keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kuusi vuotta


 Mies oli lähtenyt myöhään yöllä, ehkä noin kello 03, kotiin. Bussilla. Pakkanen oli todella kova, reippaasti päälle -20 astetta. Hän oli liukastellut pitkin Meilahtea etsiessään oikeaa pysäkkiä. Lunta oli paljon. Mutta ei vielä mitään siihen verrattuna, mitä tulisi olemaan seuraavat viikot ja kuukaudet. Aina vain lisää, lisää, lisää.



Minä yritin nukkua, kai. En muista nukuinko. Olin heikko, tipassa, makasin jähmettyneenä verisillä lakanoilla. Pojat olivat syntyneet joitakin tunteja aiemmin.

Kohdun muisto
supistus
kipu katkoo 
sinutkin
pois minusta
minutkin
pois maailmasta.

Jossain vaiheessa torkahdin. Unesta havahtuminen, kun paha on tapahtunut, on hirvittävintä, mitä ihmisen tietoisuudelle voi tapahtua. Se. On. Totta.



En muista itkinkö, huusinko. Todennäköisesti en. Makasin ehkä hiljaa. Kätilön kirjoittamassa raportissa lukee, että "ei suostu menemään suihkuun eikä vaihtamaan puhdasta päälle".



Mies tuli pian takaisin. Hän oli kai nukkunut kotona muutaman tunnin. Sain eteeni aamupalaa, mutta en saanut alas mitään muuta kuin kahvia ja mehua.

Aamu valkeni ulkona, joulukuusen kynttilät alkoivat haalistua. Osasto oli täysin hiljainen. En tiedä, oliko siellä edes ketään muita kuin me.

Katselin puhelintani. Monia tekstiviestejä. Sanoja, joita en jotenkin ymmärtänyt.



Sairaalapappi tuli juttelemaan. En jutellut, itkin vain. Mies puristi kättäni ja itki. Huoneessa leijui joulukuun kirkkaus, pakkasen hiljaisuus. Valtavat ikkunat hohkasivat kylmää. En sijainnut itsessäni, itse ei sijainnut siellä.

Seuraava muistikuva on osaston käytävältä, kun olemme lähdössä. On hämärää, käytävällä ei ole valoja. En edes tunnista paikkaa samaksi, jota pitkin olen edellisen päivän aamuna saapunut. Tuntuu, että olen ollut täällä ikuisuuden, ainakin vuosia. Tosiasiassa olen ollut sairaalassa viisi päivää, tällä osastolla vain hieman yli vuorokauden.

Pitkä musta untuvatakki antaa minulle suojaa. Kätilöt ja hoitajat hääräävät toimistossaan, siellä on valot. Odotamme jotakin paperia vielä.


Yhtäkkiä tunnen takkini alla jotakin. Rintani kovettuvat ja heruminen alkaa. Alan huutaa. "En ole saanut sitä toista tablettia!!" Synnytyksen alussa mukana ollut kätilö - aamuvuoroon jälleen tullut - juoksee luokseni ja tuo uuden tabletin. Seison pimeällä käytävällä, itken ja valun kaikkialta.

Hissimatka alas on lyhyt, vain elävän vauvan synnyttäneet tulevat yläkerroksista. Menemme autoon.

Valkoinen, jäätävä, hiljainen Meilahti on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Mies ajoi hiljaa, kauniimpaa reittiä, meren vierestä. Itkin ja katselin maailmaa.

Aivan toisenlainen kuin ennen.




perjantai 4. joulukuuta 2015

Valoja alhaalta

Välillä tuntuu, että pitäisi kuopata tämä koko blogi. Koska tässähän tämä nyt oli. Ei minusta taida olla enää kirjoittelemaan edellä käsitellyistä asioista sillä intensiteetillä kuin mielekäs bloggaaminen vaatisi. Toisaalta mitään muutakaan ei ole kirjoitettavana.

Sydänalaa silti kouraisee aina, kun katson, millä hakusanoilla blogiin tullaan. Niin, sitä tapahtuu, kuolemaa, koko ajan. Keskenmenoja, kohtukuolemia, kaksosia. Pelkoa, pelon toteutumista. Hautajaisia, arkkuja, pieni tytön tylleröinen ja pieni pojan palleroinen.

Muutama päivä sitten havahduin aivan yhtäkkiä kahvitauolla. Näin auringon, joka paistoi tietystä kulmasta, hyvin alhaalta. Se valo! Se on se valo, että minä tiedän, mitä on tulossa. Ensin vajaa kahden viikon päästä kaksosten päivä, sitten tammikuun lopulla tytön. Se on maailman kaunein, lohduttavin ja armeliain valo. Vaikka maailman surullisin.

Siinä valossa on minun pienokaiseni. Jokaisessa vuodenkierrossa, kaikissa auringonsäteissä, jotka osuvat maahan ja minun havaintoihini. Vaikka kyyneleet valuivat, koin suurta kiitollisuutta. Siitä, mitä minulla on elävinä ja siitä, mitä minulla on taivaissa.

Terapiaa on takana vuosi. Naureskelin, kun luin mitä olin kirjoitellut vuosi sitten. Suunnittelin jopa, että alan pitää kirjaa prosessista. Että kirjoitan aina, mitä olen saavuttanut, mitä tuntenut. Hah! Joutui rationaalinen kontrolli-ihminen pettymään: asia ei menekään niin! En pysty kertomaan, en kuvailemaan - asiat toimivat pääasiassa ihan muulla tasolla kuin sillä, jonka onnistun kahlitsemaan.

Asiani ovat kuten ovat. Olen puutteellinen. Mutta silti voin ehkä paremmin kuin vuosiin. En tiedä, onko syy terapiassa, ajan kulumisessa vai omassa työskentelyssäni. Todennäköisesti niissä kaikissa.

Olen kiitollinen, usein jopa onnellinen. Harvoin koen vihaa tai katkeruutta, kateutta tai pakenemisen tarvetta. Vaikka ihan alussa silti vasta.

En olisi kyllä uskonut. Mutta niin on vain ihminen kestävä. Mikä korjaantumispotentiaali!