keskiviikko 26. elokuuta 2015

Ilmi

Kirjoitustauko on ollut lähes kohtuuton. Kesä oli kaunis ja ihana enkä halunnut viettää sitä koneella. Toisaalta ihmetys siitä, mitä tänne tulisi kirjoittaa, on edelleen vaivannut: En missään tapauksessa halua valittaa mistään. Toisaalta minulla ei ole sellaisia uutisia, joita haluaisin käsitellä täällä (ei siis raskautta!). Ylipäätänsä omista asioista kirjoittaminen on vähän epätyydyttävää: mieluummin pidän kiinni siitä hyvästä, elän hetkiä ja nautin kuin analysoin kaiken puhki. Lisäksi olen pannut merkille, että venkula luonteeni alkaa välittömästi vastustaa, mikäli kirjoitan siitä, miten hyvin minulla menee. Se nostaa päätänsä ja kysyy: oletkos nyt muka ihan varma? miten voit olla noin varma? vaikka sinulla ei ole sitä? eikä sitäkään? etkös vain olekin katkera? vihainen? edes vähän? no olethan?

No, yhtä kaikki. Suurempia liioittelematta voin hyvin. Ehkä paremmin kuin vuosikausiin. 

Olosuhteissa paljonkaan ei ole muuttunut, mutta tunteeni, oloni, asenteeni, mielialani ovat kuin toisesta maailmankaikkeudesta. Tottakai elämä normaalistikin vaihtelee ylös- ja alaspäin, niin nytkin, mutta jotain vahvaa ja suurta on muuttunut. Osin se on aktiivisen toiminnan tulosta: minä todellakin teen duunia itseni ja luutuneiden ajattelumallieni kanssa. Yritän olla ystävällinen ja armollinen itselleni. En ajattele ikäviä, en manaa, en maalaa piruja seinille, en huolehdi siitä, mistä ei kannata huolehtia. Suurimmaksi osaksi tämänhetkisyys on minulle silti ihme: En ymmärrä, miten näin voi olla. Mistä tämä oikein tuli?

Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaikka mitään radikaalia ei ulospäin näykään. Lähes joka päivä herään ihmettelemään tätä ihmisenä olemista. En olisi uskonut, että voin vielä kokea tällaisia tunteita ja olotiloja. 

Muutaman kerran kun olen yllättänyt itseni itsekseni hymyilemästä, olen miettinyt, että jaa, onkos tämä nyt jotakin maanisuutta sitten. Ei se ole. Tämä on jotakuinkin sitä, mitä normaali tasapainoinen ihminen kokee ollessaan kiitollinen ja luottavainen elämäänsä. Minulla tämä vain on hyvin uutta ja ihmeellistä. 

En tiedä, mikä merkitys on ajankulumisella (toisaalta ennen ajankuluminen ei auttanut), mikä terapialla (kesällä oli pitkä tauko) ja mikä vain... niin, millä? Rakkaudella, armolla? Enkelin hipaisulla? Meditaatioharjoituksilla? Metsälenkeillä? 

Onko sillä jotakin väliä? 


Vaikka minulle on tapahtunut paljon hyvin ikäviä asioita, ehkä suurin tragediani on kuitenkin tunne siitä, että minä en elä elämääni itse, vaan "joku muu" tai sattuma on ohjaksissa. Tunne on vahvistunut vähitellen, uusien pommien myötä. En väitä edelleenkään olevani ihan kuivilla tämän asian kanssa, mutta jotenkin kuitenkin luotan enemmän, itseeni ja elämään muutenkin.

Toisaalta se, että ymmärrän nyt koko takana olevan elämänkaaren ihan eri tavalla, näen sen selvemmin, on vahvistanut ajatusta siitä, että "minä" on ollut ihan hukassa. Kaikki on kasautunut - huonoista asioista ja olosuhteista seuraa huonoja valintoja ja huonoja asioita ja lisää huonoja olosuhteita. Ikävän kierre, jota liian usein tippuvat pommit edelleen vauhdittavat.


