sekoaa.

Näin ollen hyvinvoivan ihmisen tulee kääntää päänsä pois. Ensinnäkin toisten ja maailman ongelmista, mutta usein omistaankin. Unohtaa kuolevaisuus, unohtaa se ja se. Jos ihmisen elämä on ollut täynnä surullisia ja kipeitä asioita, hänen täytyy unohtaa järjetön määrä asioita, koko ajan, jokaikinen päivä. Jotta hän pysyisi ei-masentuneena. Jotta hän voisi hyvin. Mitä surkeampi elämä, sitä enemmän ihmisen pitää elää itseään tukevassa harhassa.

Lähestymme metafyysistä kysymystä elämän tarkoituksesta.

Tai sitten emme. Jos vain pysymme tällä pintatasolla.

Miten itseään saa valoisaksi? No esimerkiksi tällaisilla asioilla:

Laitan illalla lenkkivaatteet sängyn viereen valmiiksi, jolloin niiden pukeminen aamulla on vaivatonta. Kun minulla on lenkkivaatteet päällä, minä menen lenkille. Kun käyn lenkillä, voin huomattavasti paremmin.

Syön hyvin. Laitan värikästä ruokaa. Suunnittelen etukäteen. Huolehdin siitä, että kaikkea tarvittavaa on.

Suunnittelen arkeani. Valmistelen ja valmistaudun. Pyrin aktiivisesti välttämään kiirehetkiä, kaaoksia ja tyhjäkäyntiä. Käytän kalenteria, aikataulutuksia, suunnitelmia, listoja.

Uskon itseeni. Tapahtuipa mitä tahansa, uskon itseeni. Olen valoisa. Perkele sentään, olen valoisa.

En mieti ikäviä asioita. En sitä mitä on tapahtunut kauan sitten, en sitä mitä on tapahtunut vähän aikaa sitten. Arkipäivän ikävissä asioissa hengitän syvään, hoen erilaisia "everything is okay"-mantroja ja siirryn eteenpäin.

Katsokaa nyt. Henkinen hyvinvointi on huijausta, itsepetosta! Miten lenkki, ruoka tai höpöhöpö-jutut oikeasti voisivat tehdä kenestäkään onnellista?

Mielenterveys ja "onnellisuus" on niin pienestä kiinni, oikeasti. Pitää vain huijata itseään mahdollisimman hyvin.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Aprilliauto

Blondi ratissa kuva

Olipa kerran Gretel-tyttö, joka asui kaupungissa äitinsä kanssa. Kaupungin keskusta oli vain muutaman kivenheiton päässä kotoa, ja kaikkialle pääsi kävellen, pyörällä tai niin vaatiessa bussilla. Joskus reissattiin myös taksilla. Myöhemmin Gretel asui hieman kauempana ja ajeli bussilla päivittäin kouluun ja muualle. Kun 18-vuotispäivä läheni, ajokorttihaaveita ei ollut nimeksikään. Auto, saati sillä ajelu, ei koskettanut Greteliä millään tavalla. Poikaystävällä oli auto, ja etupenkiltä pääsi Gretelkin minne vain. Ensimmäistä kertaa elämässään Gretel matkusti autolla usein ja säännöllisesti. Hän jopa oppi kotikaupunkinsa pääväylät, joista hänellä ei aiemmin ollut ollut tietoakaan, koska bussi ei ajanut sitä kautta.

Myöhemmin Gretel asui monessa paikassa, joskus ihan lähellä keskustaa, joskus kauempana. Poikaystävillä oli joskus auto, joskus ei. Gretel ei koskaan edes haaveillut omasta ajokortista. Autolla ajaminen jopa pelotti hieman ajatuksena. Gretel oli diagnosoinut itseltään jo vuosia sitten huonon koordinaatiokyvyn. Hän oli lisäksi varma, ettei koskaan oppisi ajamaan. Jo pikkulapsena hän oli huvipuiston leikkiautoissa jäänyt surraamaan paikalleen, kun ei raukka ollut käsittänyt, että pelkkää rattia pyörittämällä ei päästä eteenpäin. Polkupyörässä oli riittämiin tuolle naiselle!

