perjantai 8. toukokuuta 2015

Äitienpäiväpoika 10 vuotta


Kun kymmenen vuotta sitten lauantai-iltana menin nukkumaan, en voinut aavistaakaan, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Olin suunnitellut vain meneväni haudalle, kuten viitenätoista edellisenäkin äitienpäivänä, viemään kukkia ja lausumaan pienen tervehdyksen. Kyllä, haudalla kävinkin - mutta hyvin pikaisesti, sillä supisti jo niin mahdottomasti. Rakas pikkuinen esikoiseni oli kovaa vauhtia tulossa ulos, kolmisen viikkoa ennen laskettua aikaa. Kaikki oli niin jännittävää. En saattanut uskoa, että tämä ihan oikeasti tapahtuu. Nyt. 

Pitkitin sairaalaan menoa liian pitkälle - koska olinhan ymmärtänyt, että ensisynnyttäjä hätiköi aina. R-kioskilla eväitä ostettaessa kipu oli jo niin valtavaa, että jouduin nojaamaan ja hiukan vikisemään. Autosta en enää meinannut päästä muutaman kymmenen metrin matkaa polille omin jaloin eikä seuraavista hetkistä ole oikein edes muistikuvaa.

Hallitsematon kipu oli kuin oppikirjasta, mutta sieltä oli myös hallittava epiduraali. Saatoin maata sängyllä ja katsella siniristilippujen liehuntaa ikkunan edessä. Turkoosi taivas, aurinko, lippuja. Äitienpäivä! Kätilö ja lääkäri arvuuttelivat, mahtaako syntyä sen päivän puolella. En kertonut, miksi se olisi ihan äärettömän suunnattoman ihanaa. Miltei maagista!

En ehtinyt olla sairaalassa kuin viitisen tuntia, kun poika syntyi. Maailman ihanin, täydellisin, rakkain, kirkkaanpunainen rääkyvä kääryle, joka muutti koko elämäni. Herkistyminen suojelemaan jotakin niin suurta ja rakasta syntyi samalla hetkellä, ja vaikka tuo poika on tänään jo 10-vuotias - ja kengänkokokin on melkein sama kuin äidillään - ei se tunne muuta kuin vahvistuu. Pääsimme kotiin viisi päivää myöhemmin, ja koivut olivat sillä aikaa tehneet lehtensä. En ollut kai kertaakaan malttanut katsoa ikkunasta ulos sairaalassa olon aikana.

Synnytys oli järisyttävä kokemus. Olen kokenut samanlaisen onnen toisenkin kerran, mutta kyllä eka kerta on aina eka kerta. Varsinkaan kun pelot eivät olleet ensimmäisellä kerralla läheskään niin konkreettisia: silkkihansikkain oli Gretelille raskautta ja syntymää tuolloin annettu. Kiitos niistä hetkistä ja todellisuuksista.

Toivon, että huolimatta kaikesta ikävästä, mitä olemme yhdessäkin läpikäyneet, pojastani tulee valoisa ja onnellinen ihminen. Hän on todella oikeudenmukainen ja reilu, pohdiskeleva mutta skarppi ja sanavalmis. Ihailen hänen oikeudenmukaisuuttaan ja tunnen usein pistoja omassa sydämessäni. Hän on fiksu ja hyväntahtoinen, ujo ja monesti aivan liian epävarma. Hän tuntee KOVAA, hyvin kovaa. Lyömme päitämme yhteen lähes päivittäin. Olemme aika samanlaisia. Mökötämme 2-6 minuuttia (jos on todella vakavaa, ehkä 20). Tarvitsemme tilaa ja tykkäämme tehdä asiat omilla tavoillamme.

Olen yrittänyt olla mahdollisimman hyvä äiti. Aina se ei ole onnistunut. Omat pelkoni, epäonnistumiseni, vaikeuteni ovat vaikuttaneet siihen, että olen heijastanut itseäni lapsestani, lasta itseeni. Olen vaatinut joskus aivan liikaa vain siksi, että en itse lapsena voinut, kyennyt tai saanut eikä kukaan vaatinut. Joskus pelkään liikaa ja toimin aivan pieleen. Toisinaan olen äitinä liian auki ja tunnen lapseni tunteita, ihan kuin omissani ei riittäisi. Joskus en osaa suhtautua siihen, että lapsella on kaikki niin hyvin ja turvallista, että hän voi vaikka mitä. Tunne on vieras. Monet vanhemmuuteen liittyvät asiat eivät tule minulle selkärangasta, koska ne eivät ole sinne luontaista reittiä menneet. Minä opettelen, opettelen toimimaan tavalla, joka ei välttämättä ole automaattinen, intuitiivinen. Aloitan oman ketjuni, olen sen ensimmäinen lenkki.

Tiedän, että saan kuulla kunniani, kun hän on murrosiässä. Se on ok. Tiedän, että saan ehkä kuulla kunniani, kun hän on aikuinen. Sekin on ok - toivottavasti opin itsekin vielä jotakin. Toivon, että tästä kaikesta jäljelle jää silti ne tärkeimmät. Rakkaus, välittäminen, huolenpito, maailmaan saattaminen. Ja että elämä kyllä kantaa. Äiti tekee parhaansa ja usein enemmänkin. Ja takanahan on vasta kymmenen vuotta!

Iltaisin, kun istun hänen sänkynsä laidalla, hän silittää kättäni. Tai kaulakoruani (jossa on kaksi sinistä helmeä ja kolme mustaa... ja yksi tyhjä paikka). Kertoo nauruasioita koulusta ja pihalta, sitten vakavia maailman tilanteesta. Pyytää selittämään. Ja taas. Hän ei niele enää kaikkea eikä päästä helpolla. Vastauksia on saatava, punnittuja. Äidillä ei enää ole totuuden auktoriteettiasemaa. Joskus hän muistaa sanoa, silmissä kirkastuen, että toivoisi vielä pikkusiskoa tai pikkuveljeä. Ehkä joskus.

"Älä mee vielä", hän pyytää. En mene. Ennen oltiin sylikkäin, nyt näin. Joskus hän tulee vielä saman peiton alle isolle sängylle. Luoja, miten hyvä on pitää lasta siinä. Siinä on se kaikki - miksi täällä ollaan ja mitä tehdään - kaikki.

Kunpa lapseni säästyisi kaikelta siltä, miltä minä en. Kunpa hänen vahvuutensa ja valonsa jalostuisi muuten kuin tuskan kautta. Tiedän, etten voi suojella häntä kaikelta, mutta teen kaikkeni, että edes lähes kaikelta. Pysy vielä kauan pienenä, äidin rakkaana. Ja sitten kun et enää, älä suutu, vaikka en heti osaisi päästää irti.

Minun iso pieni äitienpäiväpoikani, hyvää syntymäpäivää! Ensi vuonna juhlimme taas samana päivänä.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta
vaulussa vemmelpuun.
Nukkuos tähtiä katselemasta,
vaipuos kuusia kuuntelemasta,
uinuos äitisi lauleluun,
keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
varjele lastani valkeaa!
Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie -
sulleko loivempi lie?

Eino Leino / osa runosta Marjatan laulu (1897)