Suuria (ikäviä) asioita kokevat ihmiset käpertyvät. Se on välttämätöntä. Muu maailma ja sen "tavalliset" ihmiset eivät tunnu elävän samassa todellisuudessa. Aikansa sitä ehkä yrittää selittää, mutta sitten ei enää jaksa, vaan lopettaa ja hiljenee. Ottaa käyttöön ehkä uudet sanavarastot puhuessaan muille. Olen itse huomannut, että oikeanlaisessa selviytymisessä oleellisessa osassa on kuitenkin jonkinlainen ulostulo, käpertymisen vähentäminen. Sitä ei voi päättää eikä se tule vaatimalla. Eikä se tule samanlaisena kuin joskus ennen. Sen edellytyksenä on jonkinlainen, vaikkakin vaillinnainen, hyväksyntä siitä, mitä on tapahtunut. Itse en ole - enkä halua olla - samanlainen kuin olisin ollut ilman elämäni tragedioita, vaikka edelleenkin välillä kurotan katkeruuteni kanssa johonkin maagiseen "huolettomuuteen". Mutta eihän sellaista ole! Kenellä on? Toisaalta en jaksa enää kamppailla niin paljon muuta maailmaa vastaan, vaatien siltä jotakin. Päinvastoin, olen rauhallisempi ja ymmärrän, että avain kaikkeen on lopulta itseni sisällä. 

Ihmiset monesti luulevat, että se kun kärsii, suoranaisesti aiheuttaa sen, että ei enää jaksa välittää pikkuasioista tai valittaa "turhasta". Sehän ei pidä paikkaansa. Mitä käpertyneempi ihminen on omaan tuskaansa, sitä enemmän hän välittää kaikista (omista) asioistaan ja valittaa turhasta. Suuri kärsimys on sateenvarjo, joka vuotaa kaikkialta. Sitten ei enää tahtoisi kestää yhtään mitään.

Kun meni huonosti, tuntui, että mikään "tavallinen" tai "normaali" ei koskaan enää voi liikuttaa tai kiinnostaa. "Tavallisten" ihmisten "tavalliset" jutut joko vaivaannuttivat tai vituttivat. Ne lisäsivät omaa kiukkua ja pahaa oloa. Samalla sitten viha kasvaa ja syvenee. Tuosta tulee karmea umpikuja. Vähäisetkin "hyvät hetket" voivat sekunnissa räjähtää palasiksi, kun joku asia maailmassa (muissa ihmisissä) menee "väärin". 

Nyt olen paljon immuunimpi. En jaksa kamalasti vauhkota. Olen käpertynyt, mutta hyvin eri tavalla - eihän luontaisesta introverttiydestä ole tarkoitus irti päästää. Olen huomannut maailman kauniita sävyjä ja yhteenkuuluvaisuuksia, sitä mitä hyvää seuraa hyvästä. Keskityn hyviin ja kauniisiin asioihin, yritän vähentää kontrollointia ja antaa hetkien viedä. En jatkuvasti mieti sitä, mitä minulla ei ole tai minkä olen menettänyt, vaan sitä, mitä minulla ON, juuri nyt. Ja sitä on paljon ja se on taivaallisen ihanaa! Minulla on NIIN paljon hyvää ja ihanaa ja kiitollisuutta aiheuttavaa! 

Osin kyse on myös itsearvostuksesta. Siitä, että vähitellen tajuaa, miten ainutlaatuinen ja tärkeä onkaan. Kaikesta huolimatta. Vaikka terapiassa tätä tankataan potenssiin miljoona ja vaikka ymmärrän, että vakiintuneista ajatusmalleista on jumalattoman vaikea irrottaa (ne ovat syntyneet vuosikymmenien aikana ja paljolti lapsuudessa), on ehkä suurin ymmärrys kuitenkin tullut omien havaintojen kautta: minä en saa kertakaikkiaan mitään hyvää siitä, että ajattelen pahaa. Koska olen looginen ihminen, on kai syytä lopettaa toiminta, joka on hyödytöntä tai negatiivista! 

En kaipaa aplodeja. Muutokset eivät tapahdu tsiptsap näin ja noin, kuten elämänhallintaoppaissa ja somen before and after -selityksissä. Ainakin itselläni kysymys on ihan pienistä askeleista ja osin jopa valinnoista. Käännän katsetta muihin asioihin, teen asioita, joista pidän, siirryn pois ikävästä tilanteesta, ajattelen hyviä asioita. Mutta se, mitä tästä kaikesta on seurannut, on huikeaa ja jättimäistä: yksi elämä, joka tuntuu taas elämältä! 



