keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Ajankulusta



Minun sateenkaarivauvani täyttää pian viisi vuotta.

Kun esikoiseni täytti viisi vuotta, kaksospojat oli haudattu ja sateenkaarivauva oli masussani. Muistan syntymäpäivät, joissa moni tuttava ja sukulainen huomasi pyöristyneen vatsanseutuni.

Ikäeroksi poikien välille tuli viisi ja puoli vuotta. Nykystandardeilla siis aika paljon, mutta meidän tapauksessamme täydellinen määrä. Eikä me ihan niillä standardeilla olla muutenkaan tässä lastenteossa menty...

Kun odotin tyttöä, ikäeroksi sateenkaaripoikaan oli tulossa kolme ja puoli vuotta eli se psykologisesti lapsen kehityksen kannalta ihanteellisimmaksi väitetty. No, ei tullut. Eikä sitä mitään ikäeroja sitä ennenkään ollut jaksanut ajatella... (mutta tulipa mieleen tämäkin)

Nyt ei ole uutta sateenkaarilasta matkalla, vaikka edellinen elävä täyttää jo viisi. Ei ole missään. Kuukausi kuukaudelta tuntuu epätodennäköisemmältä, että koskaan olisikaan. Vaikka haave ei muutu, se on, aina vaan.

Minä vanhenen. Vanhin lapseni täyttää seuraavaksi 11 vuotta. Minulla on jo kaksi omaa elävää ja yksi bonus.

Ja kolme lintusta, perhosta, höyhenenkevyttä pilven liikettä, muistoa, ajatusta, äidin rakasta tuulen kuiskausta.

Olen viime aikoina taas törmännyt monessa yhteydessä sekopäiseen väitteeseen siitä, että jos tarpeeksi haluaa jotain, sen kyllä saa. Onkohan lausahduksen keksijä ikinä kokenut pelkoa? Lamauttavaa pelkoa? Tai edes vastoinkäymisiä? Onko hän koskaan joutunut luopumaan jostakin, mikä ihan todella todella tekee kipeää? En usko.

Mutta en minä ole juuri enää katkera. En oikeasti ole.

Aamulla kävin lapsen kanssa hammaslääkärissä. Siellä samassa paikassa kuin neuvola. Jossa viimeksi meni vähän heikosti...

Ei tunnu enää juuri missään. Vauvojen näkeminen ei aiheuta mitään. Ei mitään...

Tai no, vähän vain.

Jotakin, mitä en osaa nimetä. Alakuloa? Lohduttomuutta? Kapseloitua ikävää?

Luopumisen tuskaa?