keskiviikko 26. elokuuta 2015

Ilmi

Kirjoitustauko on ollut lähes kohtuuton. Kesä oli kaunis ja ihana enkä halunnut viettää sitä koneella. Toisaalta ihmetys siitä, mitä tänne tulisi kirjoittaa, on edelleen vaivannut: En missään tapauksessa halua valittaa mistään. Toisaalta minulla ei ole sellaisia uutisia, joita haluaisin käsitellä täällä (ei siis raskautta!). Ylipäätänsä omista asioista kirjoittaminen on vähän epätyydyttävää: mieluummin pidän kiinni siitä hyvästä, elän hetkiä ja nautin kuin analysoin kaiken puhki. Lisäksi olen pannut merkille, että venkula luonteeni alkaa välittömästi vastustaa, mikäli kirjoitan siitä, miten hyvin minulla menee. Se nostaa päätänsä ja kysyy: oletkos nyt muka ihan varma? miten voit olla noin varma? vaikka sinulla ei ole sitä? eikä sitäkään? etkös vain olekin katkera? vihainen? edes vähän? no olethan?

No, yhtä kaikki. Suurempia liioittelematta voin hyvin. Ehkä paremmin kuin vuosikausiin. 

Olosuhteissa paljonkaan ei ole muuttunut, mutta tunteeni, oloni, asenteeni, mielialani ovat kuin toisesta maailmankaikkeudesta. Tottakai elämä normaalistikin vaihtelee ylös- ja alaspäin, niin nytkin, mutta jotain vahvaa ja suurta on muuttunut. Osin se on aktiivisen toiminnan tulosta: minä todellakin teen duunia itseni ja luutuneiden ajattelumallieni kanssa. Yritän olla ystävällinen ja armollinen itselleni. En ajattele ikäviä, en manaa, en maalaa piruja seinille, en huolehdi siitä, mistä ei kannata huolehtia. Suurimmaksi osaksi tämänhetkisyys on minulle silti ihme: En ymmärrä, miten näin voi olla. Mistä tämä oikein tuli?

Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaikka mitään radikaalia ei ulospäin näykään. Lähes joka päivä herään ihmettelemään tätä ihmisenä olemista. En olisi uskonut, että voin vielä kokea tällaisia tunteita ja olotiloja. 

Muutaman kerran kun olen yllättänyt itseni itsekseni hymyilemästä, olen miettinyt, että jaa, onkos tämä nyt jotakin maanisuutta sitten. Ei se ole. Tämä on jotakuinkin sitä, mitä normaali tasapainoinen ihminen kokee ollessaan kiitollinen ja luottavainen elämäänsä. Minulla tämä vain on hyvin uutta ja ihmeellistä. 

En tiedä, mikä merkitys on ajankulumisella (toisaalta ennen ajankuluminen ei auttanut), mikä terapialla (kesällä oli pitkä tauko) ja mikä vain... niin, millä? Rakkaudella, armolla? Enkelin hipaisulla? Meditaatioharjoituksilla? Metsälenkeillä? 

Onko sillä jotakin väliä? 


Vaikka minulle on tapahtunut paljon hyvin ikäviä asioita, ehkä suurin tragediani on kuitenkin tunne siitä, että minä en elä elämääni itse, vaan "joku muu" tai sattuma on ohjaksissa. Tunne on vahvistunut vähitellen, uusien pommien myötä. En väitä edelleenkään olevani ihan kuivilla tämän asian kanssa, mutta jotenkin kuitenkin luotan enemmän, itseeni ja elämään muutenkin.

Toisaalta se, että ymmärrän nyt koko takana olevan elämänkaaren ihan eri tavalla, näen sen selvemmin, on vahvistanut ajatusta siitä, että "minä" on ollut ihan hukassa. Kaikki on kasautunut - huonoista asioista ja olosuhteista seuraa huonoja valintoja ja huonoja asioita ja lisää huonoja olosuhteita. Ikävän kierre, jota liian usein tippuvat pommit edelleen vauhdittavat.


Suuria (ikäviä) asioita kokevat ihmiset käpertyvät. Se on välttämätöntä. Muu maailma ja sen "tavalliset" ihmiset eivät tunnu elävän samassa todellisuudessa. Aikansa sitä ehkä yrittää selittää, mutta sitten ei enää jaksa, vaan lopettaa ja hiljenee. Ottaa käyttöön ehkä uudet sanavarastot puhuessaan muille. Olen itse huomannut, että oikeanlaisessa selviytymisessä oleellisessa osassa on kuitenkin jonkinlainen ulostulo, käpertymisen vähentäminen. Sitä ei voi päättää eikä se tule vaatimalla. Eikä se tule samanlaisena kuin joskus ennen. Sen edellytyksenä on jonkinlainen, vaikkakin vaillinnainen, hyväksyntä siitä, mitä on tapahtunut. Itse en ole - enkä halua olla - samanlainen kuin olisin ollut ilman elämäni tragedioita, vaikka edelleenkin välillä kurotan katkeruuteni kanssa johonkin maagiseen "huolettomuuteen". Mutta eihän sellaista ole! Kenellä on? Toisaalta en jaksa enää kamppailla niin paljon muuta maailmaa vastaan, vaatien siltä jotakin. Päinvastoin, olen rauhallisempi ja ymmärrän, että avain kaikkeen on lopulta itseni sisällä. 

