keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kuusi vuotta


 Mies oli lähtenyt myöhään yöllä, ehkä noin kello 03, kotiin. Bussilla. Pakkanen oli todella kova, reippaasti päälle -20 astetta. Hän oli liukastellut pitkin Meilahtea etsiessään oikeaa pysäkkiä. Lunta oli paljon. Mutta ei vielä mitään siihen verrattuna, mitä tulisi olemaan seuraavat viikot ja kuukaudet. Aina vain lisää, lisää, lisää.



Minä yritin nukkua, kai. En muista nukuinko. Olin heikko, tipassa, makasin jähmettyneenä verisillä lakanoilla. Pojat olivat syntyneet joitakin tunteja aiemmin.

Kohdun muisto
supistus
kipu katkoo 
sinutkin
pois minusta
minutkin
pois maailmasta.

Jossain vaiheessa torkahdin. Unesta havahtuminen, kun paha on tapahtunut, on hirvittävintä, mitä ihmisen tietoisuudelle voi tapahtua. Se. On. Totta.



En muista itkinkö, huusinko. Todennäköisesti en. Makasin ehkä hiljaa. Kätilön kirjoittamassa raportissa lukee, että "ei suostu menemään suihkuun eikä vaihtamaan puhdasta päälle".



Mies tuli pian takaisin. Hän oli kai nukkunut kotona muutaman tunnin. Sain eteeni aamupalaa, mutta en saanut alas mitään muuta kuin kahvia ja mehua.

Aamu valkeni ulkona, joulukuusen kynttilät alkoivat haalistua. Osasto oli täysin hiljainen. En tiedä, oliko siellä edes ketään muita kuin me.

Katselin puhelintani. Monia tekstiviestejä. Sanoja, joita en jotenkin ymmärtänyt.



Sairaalapappi tuli juttelemaan. En jutellut, itkin vain. Mies puristi kättäni ja itki. Huoneessa leijui joulukuun kirkkaus, pakkasen hiljaisuus. Valtavat ikkunat hohkasivat kylmää. En sijainnut itsessäni, itse ei sijainnut siellä.

Seuraava muistikuva on osaston käytävältä, kun olemme lähdössä. On hämärää, käytävällä ei ole valoja. En edes tunnista paikkaa samaksi, jota pitkin olen edellisen päivän aamuna saapunut. Tuntuu, että olen ollut täällä ikuisuuden, ainakin vuosia. Tosiasiassa olen ollut sairaalassa viisi päivää, tällä osastolla vain hieman yli vuorokauden.

Pitkä musta untuvatakki antaa minulle suojaa. Kätilöt ja hoitajat hääräävät toimistossaan, siellä on valot. Odotamme jotakin paperia vielä.


Yhtäkkiä tunnen takkini alla jotakin. Rintani kovettuvat ja heruminen alkaa. Alan huutaa. "En ole saanut sitä toista tablettia!!" Synnytyksen alussa mukana ollut kätilö - aamuvuoroon jälleen tullut - juoksee luokseni ja tuo uuden tabletin. Seison pimeällä käytävällä, itken ja valun kaikkialta.

Hissimatka alas on lyhyt, vain elävän vauvan synnyttäneet tulevat yläkerroksista. Menemme autoon.

Valkoinen, jäätävä, hiljainen Meilahti on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Mies ajoi hiljaa, kauniimpaa reittiä, meren vierestä. Itkin ja katselin maailmaa.

Aivan toisenlainen kuin ennen.




7 kommenttia:

  1. Olen tässä päivän touhujen taustalla kuunnellut jouluradiota netistä. Tovi sitten tuli Avaruus-kappale, jonka sanat muistan viime vuonna blogistasi ensi kertaa lukeneeni. Äsken sitten tajusin, että on 16. pvä - ensin tietysti omasta viitekehyksestäni käsin, Veikkonen olisi tänään 2v 2kk, mutta sitten muistin heti myös, että tämä on Gretelin kaksospoikien päivä. Tulin oitis katsomaan, oletko kirjoittanut tänään, ja olithan sinä.

