perjantai 4. joulukuuta 2015

Valoja alhaalta

Välillä tuntuu, että pitäisi kuopata tämä koko blogi. Koska tässähän tämä nyt oli. Ei minusta taida olla enää kirjoittelemaan edellä käsitellyistä asioista sillä intensiteetillä kuin mielekäs bloggaaminen vaatisi. Toisaalta mitään muutakaan ei ole kirjoitettavana.

Sydänalaa silti kouraisee aina, kun katson, millä hakusanoilla blogiin tullaan. Niin, sitä tapahtuu, kuolemaa, koko ajan. Keskenmenoja, kohtukuolemia, kaksosia. Pelkoa, pelon toteutumista. Hautajaisia, arkkuja, pieni tytön tylleröinen ja pieni pojan palleroinen.

Muutama päivä sitten havahduin aivan yhtäkkiä kahvitauolla. Näin auringon, joka paistoi tietystä kulmasta, hyvin alhaalta. Se valo! Se on se valo, että minä tiedän, mitä on tulossa. Ensin vajaa kahden viikon päästä kaksosten päivä, sitten tammikuun lopulla tytön. Se on maailman kaunein, lohduttavin ja armeliain valo. Vaikka maailman surullisin.

Siinä valossa on minun pienokaiseni. Jokaisessa vuodenkierrossa, kaikissa auringonsäteissä, jotka osuvat maahan ja minun havaintoihini. Vaikka kyyneleet valuivat, koin suurta kiitollisuutta. Siitä, mitä minulla on elävinä ja siitä, mitä minulla on taivaissa.

Terapiaa on takana vuosi. Naureskelin, kun luin mitä olin kirjoitellut vuosi sitten. Suunnittelin jopa, että alan pitää kirjaa prosessista. Että kirjoitan aina, mitä olen saavuttanut, mitä tuntenut. Hah! Joutui rationaalinen kontrolli-ihminen pettymään: asia ei menekään niin! En pysty kertomaan, en kuvailemaan - asiat toimivat pääasiassa ihan muulla tasolla kuin sillä, jonka onnistun kahlitsemaan.

Asiani ovat kuten ovat. Olen puutteellinen. Mutta silti voin ehkä paremmin kuin vuosiin. En tiedä, onko syy terapiassa, ajan kulumisessa vai omassa työskentelyssäni. Todennäköisesti niissä kaikissa.

Olen kiitollinen, usein jopa onnellinen. Harvoin koen vihaa tai katkeruutta, kateutta tai pakenemisen tarvetta. Vaikka ihan alussa silti vasta.

En olisi kyllä uskonut. Mutta niin on vain ihminen kestävä. Mikä korjaantumispotentiaali!

4 kommenttia:


  1. Valosta kirjoittamasi vavahdutti kovasti.
    Pimeys täyttää tämän vuodenajan, mutta pian olemme kohdassa, jolloin valo lisääntyy päivä päivältä."Valo loistaa pimeydessä; pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." Elämän tummat varjot ja kipu hiipuvat hiljakseen, omalla ajallaan. Mutta mikään, ei edes kuolema kykene hävittämään valoa, joka kerran loisti tässä ajallisuudessa. Lapsi. Lapset. Heidän valonsa lämmössä voi tuntea rakkaudentäyteisen surun, mutta siinä versovat myös lohtu ja kiitollisuus.

    AM<3

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihana AM kauniista sanoistasi <3

    Pidin aina ennen itseäni kesäihmisenä, mutta joulu- ja tammikuun tapahtumat ovat viimeistään tehneet minusta talvi-ihmisen - jos nyt tällaisissa kategorisoinneissa on mitään mieltä. Ikävien muistojen kahtalaisuus on jännittävää: yhtäältä kuukausia ei haluaisi elää (muistaa), toisaalta mikään ei ole lohduttavampaa kuin niiden läsnäolo.

    Ja se talven valo. Oi, maailman kaunein valo!

    VastaaPoista
  3. Olen huomannut susta tietynlaista valoisuutta, myös niissä ihanissa kommenteissasi, mitä käyt jättämässä blogiini. Olen aistinut että voit paremmin, sillä ihminen, joka on itse uupunut ja pimeässä, ei kykene tsemppaamaan muita ja valamaan uskoa niinkin toivottomaan ympyrän kiertämiseen, kuin mitä minä kierrän. Kiitos edelleen, että olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maisa kauniista sanoistasi! <3 Valoisuus on ihan totta. Tokihan minulla(kin) on valtava möhkäle vielä tuolla elämänalueella (raskaus, vauva), mutta jostain syystä pääsen eteenpäin siitä huolimatta. Se ihmetyttää, mutta olen kiitollinen asiasta.

      Poista