tiistai 9. kesäkuuta 2015

Täyteen ilmaa

Laskeskelen, että tätä kesää on nyt kestänyt reilun viikon. Olen jo nyt kartuttanut positiivisia kesämuistoja enemmän kuin viime kesänä yhteensä. Viime kesäni oli maailmani hirvein, kauhein, romahdus, ahdistus, tuska-aamusta tuskailtaan, lyhytkestoisia helpotuksia tarjosi lähinnä vain valkoviini. En halua muistella sitä!

Tänä kesänä moni sama konkreettinen ongelma odottaa yhä ratkaisuaan. Ei ole tullut lottovoittoja millään elämän osa-alueella. Moni asia on hyvin, mutta pettymyksiäkin tippuu kohtuullisuutta runsaammin. Ja silti.


Nautin tuoksuista, väreistä, valoista. Imen metsää, hyppelen poluilla, lähden kiipeämään tuntemattomia vuorenseiniä, juoksen vähän kauemmaksi. Haluan pyöräillä sille ja tuolle rannalle, en peitä korviani lasten riemulta, tuijotan vesiä, annan tuulen puhaltaa. Siristän silmiä, mutta katson ylös ja kauas. Jään seisomaan pellon laitaan ja usein saan vedet silmiin ilolla, en surulla tai kaipauksella tai epätoivolla. Iltaisin en malta mennä nukkumaan, vaihtelen kymmenen kirjan välillä, jotka kaikki voisin lukea kerralla loppuun. Tuijotan metsänlaitaa, vihreät kymmenessä sävyssä, pelkkää vihreää, kaikki on vihreää. Huumaavaa, keskikesä silti vielä edessä.


Haluaisin unohtua viileään ja hiljaiseen kirjastoon selailemaan satunnaista kirjaa, tyhjään kahvilaan katselemaan ohi käveleviä, matkustaa IC-junassa kaupungista toiseen heilutellen sandaaleita varpaideni avulla. Käydä tuhatmiljoonalla piknikillä onnellisena siitä, että saan syödä appelsiineja ja hiukan myös mansikoita.

Kaikki vielä edessä!


Ei, en suostu ajattelemaan, että kaikki on väliaikaista ja syksy taas saapuu. Jos on yhdeksäs kesäkuuta, syksy on niin kaukana, että sitä hädin tuskin on olemassa ilman, että se syntyy uudelleen.

Muutamia vauva-asioita viime ajoilta.

Lapsikaverin synttäreillä muutama viikko sitten oli olohuoneen nurkassa turvakaukalo, josta 20 sekuntia sisään astumisen jälkeen bongasin jotain hyvin pientä. Yllättäen ja yhtäkkiä. En edelleenkään kykene näihin tilanteisiin ilman ylimääräisiä puuskutuksia. Jossakin vaiheessa huomasin joutuneeni saarretuksi samaan nurkkaan tuon turvakaukalo-olion kanssa, jolloin olin velvoitettu vilkaisemaan sinne.

PÖÖÖ!

Livahdin pian viereiseen tyhjään huoneeseen antamaan maailmankaikkeudelle muutaman kyyneleen.

Tuntia myöhemmin kun turvakaukaloperhe (ikävän mukavia ihmisiä) oli poistumassa ja turvakaukalo oli kannettu eteiseen, huomasin järkytyksekseni, että olion pieni valkoinen lakki oli tippunut olohuoneen nurkkaan. Jos minä en sitä sieltä nyt noukkisi, se jäisi sinne. Mietin strategiaa kaksi sekuntia. Päätin olla reipas ja aikuismainen. Noukin tuon symbolisen vaatekappaleen, roikotin sitä kahden sormeni välissä kuin myrkytettyä nakkia ja marssin rohkeasti olion luo. Oikeasti ajattelin, että MINÄ olen myrkytetty, kuin huono karma - nainen, jonka ei missään nimessä pitäisi saada koskea teidän armaan olionne lakkiin. Täältä varmaan tippui tämä, sanoin olion vanhemmille nostamatta katsettani olion tasolta ja yrittäen muuntaa ääneni jopa teeskennellyn välinpitämättömäksi. Asettelin lakin kaukalon yläreunalle. Ja sitten pian luikkien karkuun keittiöön.


Lauantaina päiväkodin metsäretkellä. Maha! Tuolla naisella on maha! Päiväkoti yleensäkin on silkkaa kidutusta kaltaiselleni tuskassa ja kieltäymyksessä elävälle ihmiselle, mutta tämä oli jo liikaa, koska ympäristö ei ollut enää päiväkoti, vaan minun metsäni. Eikä siinä kaikki. Tuo mahan omistanut yksilö joi PepsiMaxia, jota toinen, mahaton ihminen hänelle tarjosi, kovaan ääneen kuuluttaen: Vauva tahtoo PepsiMaxia! Suupieleni valahtivat jos mahdollista vieläkin alemmaksi eikä edes grillattu siika saanut minua enää rentoutumaan.

Yksi bloggaaja sai vauvan, toisensa. Täydellisesti, täydellisen elämänsä täydelliseksi kruunuksi. Aivan aidosti ja rehellisesti olen hänen puolestaan onnellinen, sillä hän on sympaattinen ihminen. En silti kyennyt onnittelemaan, vaikka joskus muuten jotain kommentoinkin. Pystyisin muuten, mutta en kestä, että ne muut onnittelijat eivät tiedä mistään mitään - en voi olla heidän joukossaan, muka tässä vain näin onnitellen, sujuvasti, vaaleansinistä köh köh onnea.



En pysty luopumaan toiveesta. Miksi pitäisi? Siksikö, että "saat sen mistä luovut" tai muuta diipadaapaa? Kyllä ihmeitä tapahtuu!

Päiväkodissa on eräs hoitaja, joka eli suruamme taannoin aika lähellä. Nyt hän on toisessa ryhmässä, joten emme kanssakäy tervehdystä enempää. Säälin itseäni, kun hän katsoo minua. Hän katsoo aina vatsaani. Ja kääntää pään sitten pois. Niin. Ei mitään, ei vieläkään. Kohta 17 kuukautta kulunut eikä vieläkään. Mitään.

Otan sateenkaaripojan syliin ja juoksemme kotiin.