Vasta noin miljoona vuotta myöhemmin autolla ajo tuli jälleen mieleen. Gretel asui silloin kaukana kaupungista, ihan landella. Sieltäkin kyllä kulki (maalais-)busseja ja junia, mutta asiat olivat muuten toisin. Gretel nimittäin odotti kaksospoikia. Hän oli ymmärtänyt, että kaksosrattaiden kanssa hän ei pääsisi enää mihinkään - maalaisbusseihin ei päässyt lainkaan rattaiden kanssa ja junissakin oli hankalaa jo tavallistenkin rattaiden kanssa (tästä hänellä oli jo paljon kokemusta). Niinpä hän ensitöikseen pahimmasta pahoinvoinnistaan päästyään ilmoittautui autokouluun. Hän uskoi, että konkreettinen tekeminen (kuten hirvittävä autolla ajo) auttaisi häntä myös unohtamaan jatkuvat pelot raskauden suhteen ja ehkä hieman rentoutumaan. Gretelin mies toimi vähän samalla logiikalla - ja niin heille ostettiin myös seitsemän hengen auto. Hyvissä ajoin.

Gretel ehti käydä kerran autokoulussa, kun kaikki räjähti. Ei tullut tarvetta kaksosrattaille. Auto sentään sai jäädä.

Ensimmäinen asia, joka Greteliä hieman nosti pois surumyrskystä, oli autokoulu. Muutaman kuukauden tauon jälkeen hän palasi sinne. Koska ajotunnit vaativat yli ymmärryksen menevää keskittymiskykyä, johon pääasiassa lukemiseen ja henkiseen tekemiseen keskittynyt Gretel ei lainkaan ollut tottunut, saapui samalla kuin huomaamatta hetken helpotus. Ratissa Gretel ei miettinyt surua eikä menetystä, ei kuolemaa eikä syntymää. Kun hänet ensi kertaa pakotettiin ajamaan Helsingin keskustaan, hän melkein pissasi housuunsa järkytyksestä. Jälkeenpäin olo oli raukea ja voitonriemuinen. Hän yritti selviytyä vaihteiden ja polkimien kanssa ja vähitellen ajo alkoikin sujua. Mutta pelko ratissa ei vähentynyt.

Kerran hän teki autokoulun vessassa raskaustestin. Hän oli tehnyt yhden jo kotona, mutta ei uskonut näkemäänsä plussaa. Ei hän uskonut vielä sitä toistakaan, vaan teki kolmannen kiinalaisen ravintolan vessassa. Tämän jälkeen hän kiirehti miehensä työpaikalle ja kertoi ihanista mutta pelottavista uutisista.

Hieman tätä myöhemmin Gretel sai kuin saikin ajokorttinsa, ihan ensimmäisestä inssistä, mitä suurena ihmeenä pidettäköön. Päivä oli aprillipäivä.

Ensimmäinen ajomatka suuntautui Hvitträskiin esikoisen antaessa ohjeita takapenkillä. "Ihan hyvin se meni, äiti. Nyt munkille!" Parkkipaikalta pois ajaminen olikin sitten vähän toinen juttu...

Autolla ajo ei kuitenkaan kauan kestänyt. Gretel ja (iso) auto eivät koskaan tulleet keskenään hyvin toimeen. Mitään suurta ei koskaan tapahtunut, mutta pelko oli suuri. Kun vatsassa samaan aikaan kasvoi sateenkaarivauva, tuntui rattiin astuminen Gretelistä laajennetulta itsemurhalta. Hän pelkäsi tappavansa itsensä, vauvansa tai joitakin muita. Lisäksi raskaus tuntui estävän kaikenlaisen normaalin havainnointikyvyn. Erään kerran sitten Gretel päätti, että nyt riittää - ei ole tuolla tavalla järkeä ihmisen itseään rääkätä. Ja niin palattiin vanhaan kaavaan, mies ajoi. Sateenkaarivauvakin syntyi.

Gretel ei koskaan enää ajanut autoa. Eipäs, kyllä hän kerran ajoi. Kun toisen vaiheen paalu oli aivan nurkan takana, uskaltautui Gretel sivutiellä rattiin, kun mies ohjasi vierestä. Koska olihan ajokortista nyt maksettu hirveät summat! Mutta eihän siitä mitään tullut, miehenkään mukaan. Niinpä koko ajokortti kuihtui ja meni pois voimasta, koska tähän päivään mennessäkään Gretel ei ole tehnyt asian eteen yhtään mitään.

Gretel asuu edelleen siellä landella, jossa hän on ehkä kulmakunnan ainoa täysikäinen, jolla ei ole ajokorttia. Mutta ei se haittaa. Paitsi kylminä aamuina, kun bussi on myöhässä tai VR pettää.

Autokoulusta hän sai siihen hetkeen ihan muunlaista apua, joten eivät rahat ihan hukkaan menneet.