Ihmiset monesti luulevat, että se kun kärsii, suoranaisesti aiheuttaa sen, että ei enää jaksa välittää pikkuasioista tai valittaa "turhasta". Sehän ei pidä paikkaansa. Mitä käpertyneempi ihminen on omaan tuskaansa, sitä enemmän hän välittää kaikista (omista) asioistaan ja valittaa turhasta. Suuri kärsimys on sateenvarjo, joka vuotaa kaikkialta. Sitten ei enää tahtoisi kestää yhtään mitään.

Kun meni huonosti, tuntui, että mikään "tavallinen" tai "normaali" ei koskaan enää voi liikuttaa tai kiinnostaa. "Tavallisten" ihmisten "tavalliset" jutut joko vaivaannuttivat tai vituttivat. Ne lisäsivät omaa kiukkua ja pahaa oloa. Samalla sitten viha kasvaa ja syvenee. Tuosta tulee karmea umpikuja. Vähäisetkin "hyvät hetket" voivat sekunnissa räjähtää palasiksi, kun joku asia maailmassa (muissa ihmisissä) menee "väärin". 

Nyt olen paljon immuunimpi. En jaksa kamalasti vauhkota. Olen käpertynyt, mutta hyvin eri tavalla - eihän luontaisesta introverttiydestä ole tarkoitus irti päästää. Olen huomannut maailman kauniita sävyjä ja yhteenkuuluvaisuuksia, sitä mitä hyvää seuraa hyvästä. Keskityn hyviin ja kauniisiin asioihin, yritän vähentää kontrollointia ja antaa hetkien viedä. En jatkuvasti mieti sitä, mitä minulla ei ole tai minkä olen menettänyt, vaan sitä, mitä minulla ON, juuri nyt. Ja sitä on paljon ja se on taivaallisen ihanaa! Minulla on NIIN paljon hyvää ja ihanaa ja kiitollisuutta aiheuttavaa! 

Osin kyse on myös itsearvostuksesta. Siitä, että vähitellen tajuaa, miten ainutlaatuinen ja tärkeä onkaan. Kaikesta huolimatta. Vaikka terapiassa tätä tankataan potenssiin miljoona ja vaikka ymmärrän, että vakiintuneista ajatusmalleista on jumalattoman vaikea irrottaa (ne ovat syntyneet vuosikymmenien aikana ja paljolti lapsuudessa), on ehkä suurin ymmärrys kuitenkin tullut omien havaintojen kautta: minä en saa kertakaikkiaan mitään hyvää siitä, että ajattelen pahaa. Koska olen looginen ihminen, on kai syytä lopettaa toiminta, joka on hyödytöntä tai negatiivista! 

En kaipaa aplodeja. Muutokset eivät tapahdu tsiptsap näin ja noin, kuten elämänhallintaoppaissa ja somen before and after -selityksissä. Ainakin itselläni kysymys on ihan pienistä askeleista ja osin jopa valinnoista. Käännän katsetta muihin asioihin, teen asioita, joista pidän, siirryn pois ikävästä tilanteesta, ajattelen hyviä asioita. Mutta se, mitä tästä kaikesta on seurannut, on huikeaa ja jättimäistä: yksi elämä, joka tuntuu taas elämältä! 



Tunnen nykyään paljon kärsineitä ihmisiä ja seuraan usein läheltä sitä, miten haavat arpeutuvat, miten niihin taas yhtäkkiä koskee pitkänkin ajan jälkeen tai toisaalta myös sitä, miten uskomattoman hyvältä elämä voi silti joskus tuntua. Kaikkia selvinneitä ihmisiä yhdistää se, että tapahtumien epäreiluutta tai elämän katkeraa suolaa ei enää jatkuvasti pyöritetä mukana, vaan katse on käännetty eteenpäin tai kohti hyvää. Tätä ei vain kukaan ulkopuolinen voi koskaan opettaa tai oikeastaan edes ymmärtää, sillä jokaisen pitää se tehdä itse. Ja aikaa se vaatii...

Olen juuri vasta aloittanut oman matkani.