Tunnen nykyään paljon kärsineitä ihmisiä ja seuraan usein läheltä sitä, miten haavat arpeutuvat, miten niihin taas yhtäkkiä koskee pitkänkin ajan jälkeen tai toisaalta myös sitä, miten uskomattoman hyvältä elämä voi silti joskus tuntua. Kaikkia selvinneitä ihmisiä yhdistää se, että tapahtumien epäreiluutta tai elämän katkeraa suolaa ei enää jatkuvasti pyöritetä mukana, vaan katse on käännetty eteenpäin tai kohti hyvää. Tätä ei vain kukaan ulkopuolinen voi koskaan opettaa tai oikeastaan edes ymmärtää, sillä jokaisen pitää se tehdä itse. Ja aikaa se vaatii...

Olen juuri vasta aloittanut oman matkani.


11 kommenttia:

  1. Vau, miten hienoja oivalluksia. Tosi kiva kuulla, että onni alkaa löytyä!

    Ja olen erittäin samaa mieltä kanssasi tuosta mitä pään sisällä tapahtuu kun menee huonosti. Naulan kantaan.

    Paljon lisää hyviä oloja sinne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Verona!

      Oih, miten iloisena seuraan taas sinun tietäsi <3

      Poista
  2. Kiitos tekstistäsi ja ihana kuulla että askelet vievät valoisaan suuntaan <3

    VastaaPoista
  3. Gretel, kirjoitat kauniisti, olet löytänyt suunnan. Siinä on tie, edessä. Vaikeiden kokemusten jälkeen on mahdollista tyyntyä, mukautua ja suostua siihen mitä elämä on antanut. Ihmisen sisäistä vapautta ei lopultakaan kukaan tai mikään voi viedä. Asia on yksinkertainen, mutta silti vaikea. Se miten lopulta suhtautuu kaikkeen - siihen on periaatteessa jokaisella olemassa sisäinen vapaus, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa.
    Niin, ja pakottamalla ei oikeastaan saa aikaan mitään kunnollista, kun taas vapaudesta versovat elämän hyvät asiat. Rakkaus, ilo...
    AM <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos AM suunnattomasti tästä viestistä <3 Juuri tuon halusinkin kuulla. Että se onkin minun autonomiani, joka tästä kaikesta voi vahvistua. En raahaudu mukana...

      Kaikkea hyvää ja aurinkoista syksyä <3

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus. Mä kans mietin käperrynkö koska haluan vai tapahtuuko se vain minulle. Käpertyminen tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Niin, käpertyminen antaa turvaa, luo muurin ympärille. Valitettavasti sieltä ei pidemmän päälle näe myöskään ulos. Ja elämä alkaa olla aika pientä...

      Poista
  5. "Käännän katsetta muihin asioihin, teen asioita, joista pidän, siirryn pois ikävästä tilanteesta, ajattelen hyviä asioita."



    Aivan huikeaa oli lukea tämä kohta. Tämä on se mitä olen sinulle niin monesti tarkoittanut sanoa kommentillani "säästä itseäsi". Kaikkea ei tarvi eikä pidä sietää/kestää/jaksaa vaan itseään pitää suojella valitsemalla itselle paras vaihtoehto. Kyllä, itsekkäästi, ja mahdollisesti jopa pahennusta herättäen! Olen onnellinen ja ylpeä edistyksestäsi, sinä ihana, vahva ja viisas nainen.

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana M <3

      Kun on 30++ vuotta lähinnä itseään arvostellut ja sittemmin lopettanut tietämästä, mikä on "itse", muutokset ovat aika vaikeita... Mutta pikkuhiljaa. Onhan tässä loppuelämä aikaa.

      Poista
  6. Mielettömän kauniita kuvia ja mielettömän upea kirjoitus. Niinhän se menee, että itse ei voi vaikuttaa siihen, millaiset pelikortit elämä jakaa, mutta siihen voi vaikuttaa, miten niillä pelaa. Itse taidan vähän uskoa kohtaloon, siihen, että tietyt asiat tulevat elämässä vastaan ja siihen ei voi vaikuttaa. Ja uskon myös siihen, että meillä on aina mahdollisuus valita, kuinka elämän tapahtumiin suhtaudumme. Mahtavaa, että olet löytänyt suunnan kohti onnea ja valoa!

    VastaaPoista