    Muistan tuon talven kireän pakkasen ja loputtoman lumen myös hyvin, odotinhan minäkin silloin, ja tuo odotukseni sai jatkua onnelliseen helmikuiseen syntymään saakka. Jälkeenpäin on niin outoa ajatella kohtalotovereita, joihin on tutustunut myöhemmin. Samoihin aikoihin osuneita, samaa matkaa kulkeneita raskauksia, erilaisia loppuja. Kaikilla kuitenkin jossain kohtaa elämäntarinaa se suuri suru, joka on tiet tuonut yhteen.

    Kuvaat niin elävästi tuon heräämisen kamalimman jälkeiseen päivään. Se. On. Totta. Miten se voi olla totta. Siinä kohtaa itselläni tuli vasta se suurin itku, kun kuolinuutisen ja synnytyksen läpi olin mennyt niin jäätävän tyynenä (shokissa) lähes kyynelittä.

    Halaus tähän päivään, tähän muistojen vuodenaikaan! <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihanan Ulpukka <3 Tuntuu uskomattoman ihanalta ja mieltä lämmittävältä, että muistit meidän päivän <3

    Meinasin kuule tähänkin tekstiin laittaa sen Avaruus-kappaleen, koska se vain on niin ihana! Mutta ajattelin, että liikaa toistoa, kun sekin tuolla vuoden takaisessa jo on. Mutta voi mitkä sanat, siinä suomenkielisessä versiossa. Ja suosikkini on ehdottomasti se Sari Susilaisen versio, sopivan herkkä ja melankolinen ja tietysti piano!

    Niin, viime päivinä olen taas liitänyt hyvin matalalla näine muistoineni. Mutta tästä se taas. Onneksi on edes muistoja.

    Hyviä hetkiä joulunodotukseen, Ulpukka! <3

    VastaaPoista
  3. Onpa hassua, että minäkin kuulin eilen jouluradiosta Avaruus-kappaleen ja ajatus kävi sinussa. Merkkejä taas maailmankaikkeudelta...?

    Ehkäpä tämä kuluva aika tuo omaansa näihin muistoihin ja sitä tosiaan osaa ajatella, että onneksi on edes niitä muistoja. Vähäisiäkin.

    Lämpöä joulunaikaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh Turnip, ihanaa. Kiitos! <3 Lämpöä myös sinun joulunaikaasi!

      Poista
  4. Miten sulla menee?

    Maisa Viinimarja (jonka blogi on tauolla)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ihana Maisa, kiitos kun huhuilet perääni <3

      Blogi on jäänyt ikävästi pitkälle tauolle. Varsinaisesti en sitä ollut harkinnut, mutta kun tytön vuosipäivänkään tekstiä ei syntynyt, en ole halunnut kirjoittaa muutakaan.

      Mutta ihan hyvin minulla menee. Toipuminen koko elämän kolhuista on edelleen jatkunut. Juuri nyt olemme hiihtolomalla Lapissa, ja elämä tuntuu oikein hyvältä.

      Kyllä minun pitää tässä joku päivä ryhdistäytyä ja kirjoittaa blogiin jotakin!

      Toivottavasti voit mahdollisimman hyvin. Huikkaathan sitten, kun taas aloitat kirjoittamisen! Kaikkea hyvää <3

      Poista
  5. Kiitos samoin, kaikkea hyvää sulle ja koko poppoolle! On kyllä ihan huippua kuulla, että sulla eheytyminen jatkuu ja vaikka sitä ei koskaam voi ehjäksi tullakaan, suunta on varsin hyvä :)

    Samana päivänä kun kirjoitin edellisen viestini, raapustin muutaman rivin omaan blogiini samalla.

    Haleja!

    -Maisa -

    VastaaPoista